Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin
hän on antanut sinulle sen neuvon?'
'Aamulla', vastasin minä, 'eilen, kun kohtasin hänet virralta
palatessani'.
Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja
kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'
'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen
sinulle, jos voi.'
Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään.
Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'
'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta
minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun
luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'
Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli
valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'
Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää
milloinkaan.'
Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut
enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut
minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani
on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet
-- minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja
senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti
minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus
yksinänsä.
Hän kosketti permantoa jalkojeni edessä, nousi, kumarsi ja lähti.