Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet
syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa
loppuun.
Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin,
mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää
oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa.
Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat,
hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei
milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.
Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa
naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun
yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan
kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että
hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin
paremmin puhua.
Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä
opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras
kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.
Guru Thakur oli miestäni nuorempi. Kuinka kaunis hän olikaan!
Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä
ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä
ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi
häntä armottomasti kiusoitella.
Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän
sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.
Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa.
Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin
kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.
Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori,
etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein
tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin
poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun
lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet
valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän
jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä
etsin häntä kaikkialta maailmasta.
Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina
suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt
milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.
Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti
minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä
jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä
olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein.
Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa
olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle
mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet
käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat
minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt
ottaa sinne lasta vaivoikseni.
Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa
jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin
tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla.
Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.
Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin
paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa
melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.
Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin
pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä
huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja
huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en
uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä
nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.
Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet
syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä
syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin
eikä huutanut: 'Äiti!'
Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina
häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa
sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä
olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani.
Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan
minusta eroamatta.
Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua
rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta
hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.
Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin
oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde.
Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja
oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin
kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.
Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa.
Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä
luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle
siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen
parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä
ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii
jumalallista juomaansa samasta maljasta.
Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme
niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta
kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun
hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme.
Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin
pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa
varten, niin sormeni ilosta lauloivat.
Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi
kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi
hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut
siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän
häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa
korjasi asian.
Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten,
ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en
voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli
päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.
Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni
olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien
käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli
pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen
kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni,
minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi
hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.
Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän
kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan
sinun ruumiisi!'
Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni
päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan
hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi
muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.
En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen
huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä
karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet
näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.
Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni,
minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään
löytää.
Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste
ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei
kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.
En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta
yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä
kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan
ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän
kykeni tajuamaan.
Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet
olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle
menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin
Gurusta.
Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni
lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle
hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän
nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen
viimeinen testamenttinsa.
Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen
vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen
kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset
olleet vielä alkaneet vaakkua.
Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi
istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili
hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:
'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla
kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'
Mieheni kenties luuli yhä uneksivansa. Hän ei virkkanut sanaakaan.
'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa.
'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy
sanoa hyvästi.'
Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka
käskee sinua luopumaan maailmasta?'