PALVOJATAR

I

Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden

lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi

sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin

vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman

olemassaoloni.

Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa

voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet

eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen.

He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija,

sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta

kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina,

sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on,

liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille

matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat

vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan

tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani.

Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään

tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja

sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.

Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö,

joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli

alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen

oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin

silmäluomet itkun jäljeltä.

Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella

virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen

kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus

sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa

rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta

iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.

Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui

keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata

otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista

hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja

lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."

Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin

hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli

hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni

syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää,

joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä

pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän

salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta

totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin

sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä

taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä

tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.

Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika

jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta

lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani

tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa

mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin

kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani.

Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen

tuokion näkyvissäni.

Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt

sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli

keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli

hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa.

Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa

huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan

jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden

läheiseksi.

Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua

tyrkkäävän.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut

valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden

keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata

sinua."

Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun

huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut,

joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä

sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä.

Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama

hyvä sana."

Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä

pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla:

"Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja

vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei

sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan

sinun äänesi kaikua."

Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei

puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."

Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko

ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota

ääntä."

Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut

tänne luoksesi istumaan."

Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä

huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän

olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.

Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan

puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin

nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella

olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin

kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin

rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.

Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea

usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan

epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa

Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.

Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja

pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen

patriarkka.

Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni

kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta

astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä

kohotin katseeni papereistani.

Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä

ateriastasi oli jäänyt."

Minä hämmästyin ja kysyin, kuinka hän voi sen tehdä.

"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi

ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".

Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että

olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä

olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt

tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.

Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi

tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"

Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt

asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri

kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä,

mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.

Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen

jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet

kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä,

miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa

olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli

ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka

minä saan kerjäten, on jumalallista."

Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa.

Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme

Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin,

itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu

meille oikeudenmukaisesti.

Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei

milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.

Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut

sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät.

"He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan

palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan

maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."

Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien

ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin

minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".

Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä

tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.

Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän

kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä

jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"

"Niin", vastasin minä, "niin minä ajattelen".

"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on

heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää?

Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä

en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin

häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."

Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen

tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava

oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä,

voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille

epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun

sielussani.

Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua

innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin

hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä

vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle,

vaan Jumalalle.

Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani

ja papereitani.

"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että

minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen?

Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."

"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he

muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein

vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."

Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka

minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään,

niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan.

Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat

aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän

huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.

Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi:

"Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne

olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin

niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni.

Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi

tulinkaan? Sano, Herra, totuus -- eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"

Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani

puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki

hänen ne vaihtavan.

"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi?

Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa

ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti

hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan

silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä

katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."

Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa

ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."

Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat

kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne

maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka

seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.

Palvojatar tuli jälleen samana iltana ja istui edessäni

kattotasanteella.

"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta

taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle

kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle?

Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se

totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"

Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta

pärskyi niin kauas.

Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä

sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön

liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"

Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa

ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"

Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän

sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut

ahnaudestasi."

"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on

alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen

vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."

"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla

kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää

Jumalan kuritusta, on pelastettu."