Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus,
ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi
jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain
varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla
näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin
tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja
puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa
värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.
Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki
saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä
ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä
riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä
puolisoa!"
Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja
pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja
viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.
Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset
ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui
uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin,
laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän
vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja
vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien
helmassa.
Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen
lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia
soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän
sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä
avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen
kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen
taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.
Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien
vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse,
hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.
Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset
parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset
lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset.
Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä
tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin
edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni
laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti
päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten
parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden
vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous
huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa
kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin
aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut
kohotettu sellaista valtavaa huutoa.
Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä,
asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien
muinaisessa kuningaskunnassa.
Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla
sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan
kullankoristetussa laivassa.
Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat
hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman _Itshtshansa_ mukaan.