Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein
häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä
tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt,
olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen
tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät
sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he
purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut
noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.
Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa
ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.
"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy
suurten sääntöjen mukaisesti?"
Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen
_Itshtsha_ (halu)."
Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat
yhdessä ontoin, kolein äänin: "_Itsh-tsha!_ Entä kuka on _Itsh-tsha?_"
Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka _Itshtsha_ oli, mutta
koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.
Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin
käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä
ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat
hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon
heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli
muutoksen alku.
Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin
perehdyttämään heitä _Itshtshan_ salaisuuksiin. Kortit oivalsivat
vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea
salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.
Mutta tämä _Itshtshan_ ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon
hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti
jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti
aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.
V
Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen
kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin
katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.
Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella
oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden
ainoan syrjäkatseen prinssiin.
"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi
kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."
Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi
mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka
vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain,
välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse
kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä
äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."
Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:
"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"
Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä
huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin
häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen
vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin
viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin
äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."
Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä
punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa
virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä
olen sotamies!"
Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan
virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden
syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää.
Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat
kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat
salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten.
Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.
Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil,
kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta
milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin
vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä
omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön
taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja
kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat
rakkauden syvimmästä kaipauksesta!