Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt saaren rauhaa. Mitään uutta ei
ollut tapahtunut. Mistään asiasta ei ollut milloinkaan kiistelty.
Sitten ilmestyivät yht'äkkiä meren rannalle heittämät toverukset -- ja
suuri kiista alkoi. Se koski varsinkin kolmea seikkaa.
Ensinnäkin: mihin kastiin piti noiden luokittelemattomien muukalaisten
kuulua? Pitikö heidät lukea hovikortteihin kuuluviksi? Vai olivatko
he vain alemman kastin väkeä, yhdeksän- ja kymmensilmien veroisia? Ei
ollut mitään ennakkotapausta, jonka nojalla tämä tärkeä kysymys olisi
ollut ratkaistavissa.
Toiseksi: mitä heimoa he olivat? Olivatko he vaalea- ja heleäihoisia
kuten hertat, vai kuuluivatko he tummaihoisiin risteihin? Tästä
kysymyksestä koitui loputtomia kiistoja. Saaren koko naimisjärjestys
monimutkaisine säännöksinensä riippui sen kunnollisesta ratkaisemisesta.
Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja
nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista,
vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen
pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.
Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada
ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine
väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa,
jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva
ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä
saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.
Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti.
Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti
häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he
ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"
Lopetettuaan ateriansa toverukset lähtivät kaupungille kävelemään.
Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan
jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja
Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan
nauruun.
Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli
Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja
häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.
Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti
heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin
puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme
jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."
Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä,
ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän
suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."