I
Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa
asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien
kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset
ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet.
Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat
hovikortit.
Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen
kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat
kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua
korkeain hovikorttien rinnalla.
Saarivaltakunnan lait ja säännöt olivat tosiaankin ihmeteltävät.
Jokaisen yksilön sääty oli määrätty ikimuistoisista ajoista. Jokaisella
oli oma tehtävänsä, eikä kukaan tehnyt mitään muuta. Missä he olivat ja
elivätkin, aina näytti heitä ohjaavan jokin näkymätön käsi -- suurten
sääntöjen mukaisesti.
Kenelläkään Korttien kuningaskunnan jäsenellä ei ollut tilaisuutta
ajatella, kenenkään ei tarvinnut päästä mihinkään päätökseen, ketään ei
milloinkaan vaadittu pohtimaan mitään kysymystä. Kansalaiset kulkivat
kaikin välinpitämättöminä ja sanattomina totunnaista kulkuansa.
Kaatuessaan he eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Siinä he
makasivat selällään tuijotellen taivaaseen ikuisesti alkuperäisessä
muodossansa.
Korttien kuningaskunnassa vallitsi huomattava hiljaisuus ja täydellinen
tyytyväisyys. Milloinkaan ei sattunut kapinaa eikä väkivaltaisuutta.
Milloinkaan ei ilmennyt kiihkoa eikä innostusta.
Suuri valtameri, joka lakkaamatta hymisi kehtolauluansa, tuuditteli
saaren uneen tuhannet kerrat sitä hellävaroen hyväillen aaltojensa
valkealla kädellä. Laaja taivaanlaki sulki saaren untuvainsa peittoon
niinkuin emo-lintu, joka hautoessaan levittää siniset siipensä.
Kaukana taivaanrannalla ilmaisi tummansininen juova toisen rannikon
olemassaoloa. Mutta mikään kiistan tai taistelun melske ei voinut
saavuttaa korttien kuningaskuntaa häiritäkseen sen tyyntä rauhaa.