"Kuka sitten?" kysyi Anukul.
"Minun kohtaloni", vastasi Raitsharan.
Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista
puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.
Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin
poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että
häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla
kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä
murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos
et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni
kuukausieläke."
Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili
viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille
valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien
ihmisten joukkoon.
Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta
rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään
Raitsharan-nimistä henkilöä.