Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne
ylihuomenna."
Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot
silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen
tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen
Phailnaa kädestä.
Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan
kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli
häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin
ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu.
Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.
Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia
todisteita?"
Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon
todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne,
eikä kukaan muu maailmassa."
Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan
käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden.
Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi -- mistäpä olisi
Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi
hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?
"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä
tänne".
"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin.
"Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"
Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee.
Minä annan hänelle anteeksi."
Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä.
"Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".
Raitsharan kumarsi maahan asti ja tarttui Anukulin jalkoihin.
"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen
teki Jumala."
Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti
vierittää syytä Jumalan hartioille.
"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää
luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."