2. Hänen vaimonsa ei ollut voinut mitenkään kerätä itselleen niin
paljon ansiota, että hänen olisi suotu synnyttää lapsi jo keski-ikään
ehdittyänsä.
3. Uusi lapsi kävellä vaapperoi ja huuteli Ba-ba ja Ma-ma. Ei puuttunut
yhtäkään niistä merkeistä, joiden nojalla voi päätellä hänen aikanaan
tulevan tuomariksi.
Sitten Raitsharanin mieleen äkkiä johtui lapsen äidin kamala syytös.
"Niinpä oli tosiaankin laita", sanoi hän ihmeissään itsekseen, "äidin
sydän oli oikeassa. Hän tiesi, että minä olin varastanut hänen
lapsensa." Tähän päätökseen päästyänsä Raitsharan alkoi katkerasti
katua entistä huolimattomuuttansa. Hän omistautui nyt ruumiineen ja
sieluineen uudelle lapselle ja muuttui sen uhrautuvaksi hoitajaksi. Hän
alkoi kasvattaa lasta, ikäänkuin se olisi ollut jonkun rikkaan miehen
poika. Hän osti vankkurit, keltaisen silkkinutun ja kullankirjaillun
lakin, sulatti vaimovainajansa korut ja teetti niistä kultaiset ranne-
ja nilkkarenkaat. Hän ei sallinut pienokaisen leikkiä naapurinlasten
keralla ja oli itse öin päivin hänen seuralaisenansa. Kun lapsi oli
ehtinyt poikaikään, hän oli niin hemmoiteltu ja niin upeasti puettu,
että kylän pojat antoivat hänelle nimeksi "Teidän Ylhäisyytenne" ja
pitivät häntä pilkkanansa; vanhemmat henkilöt puolestaan pitivät
Raitsharania mielettömänä ja syyntakeettomana, mitä lapseen tuli.
Vihdoin tuli se aika, jolloin pojan oli lähdettävä kouluun. Raitsharan
möi pienen maatilkkunsa ja lähti Kalkuttaan. Siellä hän löysi suurta
vaivaa nähtyänsä palvelijanpaikan ja lähetti Phailnan kouluun. Mitään
vaivaa karttamatta hän koetti antaa hänelle mitä parhaan kasvatuksen,
parhaat vaatteet ja parhaan ravinnon. Hänen omana ravintonansa
sitävastoin oli kourallinen riisiä, ja hän sanoi itsekseen:
"Pienokaiseni, minun pieni herraseni, sinä rakastit minua siinä
määrin, että tulit takaisin minun luokseni. Sinun ei pidä joutua enää
milloinkaan kärsimään minun huolimattomuudestani."
Niin kului kaksitoista vuotta. Poika osasi nyt hyvin lukea ja
kirjoittaa. Hän oli hilpeä ja terve ja hyvännäköinen. Hän käsitteli
melkoisen huolellisesti ulkonaista olemustansa ja aivan erikoisesti
jakaustansa. Hän taipui ylellisyyteen ja hienosteluun eikä säästellyt
rahojansa. Hän ei voinut milloinkaan pitää Raitsharania ihan isänänsä,
koska viimeksimainittu isällisen hellyytensä ohella käyttäytyi
palvelijan tavoin. Toinen virhe oli se, että Raitsharan salasi
isyytensä kaikilta.
Sen laitoksen oppilaat, jossa Phailna asusti, pitivät suurena
huvinansa Raitsharanin maalaista käytöstä, ja minun on tunnustettava,
että Phailna isänsä selän takana otti osaa heidän piloihinsa. Mutta
sydämensä syvyydessä kaikki oppilaat pitivät tuosta vilpittömästä
ja hellämielisestä miehestä, ja Phailna oli hänkin kovin ukkoon
kiintynyt. Kuten jo sanoin, hän kuitenkin rakasti isäänsä tavallaan
alentuvaisesti. Raitsharan vanheni vanhenemistaan, ja hänen isäntänsä
moitti häntä alinomaa epätyydyttävästä työstä. Raitsharan oli nähnyt
puutetta pojan vuoksi. Siitä hän oli ruumiillisesti heikontunut eikä
jaksanut enää kunnollisesti tehtäviänsä suorittaa. Usein hän unohti
asioita, ja hänen ymmärryksensä muuttui tympeäksi ja tylsäksi. Mutta
hänen isäntänsä odotti häneltä kunnollisen palvelijan työmäärää eikä
sietänyt puolusteluja. Se rahamäärä, jonka Raitsharan oli saanut
tiluksensa myydessään, oli loppuun kulunut. Poika moitiskeli alinomaa
vaatetustansa ja vaati lisää rahoja.