Raitsharan palasi kotikyläänsä. Hänellä ei ollut itsellänsä poikaa eikä
toivoakaan siitä, että hänelle vielä syntyisi lapsi. Mutta ennenkuin
vuosi oli kulunut, hänen vaimonsa synnytti pojan ja kuoli.
Nähdessään vastasyntyneen Raitsharan tunsi sydämessään valtavaa
kaunaa. Hänen mielessään eli se paha epäilys, että tulokas oli
saapunut anastamaan pienen herran sijaa hänen sydämessään. Sitäpaitsi
hän ajatteli, että olisi kovin väärin olla onnellinen oman poikansa
keralla sen jälkeen, mitä hänen herransa pienokaiselle oli tapahtunut.
Ellei olisi ollut eräs leskeytynyt sisar, joka suostui olemaan
vastasyntyneelle äidin sijaisena, niin lapsi varmaankaan ei olisi kauan
elänyt.
Mutta vähitellen tapahtui Raitsharanin mielessä muutos. Asiat
kehittyivät aivan ihmeellisesti. Tämä uusi lapsonen alkoi vuorostaan
kontata ja vallattomin ilmein kiivetä kynnyksen yli. Hänkin osoitti
hupaista nokkeluutta pyrkiessään pakenemaan. Soperrellessaan,
nauraessaan, itkiessään ja elehtiessään hän muistutti pientä herraa.
Toisinaan, kun Raitsharan kuunteli hänen parkuansa, hänen sydämensä
alkoi äkkiä väkivaltaisesti takoa vasten kylkiluita, ja hänestä tuntui
siltä, kuin hänen entinen pieni herransa olisi itkenyt jossakin
tuntemattomassa Tuonen maassa, koska oli kadottanut Tshan-nansa.
Phailna (sen nimen näet oli Raitsharanin sisar antanut
äskensyntyneelle) alkoi pian jutella. Se oppi lausumaan Ba-ba ja Ma-ma
lapsellisin äänenpainoin. Kuin Raitsharan kuuli nuo tutut äänteet,
niin salaisuus yht'äkkiä hänelle selvisi. Pikku herra ei ollut voinut
vapautua Tshan-nan lumoista ja oli senvuoksi syntynyt uudestaan hänen
luonansa.
Tätä otaksumaa tukevat todisteet olivat Raitsharanin mielestä
kerrassaan eittämättömät: