I
Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista
vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa,
ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen.
Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta
Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän
siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen
naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.
Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa
kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa
siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai
pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan
valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille
käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta
ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.
Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti
sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen
ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja
täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti.
Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän
virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."
Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset
merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan
historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä
"Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus
oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.
Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin
tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset
suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia
pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti
kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.
Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran
varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa
pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun,
kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita.
Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen
holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.
Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen
taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin
pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien
korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea
jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät
vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.
Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja
kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa
niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin,
Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran
rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut
ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella
puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen
juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden
vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na!
Anna kukka!"
Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri _kadamba_-puu täydessä kukassaan.
Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi,
mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista
kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko
päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut
tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta
ajomieheksi.
Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä
kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä
hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen:
"Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin
äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.
Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti
petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen
silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin
kauan uskottelun esineeksi.
Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa
menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä
vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän
huoli lähteä veden partaalle."
Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan
halki liejun kohti kukkivaa puuta.
Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti
kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja
kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin
paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen
äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen
sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois
vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi
maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka
onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin
kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.
Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle
nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten
ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka
puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta
eihän siinä ketään ollut.
Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa.
Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen
sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen,
pienokainen, missä oletkaan?"
Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei
kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät
tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten
kuten ennenkin -- ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin
sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä
tapahtumasta, lapsen kuolemasta.
Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi.
Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt
käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät
Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille
epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"
Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi
valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä
uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain
sen, ettei mitään tietänyt.
Vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että Padma oli lapsen nielaissut,
jäi mieliin kuitenkin väijyvä epäilys. Samana iltana näet oli havaittu
kylän lähistöllä joukko mustalaisia, ja heitä hieman epäiltiin.
Johtuipa äiti hurjan tuskansa vallassa ajattelemaan niinkin, että
Raitsharan itse oli lapsen varastanut. Liikuttavasti pyytäen hän kutsui
Raitsharanin puheillensa ja lausui: "Raitsharan, anna minulle takaisin
pienokaiseni. Anna takaisin lapseni. Ota minulta rahaa niin paljon kuin
tahdot, mutta anna lapseni takaisin!"
Raitsharan vain takoi otsaansa vastaukseksi. Hänen emäntänsä käski
hänen lähteä talosta.
Anukul yritti järkisyiden nojalla saada vaimonsa luopumaan tuosta ihan
epäoikeutetusta epäilyksestä. "Mikä ihme", sanoi hän, "olisikaan voinut
vietellä hänet sellaiseen rikokseen?"
Äiti vastasi vain: "Lapsukaisellani oli kultaisia koruja. Kukapa
tietää?"
Asiasta ei käynyt hänen kanssaan enempää kiisteleminen.