Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän
salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran
rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän
päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa
ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja
hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki
hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.
Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle
Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta
hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs
joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan
paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään
välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee
kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan,
Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut
löylytän!"
Makhan vain siirtyi mukavampaan asentoon.
Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen
arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa.
Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen
henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa
saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien
parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen.
Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta
hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan
liittyvän vaaran.
Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks,
ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä
myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.
Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta
Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja
aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja
raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen
kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman
ensimmäinen näytös oli suoritettu.
Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle
ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja
siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen
mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä
Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi:
"Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän
neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen
laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."
Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada
puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija
vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan
voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.
Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi
kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"
Phatik vastasi ärtyneesti: "Enkä ole; kuka sinulle on sellaista
uskotellut?"
Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä!
Oletpahan."
Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy
Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa
väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."
Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän
ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä
minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat
valheistasi".
Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen
häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän
huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"
Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon
aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli
hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.
Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili
vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi
veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"
Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli
lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli
perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä,
veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut
Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut
tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.
Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka
oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli
alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan
sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin
halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan
sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa
keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen.
Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan,
pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli
ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.
Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän
suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut
rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik
jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen
pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla
onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik
ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.
Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa,
milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä
ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi
ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän
tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.
Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua
tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta
perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa,
antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan
maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta
herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita,
ennenkuin menetteli niin varomattomasti.
Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta
kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen
enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle
hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos
hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos
hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa
moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on
kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa
sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee,
kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa
anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää
neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen
taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien
henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai
niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.
Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä
sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu
orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta
kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista
suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle.
Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu
suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.
Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa
onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen
lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada
ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä
kohtelultansa.
Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana
tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen
ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin
toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan
liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän
tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.
Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia
siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut
käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja
hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa.
Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa
jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti
sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt,
leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja
ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin
määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja
ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen
kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista
fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä,
jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, -- sydän siinä
äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan
hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa,
kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa.
Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä
alinomaa.
Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa
määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin,
hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa
kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä
satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä
vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja.
Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin
kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.
Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno,
milloin saan palata kotiin?"