Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät
yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että
jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti
ei kykene meille siitä mitään kertomaan.
Lapsen usko ei kumminkaan tunnusta koskaan häviötänsä, se on valmis
tarttumaan itsensä Tuonen viittaan saadakseen hänet kääntymään. Hänestä
tuntuisi ylen vastenmieliseltä, että sellainen opettajattoman illan
tarina voisi niin äkkiä loppua. Senvuoksi isoäidin oli noudettava
tarinansa takaisin suuren Lopun ikuisesti suljetusta kammiosta. Hän
tekee sen kuitenkin kovin yksinkertaisesti: antaa vain ruumiin solua
banaaninvarren varassa virtaa alaspäin ja kutsuu jonkun noidan lukemaan
lukujansa. Mutta tänä sateisena yönä ja lampun himmeässä loisteessa
kuolema kadottaa poikasen mielessä kaiken kauhistavuutensa ja näyttää
ainoastaan yhden yön sikeältä unelta. Kun tarina on lopussa, niin uni
painaa umpeen väsyneet silmäluomet. Niin me lähetämme lapsen pienen
ruumiin unen varassa solumaan yli ajan tyynten vesien ja aamusella me
lausumme joitakin loitsuja tuodaksemme hänet takaisin elämän ja valon
maailmaan.