Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai
odottaa kauan.
Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin
vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan
mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen
asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät
tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä
vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja
tunnusti kadottaneensa kirjansa.
Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö
maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa
sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."
Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan
ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana
pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.
Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset
lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön,
ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin
Bishamber pyysi apua poliisilta.
Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi
yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi
Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän
asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen
tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet
syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa
huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö
olisi parasta lähettää hänet kotiin?"
Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin
menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."
Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber
kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti
kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on
tullut? Saanko lähteä kotiin?"
Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja
kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen
sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö
minua! Minä puhun totta!"
Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili
ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen
päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi
kasvonsa seinään päin syvään huoaten.
Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja
kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."
Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli
erittäin arveluttava.
Phatik alkoi huutaa: "Mitattu -- kolme syltä. Mitattu -- neljä syltä.
Mitattu --." Hän oli kuullut virta-alusten miesten siten huutelevan
luotauksensa tuloksia. Nyt hän oli itse luotaamassa pohjatonta merta.
Myöhemmin samana päivänä syöksyi Phatikin äiti huoneeseen kuin
tuulenpyörre, alkoi käydä huhtoa edestakaisin, valittaa ja parkua.
Bishamber yritti saada häntä tyyntymään, mutta hän heittäytyi
vuoteeseen ja huusi: "Phatik, kultaseni, minun kultaseni!"
Phatik keskeytti hetkiseksi rauhattoman liikehtimisensä. Hänen kätensä
lakkasivat heilumasta ylös ja alas. Hän sanoi: "Mitä nyt?"