Kukapa voi vastustaa kuninkaan käskyä. Poika kutsuttiin heti, ja hän ja
prinsessa vaihtoivat hääseppeleitä.
Siihen asti ehdittyä minä painauduin viisaan mummoni kupeeseen ja
tiedustelin häneltä innokkaasti: "Entä sitten?"
Sydämeni syvyydessä oli harras halu päästä itse tuon onnellisen
seitsenvuotiaan risujenkerääjän sijaan. Sade humisi illan
hiljaisuudessa. Vuoteeni vieressä oleva savilamppu tuskin paloi. Mummon
ääni hyrisi hänen siinä satua kertoessaan. Ja kaikki nämä seikat saivat
herkästi uskovassa sydämessäni syntymään sen ajatuksen, että minä olin
joskus aamun hämärissä keräillyt risuja jonkun tuntemattoman kuninkaan
valtakunnassa, ja kohtapa olimme vaihtaneet seppeleitäkin, minä ja
prinsessa, suloinen kuin Kauneuden jumalatar. Hänellä oli hiuksissaan
kultainen side ja kultaiset renkaat korvissaan. Hänen kaulakäätynsä
ja rannerenkaansa olivat kultaiset, kultaiset vitjat kiersivät hänen
vyötäisiänsä, ja hänen nilkoissaan helisivät kultaiset tiukurenkaat.
Jos isoäitini olisi ollut kirjailija, kuinka paljon selityksiä
hänen olisikaan pitänyt antaa tämän pienen tarinan johdosta!
Ensinnäkin kysyisi jokainen, miksi kuningas jäi metsän yksinäisyyteen
kahdeksitoista vuodeksi. Toiseksi: minkätähden kuninkaantytär ei
joutunut sinä aikana naimisiin? Asiaa pidettäisiin mielettömänä.
Ja jos olisikin päästy niin pitkälle ilman riitaa, niin naimisiinmenon
johdosta joka tapauksessa syntyisi kova meteli. Ensinnäkään siitä ei
tullut mitään. Toiseksi: kuinka voi tulla kysymykseenkään naimaliitto
sotilaskastiin kuuluvan prinsessan ja papilliseen bramaanikastiin
kuuluvan pojan kesken? Hänen lukijansa olisivat heti ajatelleet hänen
salaa saarnaavan yhteiskunnallisia perintätapojamme vastaan ja olisivat
kirjoittaneet kirjeitä sanomalehtiin.
Niinpä rukoilenkin, että isoäitini syntyisi jälleen isoäidiksi ja ettei
kohtalon kirous saisi häntä syntymään maailmaan onnesta osattomaksi
jääneen tyttärenpoikansa hahmossa.
Sydän iloa ja ihastusta sykähdellen minä senvuoksi kysyin mummolta:
"Entä sitten?"
Mummo jatkoi: Sitten prinsessa kovin murheellisena otti mukaansa
pienen puolisonsa, rakennutti suuren palatsin, jossa oli seitsemän
sivurakennusta, ja alkoi hellästi vaalia puolisoansa.
Minä hypähtelin vuoteessani, tartuin vieläkin lujemmin pielukseen ja
kysyin: "Entä sitten?"
Mummo jatkoi: Pieni poika kävi koulua ja oppi opettajiltansa paljon
asioita, ja kun hän kasvoi suuremmaksi, hänen toverinsa alkoivat
häneltä tiedustella: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu kanssasi
siinä palatsissa, jossa on seitsemän sivurakennusta?"
Bramaaninpoika oli halukas tietämään, kuka hän oli. Hän muisti vain
eräänä päivänä olleensa risuja keräämässä ja joutuneensa kokemaan
ankaraa hämminkiä. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut niin kauan sitten,
ettei hän voinut mitään selvästi muistaa.
Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä
alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä
palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi
murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se
nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille
mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"
Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle
tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä
olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen
sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.
Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis
nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois
tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen
sinulle varmaan huomenna."
Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi:
"Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen
sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."
Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä
odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia
kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva
öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea
tunteja yötä odottaessaan.
Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi
tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika,
astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu,
ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on
se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."
Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui
verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen,
kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja
kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen
esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa
lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.
Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin:
"Entä sitten?"