"Olipa kerran kuningas."
Kun olimme lapsia, emme ollenkaan halunneet tietää, kuka sadun kuningas
oli. Samantekevää, oliko hänen nimensä Shiladitja vai Shaliban, asuiko
hän Kashissa vai Kanaudzhissa. Seitsenvuotiaan poikasen sydämen sai
sykähtelemään, ilosta sykähtelemään tämä totuuksista korkein, tämä
kaikkien todellisuuksien todellisuus: "Olipa kerran kuningas."
Nykyisen ajan lukijat ovat paljoa tarkempia ja vaateliaampia.
Kuullessaan tarinan alkavan siten he kohta paneutuvat kriitillisiksi
ja epäluuloisiksi. He suuntaavat tieteen valonheittäjän tarumaiseen
hämäryyteen ja tiedustelevat: "Mikä kuningas?"
Tarinain-kertojat ovat hekin muuttuneet paljoa täsmällisemmiksi.
He eivät enää tyydy vanhaan epämääräiseen "Olipa kerran kuningas",
vaan omaksuvat syvästi oppineen ilmeen ja aloittavat: "Olipa kerran
kuningas, jonka nimi oli Adzhatasatru."
Nykyaikaisen lukijan uteliaisuus ei kumminkaan ole niin helposti
tyydytetty. Hän silmäilee tarinankertojaa tieteellisten silmälasiensa
läpi ja kysyy jälleen: "Mikä Adzhatasatru?"
"Jokainen koulupoika tietää", jatkaa silloin tarinoitsija,
"että Adzhatasatruja on ollut kolme. Ensimmäinen heistä syntyi
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta ja kuoli aivan
pienenä, kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Valitan kovin,
että on mahdotonta löytää mistään luotettavasta lähdekirjasta hänen
hallitustansa koskevia tietoja. Toisen Adzhatasatrun historioitsijat
tuntevat paremmin. Jos katsotte Historiallisesta tietosanakirjasta..."
Näin pitkälle ehdittyä nykyaikaisen lukijan epäilykset ovat haihtuneet.
Hän tuntee voivansa varmasti luottaa tarinoitsijaansa. Hän ajattelee:
"Nytpä saamme tutustua tarinaan, joka on sekä opettava että hyödyttävä."
Kuinka mielellämme me pettelemmekään itseämme! Meissä on kaikissa
salainen pelko, että meitä voidaan pitää tietämättöminä. Ja loppujen
lopuksi me sittenkin päädymme tietämättömyyteen, joskin pitkiä
kiertoteitä kulkien.
Englantilainen sananlasku sanoo: "Jos et minulta kysy, niin minä en
sinulle valehtele." Seitsenvuotias satua kuunteleva poika ymmärtää tuon
täydellisesti: hän pidättyy kysymästä satua kerrottaessa. Niin ollen
sen puhdas ja kaunis epätodellisuus pysyy paljaana ja viattomana kuin
vastasyntynyt lapsonen, läpikuultoisena kuin itse totuus, kirkkaana
kuin raikas lähteensilmä. Meidän nykyaikaisten esittämän mahtipontisen
ja oppineen valheen sitävastoin täytyy varjella todellinen olemuksensa
koristeltuna ja peitettynä. Ja jos missään kohdassa ilmenee
vähäisinkään petoksen tirkistysreikä, niin lukija kääntyy pois
vastenmielisyyttä teeskennellen, ja tekijä menettää maineensa.
Nuoruudessamme me tajusimme kaikki kauniit asiat ja keksimme sadun
kauneudet oman pettämättömän tietomme nojalla. Me emme milloinkaan
välittäneet niin hyödyttömästä asiasta kuin tiede. Me välitimme vain
totuudesta. Ja meidän turmeltumattomat pienet sydämemme tiesivät hyvin,
missä Totuuden kristallipalatsi sijaitsi ja miten sinne päästiin.
Nykyjään edellytetään, että kirjoitamme kokonaisia sivuja tosiasioita,
vaikka totuus onkin vain tämä:
"Olipa kerran kuningas."
Minä muistan varsin hyvin sen illan Kalkuttassa, jolloin satu sai
alkunsa. Oli satanut ja myrskynnyt lakkaamatta. Koko kaupunki oli
tulvan vallassa. Meidänkin kadulla oli vettä polveen saakka. Minä
toivoin hartaasti, olinpa melkein vakuutettukin, ettei opettajani
pääsisi sinä iltana tulemaan. Minä istuin jakkaralla kuistikon
etäisessä kulmassa ja katselin kadulle. Sydämeni tykytti yhä
kiivaammin. Minä kiinnitin katseeni alinomaa sateeseen, ja kun se
alkoi laantua, minä rukoilin niin hartaasti kuin osasin: "Hyvä Jumala,
anna sataa rankemmin puoli kahdeksaan asti". Minä näet uskoin,
ettei sateella ollut mitään muuta tehtävää kuin suojella eräänä
iltana jossakin Kalkuttan sokkelossa istuvaa poikasta opettajan
kauhistuttavista kynsistä.
Ellei rukoukseni liene ollut syynä, esti joka tapauksessa karkeampi
luonnonlaki sadetta taukoamasta.
Mutta opettajaani se valitettavasti ei estänyt tulemasta.
Määrättynä hetkenä minä näin hänen sateenvarjonsa sukeltavan esiin
kadun käänteestä. Toivon suuri saippuakupla särkyi, ja sydämeni tuntui
pakahtuvan. Jos kuoleman jälkeen tulee vastaava rangaistus rikokselle,
niin varmaa on, että opettajani syntyy minuna ja minä synnyn
opettajanani.
Kohta hänen sateenvarjonsa nähtyäni minä juoksin äitini huoneeseen.
Äitini ja isoäitini istuivat toisiansa vastapäätä pelaten korttia
lampun valossa. Minä syöksyin huoneeseen, heittäydyin vuoteeseen äitini
luo ja sanoin:
"Äiti rakas, opettaja on tullut, ja minun päätäni särkee kovin; enkö
pääse tänään vapaaksi?"
Minä toivon, ettei yhdenkään lapsosen sallita lukea tätä tarinaa,
ja luotan ehdottomasti siihen, ettei sitä sijoiteta koulujen oppi-
tai lukukirjoihin. Minä näet menettelin kovin huonosti enkä saanut
minkäänlaista rangaistusta. Päinvastoin: jumalattomuuteni menestyi
erinomaisesti.
Äitini sanoi minulle: "Olkoon menneeksi" ja lisäsi, palvelijattaren
puoleen kääntyen: "Sano opettajalle, että hän saa lähteä takaisin."
Oli aivan selvää, ettei äiti pitänyt sairauttani kovin vakavana, koska
hän jatkoi peliänsä sen enempää asiasta välittämättä. Minä puolestani
puskin pääni pielukseen ja nauroin mieleni hyväksi. Me ymmärsimme
toisemme täydellisesti, äitini ja minä.
Mutta jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeata on seitsenvuotiaan
poikasen kauan teeskennellä sairautta. Suunnilleen minuutin kuluttua
minä kävin ahdistamaan isoäitiäni: "Mummo, kerrohan minulle satu."
Minun täytyi pyytää moneen kertaan. Mummo ja äiti jatkoivat peliänsä
minusta ollenkaan huolimatta. Vihdoin sanoi äiti: "Olehan hiljaa,
lapsi. Odota kunnes olemme päättäneet pelimme." Mutta minä pyysin
pyytämistäni: "Mummo, kerro minulle satu." Äidille minä annoin
sen neuvon, että hän voi päättää pelin huomenna -- nyt hänen piti
välttämättä sallia isoäidin kertoa minulle satu.
Vihdoin äiti heitti kortit käsistään ja virkkoi: "On parasta, että
teet mitä hän pyytää. Minä en hänestä selviydy." Hän kenties johtui
ajattelemaan, ettei hänellä itsellänsä olisi huomenna ikävystyttävää
opettajaa, kun minun sitävastoin oli jälleen siedettävä tuhmia
oppituntejani.
Äidin myönnyttyä minä syöksyin mummon luo, tartuin hänen käteensä
ja ihastuneena hypähdellen vedin hänet moskiittiverkkoni suojaan
vuoteelle. Minä syleilin innoissani pielusta, hyppelin edestakaisin ja
hieman tyynnyttyäni sanoin: "No, mummo, annahan kuulua!"
Mummo jatkoi: "Ja kuninkaalla oli kuningatar." Alku oli hyvä. Hänellä
oli vain yksi.
Satujen kuninkailla on yleensä kuningattaria runsaat määrät. Ja kohta,
kun kuulemme, että kuningattaria on kaksi, sydämemme alkaa masentua.
Toinen niistä on varmaan onneton. Mutta mummon sadussa tuo vaara oli
vältetty. Kuninkaalla oli yksi ainoa kuningatar.
Sitten saamme kuulla, ettei kuninkaalla ollut poikaa. Seitsenvuotiaana
minä en ymmärtänyt, miksi tuosta huolisi, vaikka ei poikaa ollutkaan.
Saattoihan hän olla pelkäksi vastukseksi.
Ei hämmästytä meitä kovin sekään, kun kuulemme kuninkaan lähteneen
metsän yksinäisyyteen harjoittamaan lihankidutusta saadakseen pojan.
Yksi ainoa asia olisi voinut saada minut pakenemaan metsään: halu
vapautua opettajastani!
Niin kuningas jätti kotiin kuningattaren ja pienen tyttärensä, joka
kasvoi kauniiksi prinsessaksi.
Kuluu kaksitoista vuotta, ja kuningas jatkaa ankaroita harjoituksiansa
koko tuona aikana milloinkaan ajattelematta kaunista tytärtänsä.
Prinsessa on ehtinyt nuoruutensa täyteen kukoistukseen. Naimaikä
on jo ohi, mutta kuningasta ei kuulu palaavaksi. Ja kuningatar on
suruun menehtyä ja huutaa: "Pitääkö minun rakkaan tyttäreni kuolla
naimattomana? Voi minua! Kuinka kova onkaan kohtaloni."
Sitten kuningatar lähetti miehiä kuninkaan luo vakavasti kehoittamaan
häntä palaamaan yhdeksi ainoaksi yöksi ja nauttimaan yhden ainoan
aterian palatsissaan. Ja kuningas suostui.
Kuningatar keitti omin käsin ja mitä huolellisimmin kuusikymmentäneljä
eri ruokalajia, valmisti odotetulle santelipuisen istuimen ja järjesti
ruoan kultaisiin kulhoihin ja hopeisiin maljoihin. Prinsessan oli
määrä seisoa istuimen takana, kädessään viuhka, riikinkukonsulista
valmistettu. Kaksitoistavuotisen poissaolonsa jälkeen kuningas palasi
taloonsa, ja prinsessa häilytti viuhkaa kirkastaen koko huoneen
kauneudellansa. Kuningas silmäili tyttärensä kasvoja ja unohti nauttia
ruokia.
Vihdoin hän kysyi kuningattareltansa: "Kuulehan, kuka on tuo tyttö,
jonka kauneus loistaa kuin jumalattaren kultainen kuva? Kenen tytär hän
on?"
Kuningatar löi otsaansa ja huudahti: "Voi, kuinka onneton on kohtaloni!
Etkö tunne omaa tytärtäsi?"
Kuningas hämmästyi kovin. Vihdoin hän sanoi: "Pieni tyttäreni on
kasvanut naiseksi."
"Kuinkapa muuten?" virkkoi kuningatar huoaten. "Etkö tiedä, että on
kulunut kaksitoista vuotta?"
"Miksi et ole häntä naittanut?" kysyi kuningas.
"Sinä olit poissa", vastasi kuningatar, "ja kuinka olisinkaan löytänyt
hänelle sopivan puolison?"
Kuningas kovin kiihtyi. "Ensimmäisen miehen, jonka näen huomenna
palatsista lähtiessäni, tulee hänet naida."
Prinsessa häilytteli yhä sulkaviuhkaansa, ja kuningas päätti ateriansa.
Seuraavana aamuna palatsista lähtiessään kuningas näki erään bramaanin
pojan keräämässä risuja metsästä palatsin porttien ulkopuolelta. Poika
oli suunnilleen seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.