Hän oli prinsessa Adzhita. Ja kuningas Narajanin hovirunoilija ei ollut
milloinkaan häntä nähnyt. Lausuessaan kuninkaalle uutta runoelmaansa
hän aina koroitti ääntänsä senverran, että se kuului salia kiertävillä
peitetyillä parvekkeilla olevien näkymättömien kuulijoiden korvaan. Hän
lähetti laulunsa kohti sitä saavuttamattomissa olevaa tähtien maailmaa,
missä se kiertotähti, joka vallitsi hänen kohtaloitansa, loisti
tuntemattomana ja katsetta piillen.
Jokin varjo saattoi häämöttää hänen silmiinsä verhon takaa. Hänen
korviinsa saattoi kantautua kaukaa jokin hiljainen helinä, joka sai
hänet uneksimaan nilkoista ja niiden joka askelella laulavista pienistä
kultaisista kellosista. Ah, ne sirot rusojalat koskettelivat maan
tomua niinkuin Jumalan armo langennutta! Runoilija oli ne nostanut
alttarille, sydämeensä, missä hänen syntyvä laulunsa noudatteli noiden
kultaisten tiukujen säveliä. Hän tiesi aina varsin varmasti, kenen
varjo verhon takaa häämötti ja kenen nilkkatiukujen helinä sekaantui
hänen sydämensä tykytykseen.
Mandzhari, prinsessan kamarineito, kulki virralle mennessään runoilijan
asunnon ohi ja muisti joka päivä salavihkaa vaihtaa muutamia
sanoja hänen kanssaan. Havaitessaan tien autioksi ja maan hämäriin
verhoutuneeksi hän astui rohkeasti runoilijan huoneeseen ja istui hänen
mattonsa kulmalla. Harson väri ja hiuksiin pistetty kukka osoittivat
hänen pukeutuneen hieman tavallista huolellisemmin.
Ihmiset hymyilivät ja kuiskailivat, ja heitä ei sopinutkaan siitä
moittia. Runoilija Shekhar näet ei milloinkaan huolinut salata sitä
tosiasiaa, että nämä kohtaukset olivat hänelle ilmeiseksi iloksi.
Tytön nimi merkitsi _kukkaskiehkuraa_. Tavalliselle kuolevaiselle
se epäilemättä oli riittävän suloinen. Mutta Shekhar lisäsi nimeä
omalla tavallansa: hän nimitti neitoa Kevätkukkasten kiehkuraksi. Ja
tavalliset kuolevaiset ne pudistelivat päätänsä ja sanoivat: Jopa nyt
jotakin!
Runoilijan laulamissa kevätlauluissa kevätkukkasten kiehkuraa
lakkaamatta ylistettiin. Kuningas vilkutti ja hymyili sen kuullessaan,
ja runoilija hymyili puolestaan hänkin.
Kuningas saattoi häneltä tiedustella: "Onko mehiläisen tehtävänä
ainoastaan kevään kartanolla hyriseminen?"
Runoilija vastasi: "Ei, sen pitää lisäksi imeä hunajaa kevätkukkasten
kiehkurasta."
Silloin kaikui nauru kuninkaan salissa. Ja kerrottiinpa, että prinsessa
Adzhitakin nauroi nähdessään neitonsa omaksuvan runoilijan hänelle
antaman nimen, ja Mandzhari oli sydämestään iloinen.
Niin tosi ja väärä maailmassa toisiinsa sekaantuvat -- ja siihen, mitä
Jumala luo, ihminen lisää omat koristeensa.
Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krishna,
rakastava jumala, ja Radha, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen,
suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua.
Näiden laulujen totuuden todisti sisimmässä sydämessään jokainen,
kerjäläisestä kuninkaaseen asti. Runoilijan laulut elivät kaikkien
huulilla. Kuun vähänkin kimmeltäessä ja suvituulen vienoimminkin
hengittäessä hänen laulunsa helkkyivät ilmoille ikkunoista ja
pihamailta, purjevenheistä ja maantien puitten varjosta, lukemattomien
äänien kantamina.
Niin päivät kuluivat onnellisesti. Runoilija lausuili, kuningas
kuunteli, muut kuulijat osoittivat suosiotansa, Mandzhari kulki yhä
edelleenkin runoilijan asunnon ohi virralle mennessään -- parvekkeen
verhon takaa väikkyi näkyviin varjo, ja kaukaa kuului pienten
kultaisten kellosten helinä.
Juuri niihin aikoihin lähti kotoansa etelästä valloitusretkellensä
eräs runoilija. Hän saapui kuningas Narajanin luo Amarapurin
kuningaskuntaan. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja lausui säkeitä
kuninkaan ylistykseksi. Hän oli matkallansa haastanut kilpasille kaikki
hovirunoilijat, ja hänen voittokulkunsa oli ollut keskeytymätön.
Kuningas otti hänet vastaan kunnioittavasti ja virkkoi: "Runoilija,
minä lausun sinut tervetulleeksi."