Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä
runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli
hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen
käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.
Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin.
Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.
Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik
vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi
merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa
joukkoa.
Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti
mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun
voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on
tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."
Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle.
Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain
askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.
Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta
korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä.
Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit
ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä
taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen
nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä
käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät
hengittelemään.
Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen
äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja
tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli
saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat:
Hyvä!
Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan
kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten
niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas
vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin
kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.
Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän
aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän
hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti
taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä
muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja
kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta
urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti
katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä
ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan
kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui
viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin
sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."
Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat
voitonhuudot.
Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä
pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi
kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"
Samassa sali jo jälleen hiljeni.
Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa
oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien
kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi
kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti
kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"
Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan
hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura,
joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat:
Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä
ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla.
Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.
* * * * *
Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta,
jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään
Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet,
kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti
tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka
väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun
maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet
tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa
yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta
tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä
poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He
eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen
sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän
elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.
Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa
kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat
ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi
Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut
hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen
helinä.
Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen
tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle
suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen
ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja
kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili
seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja,
ja kuka on Radha, rakastettu?"
Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria -- ja niiden merkitysten
erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle
kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin
sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän
kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä
logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun.
Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen,
jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.
Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa,
ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat
sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin
totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä
suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä
kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.
Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas
musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta
kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie,
murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.
Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta
verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten
joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He
tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat
runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä
sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet
uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.
Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti
vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut
tietävinään, istuihan vain paikallaan.
Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa -- riisui helmikäätynsä
ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat
äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa
ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti
salista.
* * * * *
Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar,
runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle.
Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli
melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen
täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä --
pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!
Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan
ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä
olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos
elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä
kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää
jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."
Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti
vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja
päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä
lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen
juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.
Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä,
ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.
Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui:
"Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut
hänen luoksensa?"