Pundarik, runoilija, vastasi ylpeästi: "Valtias, minä vaadin sotaa."

Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä

runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli

hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen

käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.

Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin.

Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.

Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik

vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi

merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa

joukkoa.

Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti

mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun

voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on

tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."

Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle.

Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain

askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.

Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta

korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä.

Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit

ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä

taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen

nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä

käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät

hengittelemään.

Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen

äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja

tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli

saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat:

Hyvä!

Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan

kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten

niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat

kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas

vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin

kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.

Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän

aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän

hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti

taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä

muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja

kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta

urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti

katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä

ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan

kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui

viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin

sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."

Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat

voitonhuudot.

Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä

pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi

kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"

Samassa sali jo jälleen hiljeni.

Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa

oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien

kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi

kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti

kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"

Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan

hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura,

joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat:

Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä

ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla.

Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.

* * * * *

Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta,

jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään

Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet,

kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti

tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka

väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun

maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet

tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa

yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta

tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä

poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He

eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen

sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän

elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.

Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa

kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat

ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi

Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut

hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen

helinä.

Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen

tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle

suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen

ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja

kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili

seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja,

ja kuka on Radha, rakastettu?"

Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria -- ja niiden merkitysten

erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle

kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin

sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän

kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä

logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun.

Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen,

jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.

Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa,

ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat

sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin

totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä

suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä

kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.

Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas

musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta

kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie,

murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.

Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta

verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten

joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He

tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat

runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä

sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet

uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.

Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti

vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut

tietävinään, istuihan vain paikallaan.

Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa -- riisui helmikäätynsä

ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat

äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa

ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti

salista.

* * * * *

Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar,

runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle.

Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli

melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen

täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä --

pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!

Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan

ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä

olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos

elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä

kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää

jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."

Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti

vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja

päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä

lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen

juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.

Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä,

ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.

Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui:

"Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut

hänen luoksensa?"

Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia · 第 9 / 61 题