Me olimme palaamassa Kalkuttaan lomaretkeltämme, sukulaiseni ja
minä, kun kohtasimme miehen junassa. Puvun ja käyttäytymisen nojalla
pidimme häntä aluksi sisämaan muhamettilaisena, mutta hänen puheensa
sai meidät ihan ymmälle. Hän jutteli kaikista asioista niin varmasti,
että olisi luullut kaikkien olioiden ylimmän ohjaajan aina ja kaikissa
tehtävissään kysyneen hänen neuvoansa. Siihen saakka me olimme olleet
aivan onnelliset, koska emme tietäneet salaisten ja suunnattomien
voimien olevan vaikuttamassa, emme tietäneet, että venäläiset
olivat edenneet lähimpään läheisyyteemme, että englantilaisilla oli
syvällekäypiä ja salaisia poliittisia suunnitelmia ja että kotimaisten
johtajien kesken vallitseva sekaannus oli yltynyt ylimmilleen. Mutta
uusi ystävämme lausui ovelasti hymyillen: "Taivaassa ja maan päällä
sattuu enemmän asioita kuin sinun sanomalehtesi tietävät kertoa,
Horatio." Kun emme olleet milloinkaan ennen olleet poissa kotoa, niin
tämän miehen käytös sai meidät sanattoman ihmettelyn valtaan. Olipa
puheenaihe miten mitätön tahansa, hän vetosi aina tieteeseen tai
selitteli pyhiä kirjoja tai lausueli jonkun persialaisen runoilijan
säkeitä, ja koska me emme voineet väittää tuntevamme tiedettä enempää
kuin pyhiä kirjoja tai persialaisia runoilijoita, niin häneen
kohdistuva ihailumme yhä lisääntyi, ja sukulaiseni, teosofi, uskoi ihan
varmasti, että matkakumppanimme yliluonnollisen innoituksen lähteenä
oli jokin ihmeellinen "magnetismi", "salakyky", "astraaliruumis" tai
muu sentapainen. Hän kuunteli merkillisen seuralaisemme huulilta
putoelevia kaikkein kuluneimpiakin lausumia hartaan ihastuksen vallassa
ja merkitsi salavihkaa muistiin mitä hän sanoi. Minusta näytti siltä,
kuin tuo erinomainen mies olisi sen huomannut panematta sitä kumminkaan
yhtään pahaksensa.
Saavuttuamme asemalle, jossa meidän oli vaihdettava junaa, me
keräännyimme odotushuoneeseen. Oli ilta, kello kymmenen, ja kun
kuulimme junan todennäköisesti melkoisesti myöhästyvän, koska
radalla oli sattunut jokin häiriö, minä aioin kääriytyä peitteeseeni
paneutuakseni mukavasti torkkumaan, kun tuo merkillinen henkilö alkoi
levollisesti kertoella seuraavaa tarinaa. Nukkumisestani ei sinä yönä
tietenkään tullut mitään.
-- Kun olin eräiden hallinnollisia kysymyksiä koskevien
erimielisyyksien vuoksi luopunut toimestani Dzhunagarhissa ja astunut
Haiderabadin Nizamin palvelukseen, niin minä, tarmokas nuori mies,
jouduin kohta puuvillatullin kerääjäksi Baritshiin.
Baritsh on viehättävä paikkakunta. Sustajoki kiiriskelee hilpeästi
kohisten kivisessä uomassaan ja karkelee sitten kuin taitava
tanssijatar halki autioiden kukkuloiden juurella lepäävän metsän.
Sadanviidenkymmenen askelman muodostamat portaat kohoavat virrasta, ja
portaiden laella, virran partaalla ja kukkulain juurella, sijaitsee
yksinäinen marmoripalatsi. Koko ympäristössä ei ole yhtäkään
ihmisasuntoa -- Baritshin kylä ja puuvillatori ovat etäällä.
Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten keisari Mahmud Shah
II rakennutti tämän yksinäisen palatsin upeaksi huvilinnaksensa. Hänen
aikanansa kohosi sen puiston altaista ruusuvesisuihkuja, ja vihman
viilentämien salien marmoripermannoilla istui persialaistyttöjä, jotka
ennen kylpyyn astumista päästivät hiuksensa hajalleen ja polskuttelivat
hempein paljain jaloin altaiden kirkasta vettä samalla laulaen kitaran
säestäminä viinimäkiensä _ghazeleita_.
Suihkulähteet eivät enää heitä ilmoille helmisadettansa, laulut ovat
vaienneet, valkoiset jalat eivät enää soreasti astele lumenkarvaisella
marmoripinnalla. Nykyjään palatsi on vain etäinen ja autio asuinpaikka
meidänlaisillemme verojenkeräilijöille, jotka huokailevat yksinäisyyden
ahdistamina ja joilta puuttuu naisten seura. Toimistoni vanha
virkailija Karim Khan moneen kertaan varoitti minua sinne asettumasta.
"Päivän aikaan voitte siellä oleskella, jos haluatte", sanoi hän,
"mutta älkää milloinkaan jääkö sinne yöksi". Minä vain naurahdin hänen
neuvollensa. Palvelijat ilmoittivat suostuvansa olemaan siellä työssä
pimeäntuloon saakka, mutta poistuvansa yöksi. Minä en suinkaan ollut
pahoillani. Talo oli niin huonossa maineessa, etteivät varkaatkaan
rohjenneet sitä lähestyä pimeässä.
Aluksi minua aution palatsin yksinäisyys ahdisti kuin painajainen.
Minä pysyttelin kauan työpaikassani askarrellen mahdollisimman kauan,
palasin sitten illalla asuntooni ihan uupuneena, menin makuulle ja
nukahdin.
Ei ollut kulunut viikkoakaan, kun paikka alkoi vaikuttaa minuun
oudon lumoavasti. Asiaa on vaikea kuvailla ja vaikea on saada sitä
uskottavaksi, mutta minusta tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi
elävän olennon tavoin hitaasti ja huomaamatta minua itseensä sulattanut.
Se oli kenties alkanut jo silloin, kun ensimmäisen kerran taloon
astuin, mutta minä muistan aivan selvästi päivän, jona tulin siitä
tietoiseksi.
Oli alkukesä, ja kun markkinat olivat hiljaiset, ei minulla ollut
paljoa tekemistä. Hieman ennen auringonlaskua minä istuin nojatuolissa
lähellä vedenrajaa portaitten alapäässä. Susta oli painunut syvälle
uomaansa, toisella rannalla hohteli leveä hiekkasarka illan väreissä,
tällä puolella välkkyi somerikko kirkkaan, matalan veden pohjalta. Ei
tuntunut tuulen henkäystäkään, ja tyyni ilma oli täynnä läheisillä
kukkuloilla kasvavien maustepensaiden huumaavia tuoksuja.
Auringon painuttua huippujen taakse laskeutui päiväisen näyttämön eteen
pitkä tumma esirippu, ja välilläolevat kukkulat lyhensivät sitä aikaa,
jolloin auringon mailleen mennessä valo ja varjo yhtyvät toisiinsa.
Minä ajattelin lähteä ratsastamaan ja olin juuri nousemassa, kun kuulin
askeleita takaani. Käännyin katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.
Kun sitten jälleen istuuduin otaksuen asian aistinharhaksi, kuulin
lukuisia askeleita, ikäänkuin suuri joukko ihmisiä olisi rientänyt
portaita alas. Koko ruumiissani tuntui omituinen ihastuksen väristys,
johon sekaantui hieman pelkoa, ja vaikka silmieni edessä ei ollutkaan
yhtään hahmoa, minä sittenkin olin näkevinäni hilpeän neitosparven
laskeutuvan portaita aikoen painua Sustaan kylpemään kesäisenä iltana.
Laakson, virran ja palatsin tyyntä rauhaa ei rikkonut yksikään ääni,
mutta minä kuulin ihan selvästi tyttöjen raikkaan ja iloisen naurun,
joka helisi kuin sadaksi suihkuksi hajoava veden syöksy heidän
kiitäessään nopeasti ja leikkisästi toisiansa takaa-ajaen ohitseni
virralle minua ollenkaan havaitsematta. Samoinkuin he olivat minulle
näkymättömät, samoin olin ilmeisesti minäkin näkymätön heille. Virta
oli aivan tyyni, mutta minä tunsin, kuinka sen rauhallista, kirkasta
pintaa yht'äkkiä rikkoivat monet käätyhelyiset käsivarret, kuinka
neitoset nauraen pirskoittelivat toisiaan vedellä ja kuinka soreiden
uiskentelijoiden jalat kohahduttivat pieniä aaltoja helmeileväksi
pärskeeksi.
Sydämeni sylkähti -- en tiedä, johtuiko liikutus pelosta vai ilosta
vaiko uteliaisuudesta. Minun teki kovin mieleni nähdä heidät
selvemmin, mutta silmäni eivät erottaneet mitään. Minä ajattelin
voivani kuulla kaikki mitä he sanoivat, kunhan tarkoin kuuntelisin,
mutta miten kuuloani jännitinkin, en kuullut muuta kuin sirkkain
sirityksen metsästä. Tuntui siltä, kuin olisi edessäni riippunut
puolenkolmattasadan vuoden tiheä esirippu, ja minä olisin kovin
mielelläni kohottanut vapisevin käsin sen jotakin kulmaa ja tähystänyt
sen taakse, vaikka toisella puolella oleva seura olikin ihan pimeän
peitossa.
Illan painostavan liikkumattomuuden mursi äkillinen tuulenpuuska,
Sustan tyyni kalvo värähteli ja kähertyi kuin vedenneidon tukka, ja
samassa kuului illan hämyyn kietoutunut metsä huokaavan, ikäänkuin
olisi havahtunut synkästä unesta. Olipa se todellisuutta tai pelkkää
unennäköä, joka tapauksessa tuo kaukaisesta, puolenkolmatta sadan
vuoden takaisesta maailmasta heijastuva silminsaavuttamaton kangastus
yht'äkkiä jälleen hävisi. Ne salaperäiset hahmot, jotka olivat nopein,
ruumiittomin askelin ja äänekkäästi, mutta kuulumattomasti nauraen
kiitäneet ohitseni ja syöksyneet virtaan, eivät tulleet takaisin
vääntäen vettä kosteista vaatteistansa. Niinkuin tuulenhenki häivyttää
tuoksun, hajoitti heidät yksi ainoa kevään henkäys.
Sitten minä aloin kovin pelätä, että Runotar oli käyttänyt hyväkseen
yksinäisyyttäni ja ottanut minut valtoihinsa -- se noita oli nähtävästi
tullut tuhoamaan minua miesparkaa, jonka oli hankittava elatuksensa
puuvillatullin keräilijänä. Minä päätin nauttia vankan illallisen,
sillä tyhjä vatsa se helposti joutuu kaikenlaisten parantumattomien
sairauksien uhriksi. Minä kutsuin keittäjäni ja käskin hänen valmistaa
runsaan, upean _moghlai_-illallisen, josta ei pitänyt puuttuman
mausteita eikä rasvaa.
Seuraavana aamuna koko juttu tuntui minusta pelkältä kuvitelmalta.
Kevein mielin minä otin päähäni _sahibien_ yleisesti käyttämän
_sola_-hatun ja lähdin työmaalleni. Sinä päivänä minun piti kirjoittaa
kertomus neljännesvuoden aikaisesta toiminnastani, joten otaksuin
palaavani kotiin vasta myöhään illalla. Mutta jo ennen pimeäntuloa
minua veti omituisesti asuntooni -- en tiedä mikä -- minusta tuntui
siltä, että siellä kaikki odottivat ja etten saanut viipyä kauemmin.
Niinpä jätinkin työni keskeneräiseksi, otin _sola_-hattuni, säikyttelin
pimeätä autiota tietä kolisevilla rattaillani ja saavuin avaraan
palatsiin, joka hiljaisena seisoi kukkulain kupeella.
Ensimmäisessä kerroksessa portaat johtivat erittäin tilavaan
eteissaliin. Sen laajat, koristellut holvit lepäsivät kolmen tanakkain
pylvästen muodostaman kannaterivin varassa huokaillen öin päivin omaa
ääretöntä yksinäisyyttänsä. Päivä oli vast'ikään sammunut, ja lamppuja
ei ollut vielä sytytetty. Kun avasin oven, tuntui sisäpuolella syntyvän
ankara kiire, ikäänkuin ihmisjoukko olisi hämmentyneenä hajaantunut
ja rientänyt pakoon ovista ja ikkunoista, käytävien, kuistikoiden ja
toisten huoneiden kautta.
Kun en nähnyt ketään, seisoin siinä ihan hämmästyneenä, jonkinlaisen
hurmioisen riemun jäykistäessä tukkaani ja heikon, aikojen kuluessa
melkein olemattomiin häipyneen ruusuöljyn- ja voiteidentuoksun
viipyessä sieraimissani. Seisoessani avaran, aution salin pimeässä
nurkassa noiden vanhojen pylväiden välissä minä kuulin suihkulähteiden
veden solisevan marmoripermannolle, kuulin omituisesti soivan kitaran,
korujen helinän ja nilkkatiukujen kilinän, kuulin tuntien kulumista
osoittavien kellojen lyönnit, tuulen häilyttämien kristalliriipukkeiden
ja -kruunujen hiljaisen helkkeen, käytävissä häkeissään olevien
satakielien laulun, puutarhassa asustavien haikaroiden raksutuksen, ja
kaikki tuo kietoi minut ihmeelliseen, ylimaalliseen musiikkiin.
Sitten minä jouduin sellaisen loihdun valtoihin, että tämä
käsinkoskematon, luoksepääsemätön, tähän maailmaan kuulumaton ilmestys
tuntui minusta ainoalta todelliselta -- ja kaikki muu pelkältä
unennäöltä. Että minä, Sridzhut Se-ja-se, autuaasti kuolleen Sen-ja-sen
vanhin poika, nautin neljänsadanviidenkymmenen rupian suuruista
kuukauspalkkaa suorittaessani velvollisuuksiani puuvillatullien
kokoojana ja että minä joka päivä ajoin työmaalleni kevyissä vaunuissa,
lyhyeen nuttuun ja _sola_-hattuun puettuna, tuntui minusta niin
hämmästyttävän naurettavalta harhakuvitelmalta, että purskahdin
raikuvaan nauruun seisoessani siinä pimeässä, avarassa ja äänettömässä
salissa.
Samassa saapui palvelijani, palava öljylamppu kädessään. En tiedä,
pitikö hän minua mielettömänä, mutta minulle itselleni selvisi äkkiä,
että tosiaankin olin Sridzhut Se-ja-se, Sen-ja-sen edesmenneen henkilön
poika. Vain runoilijamme, suuret ja pienet -- niin ajattelin -- voivat
sanoa, onko jossakin maanpiirissä tai sen ulkopuolella sellainen
olopaikka, jossa näkymättömät suihkukaivot lakkaamatta solisevat ja
näkymättömien keijukaissormien soittelemat kitarat helkkävät ikuisia
sopusoinnun säveliä, mutta joka tapauksessa oli varmaa, että minä
keräilin tullimaksuja Baritshin puuvillamarkkinoilla ansaiten siten
neljänsadanviidenkymmenen rupian palkan kuukaudessa. Minä nauroin kovin
hilpeästi merkilliselle päähänpistolleni istuessani telttapöytäni
ääressä lukien sanomalehteä öljylampun valossa.
Lopetettuani lukemiseni ja nautittuani illalliseni minä sammutin
lampun ja lähdin makuulle pieneen sivuhuoneeseen. Avoimesta
ikkunasta, metsiensä tummentoon peittyvien Avalli-vuorten yli,
silmäili lukemattomien miljoonien peninkulmien päässä sijaitseva
hohteleva tähti tullimaksujen kokoilijaa, joka lepäsi vaatimattomassa
telttavuoteessansa. Tuo ajatus minua ihmetytti ja huvittikin, ja enpä
tiedä, milloin vaivuin uneen tai miten kauan nukuin. Mutta yht'äkkiä
minä kavahdin hereille, vaikka en kuullut mitään enkä nähnyt ketään
huoneeseen tunkeutunutta -- ainoastaan kukkulan laen yli tasaisesti
paistava kirkas tähti oli painunut näkymättömiin, ja kuunsirpin himmeä
valo lankesi huoneeseen avoimesta ikkunasta salavihkaa, ikäänkuin
tungettelevaisuuttansa häveten.
Minä en nähnyt ketään, mutta olin tuntevinani, kuinka joku minua
kevyesti kosketti. Minun herättyäni hän ei virkkanut sanaakaan,
viittasihan vain sormuksin runsaasti koristetulla kädellänsä minua
varovasti itseänsä seuraamaan. Minä nousin aivan hiljaa, ja vaikka
tämän aution palatsin lukemattomissa suojissa, missä äänet uinuivat
ja kaiku valvoi, ei ollutkaan ketään muuta kuin yksin minä, pelkäsin
kuitenkin joka askelella jonkun heräävän. Useimmat palatsin suojat
olivat aina suljettuina, ja minä en ollut milloinkaan niissä käynyt.
Minä seurasin henkeäpidättäen ja kuulumattomin askelin näkymätöntä
opastani -- en osaa sanoa minne. Kuinka monien loputtomien ja ahtaiden
käytävien, kuinka monien pitkien välikköjen, kuinka monien hiljaisten
ja juhlallisten vastaanottosalien ja pienten salakammioiden läpi minut
kuljetettiinkaan!
Vaikka en voinutkaan nähdä kaunista opastajaani, ei hänen hahmonsa
kumminkaan ollut henkisen katseeni tavoittamattomissa: -- arabialainen
tyttö, kiinteät ja marmorinsileät käsivarret väljistä hihoista
välkkymässä; päähineen reunasta lankesi hänen kasvoillensa ohut harso,
ja vyössä hänellä oli käyrä tikari! Minusta tuntui siltä, että olin
joutunut erääseen Arabian tuhannesta ja yhdestä yöstä ja että olin yön
pimeydessä nukkuvan Bagdadin pimeillä ja ahtailla kaduilla etsimässä
tietä vaaralliseen lemmenkohtaukseen.
Vihdoin sorea oppaani äkkiä pysähtyi tummansinisen väliverhon eteen
ja näytti osoittavan jotakin sen juurella olevaa. Siinä ei ollut
mitään, mutta äkillinen pelonkauhu sai veren suonissani jähmettymään
-- minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt siinä permannolla verhon
edessä runsaasti kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puetun kammottavan
neekeri-eunukin, joka istui jalat ojossa ja nukkui, paljastettu miekka
sylissään. Kaunis kuljettajani hypähti kevyesti hänen jalkojensa yli ja
kohotti esiripun reunaa. Minä näin vilahdukselta osan huonetta, jonka
lattiaa peittivät persialaiset matot. Joku istui siellä vuoteessaan
-- minä en voinut häntä nähdä, havaitsinhan vain kullankirjailtuihin
aamukenkiin upotetun viehättävän jalkaparin, joka pisti esiin
avaroista safraninkeltaisista roimahousuista ja lepäsi huolettomasti
oranssinvärisellä samettimatolla. Toisella puolella oli sinertävästä
kristallista leikattu tarjotin ja siinä muutamia omenoita, päärynöitä,
oransseja sekä runsaat määrät rypäleitä, jotka kahden pienen pikarin ja
kultaisen viinikulhon keralla ilmeisesti olivat vierasta odottamassa.
Huoneessa palavan oudonlaisen suitsutuksen voimakas, huumaava tuoksu
sai minut melkein tajuttomaksi.
Kun yritin vapisevin sydämin astua eunukin ojennettujen jalkojen
yli, hän äkkiä kavahti hereille, ja miekka putosi hänen sylistänsä
permantoon heleästi kilisten.
Kamala kiljahdus herätti minut, ja minä havaitsin nyt istuvani
vuoteessani ankarasti hikoillen. Kuunsirppi näytti aamunkajasteessa
kalpealta kuin uupunut sairas unettoman yön jälkeen, ja hupsu Meher
Alimme huuteli kuten ainakin: "Takaisin! Takaisin!" astellen eteenpäin
autiolla tiellä.
Siten loppui äkkiarvaamatta arabialainen yöni; mutta olihan vielä tuhat
yötä jäljellä.
Nyt joutuivat päiväni ja yöni ankaraan ristiriitaan. Päivällä minä
toimittelin uupuneena töitäni ja kiroilin yötä, joka lumosi minua
tyhjillä unillansa. Mutta illan tullen jokapäiväinen elämäni ja siihen
kuuluva työn pakko ja rasitus näyttivät minusta mitättömältä, turhalta,
naurettavalta askarrukselta.
Yön tultua minut valtasi omituinen päihtymys. Minä muutuin
tuntemattomaksi, ammoin eläneeksi henkilöksi ja näyttelin osaani
kirjoittamattomassa historiassa, ja lyhyt englantilaismallinen
nuttuni sopi siihen yhtä huonosti kuin ihomyötäiset housunikin.
Punainen samettilakki päässäni, avarat _paidzhama_-housut, kirjailtu
ihokas, pitkä, liehuva silkkinuttu ylläni ja värillinen nenäliinani
_attar_-öljyä tuoksuen minä täydessä asussani istuin mukavassa
pehmeässä nojatuolissani ja vaihdoin savukkeeni ruusuvedellä täytettyyn
monikierteiseen _nargileh_-piippuun hartaasti odotellen ihmeellistä
kohtausta, jonka aikana saisin olla rakastettuni seurassa.
Minä en kykene kuvailemaan niitä ihmeellisiä tapahtumia, joita sattui
yön pimetessä. Minusta tuntui siltä, kuin olisi keväisen ahavan puuska
saanut tämän avaran rakennuksen merkillisissä suojissa kiiriskelemään
katkelmia jostakin kauniista tarinasta, jota voin vähän matkaa seurata,
mutta jonka päättymisestä minulla ei ollut tietoa. Siitä huolimatta
minä harhailin suojasta toiseen koko pitkän yön yrittäen saada siitä
lisää selkoa.
Näiden unenkatkelmien pyörteessä, hennan tuoksuessa ja kitaran
soidessa, suihkulähteiden vihmoessa huoneeseen viileyttä, minä näin
vilahdukselta, ikäänkuin salaman valossa, kauniin neidon. Hänellä oli
yllään avarat safraninkeltaiset _paidzhama_-housut, hänen rusottavissa
hennoissa jaloissaan oli kullankirjaillut kärkiniekat kengät,
ihomyötäiset liivit olivat nekin kultakoristeiset, ja punaisesta
päähineestä putosi kultainen reunaröyhelö hänen lumivalkoiselle
otsalleen ja poskilleen.
Hän oli saanut minut mielettömäksi. Yrittäessäni häntä saavuttaa minä
kuljin huoneesta huoneeseen, käytävästä toiseen unien salatun ja
loihtuisan maailman eksyttävässä labyrintissa.
Toisinaan iltasella, kun huolellisesti varustauduin kuninkaiden sukua
olevaksi ruhtinaaksi istuen ison kuvastimen edessä, jonka kummallakin
puolella paloi kynttilä, minä havaitsin äkkiä persialaisen kaunottaren
kuvan oman kuvani vieressä. Hän käänsi nopeasti päätänsä, suurissa
tummissa silmissä välkähti kiivaan intohimon ja tuskan ilme, suloiset
punaiset huulet olivat puhumaan avautumassa, hänen sorea ja solakka
vartensa, nuoruuden kruunaama kuin kukkaansa puhjennut köynnöskasvi,
suoristui äkkiä hänen viehättävästi huojahdellen astellessaan, tuska ja
kiivas kaipaus ja hurmio leimahtivat häikäisevinä ilmi, hymy väikähti,
hipaisi katse ja hohtelivat jalokivet ja silkki -- ja hän häipyi pois.
Äkillinen tuulenpuuska, kukkuloiden ja metsien kaikkien tuoksujen
kyllästämä, puhalsi lamppuni sammuksiin; minä riisuin vaatteet
yltäni ja heittäydyin vuoteeseeni, silmät suljettuina ja ruumiini
riemua väristen, ja ympärilläni leijuvassa ilmanhengessä, metsiltä
ja kukkuloilta kantautuvissa tuoksuissa, väikkyi hiljaisen tummuuden
halki luokseni moni hyväily, moni suutelo ja moni hellä käden kosketus,
hiljainen kuiske kohtasi korvaani ja suloinen henkäys tuntui otsallani,
ja toisinaan leyhyi poskillani leppoisa hieno liina. Sitten kiersi
salaperäinen käärme minut hitaasti pyörryttäviin kiemuroihinsa, ja minä
vaivuin syvin huokauksin tajuttomuuteen ja vihdoin syvään uneen.
Eräänä iltana minä päätin lähteä ratsastamaan; en tiedä kuka minua
rukoili jäämään, mutta sinä päivänä minä en halunnut kuunnella
mitään pyyntöjä. Englantilaiskuosinen hattuni ja nuttuni riippuivat
naulakossa, ja minä olin parhaillaan niihin tarttumassa, kun äkillinen
pyörretuuli, joka toi mukanansa Sustan hiekkaa ja Avalli-kukkuloiden
lakastuneita lehtiä, tempasi ne karkeloonsa. Samalla helähti hilpeä
nauru, joka yhä äänekkäämmäksi käyden kosketti iloisuuden kaikkia
kieliä, kunnes häipyi auringonlaskun maille.
Minä en voinut lähteä ratsastamaan, ja seuraavana päivänä minä
ikiajoiksi luovuin hupsusta englantilaisesta hatustani ja nutustani.
Seuraavan yön hiljaisuudessa minä jälleen kuulin tukahdutettua,
sydäntäsärkevää nyyhkytystä -- ikäänkuin olisi vuoteeni alta,
jättiläissuuren palatsin kiviperustuksista, pimeän, kostean haudan
syvyydestä surkeasti huutanut jokin ääni minua rukoillen: "Oi pelasta
minut! Murra nuo ankaran harhaluulon, kalmankaltaisen horroksen ja
hedelmättömien unennäköjen ovet, nosta minut luoksesi satulaan, paina
minut sydäntäsi vasten, ratsasta yli kukkuloiden, metsien halki ja
virtojen poikki ja vie minut yläpuolellani olevien aurinkoisten
huoneittesi lämpöön ja loistoon!"
Kuka minä olen? Ah, kuinka voisinkaan sinut pelastaa? Mikä hukkuva
kaunotar, mikä lihaksitullut intohimo minun onkaan vedettävä rannalle
tästä unien hurjasta pyörteestä? Sinä ihana taivahinen ilmestys!
Missä oletkaan kukoistanut ja milloin? Minkä viileän lähteen
partaalla, minkä taatelilehdon varjossa sinä oletkaan syntynyt --
tai kenen kodittomana erämaassa vaeltavan helmaan? Mikä beduiini
sieppasikaan sinut äitisi käsivarsilta, avautuvan kukan villistä
köynnöksestä, nosti sinut salamana kiitävän ratsunsa selkään, kiiti
yli polttavan hietikon ja vei sinut orjamarkkinoille -- mihin
kuninkaankaupunkiin? Ja mikä padishaahin palvelija, joka siellä
näki häveliäänä kukoistavan nuoruutesi ihanuuden, maksoikaan sinut
kullalla, nosti sinut kultaisiin kantotuoleihin ja tarjosi sinut
lahjana herransa seraljiin? Ja millainen onkaan sen paikan historia?
_Sareng_-viulu siellä visersi, nilkkahelyt helisivät, välkähtivät
toisinaan tikarit ja hehkui Shiraz-viinin myrkky, ja leimahtava katse
oli kuin lävistävä miekka! Mikä suunnaton suuruus, mikä sanomaton
orjuus! Orjatytöt oikealla ja vasemmalla puolellasi häilyttivät
_tshamar_-viuhkaa timanttien välkehtiessä heidän rannerenkaissansa,
padishaahi, kuningasten kuningas, painui polvilleen sinun, jalokivillä
koristettujen lumivalkoisten jalkojesi eteen, ja ulkopuolella seisoi
kauhea abessinialainen eunukki, kuoleman sanansaattajan kaltaisena,
mutta vaatetettuna kuin enkeli, paljastettu miekka kädessään. Kun
sinut, erämaan kukkasen, sitten oli nielaissut suuruuden veripunainen,
häikäisevä meri, kateuden ja mustasukkaisuuden vaahtopäät ja
vehkeilyjen kalliot ja salakarit, mille julman kuoleman rannikolle sinä
jouduitkaan heitetyksi tai mihin toiseen vielä loistavampaan ja vielä
julmempaan maahan?
Samassa kuului hupsu Meher Ali huutavan: "Takaisin! Takaisin! Kaikki on
valhetta! Kaikki on valhetta!" Minä avasin silmäni ja huomasin, että
oli jo valoisa. Palvelijani tuli tuoden minulle kirjeitä, ja keittäjä
odotti kunnioittavasti tervehtien minun käskyjäni.
Minä sanoin: "En voi jäädä tänne kauemmaksi." Vielä samana päivänä
minä kokosin tavarani ja siirryin toimistorakennukseeni. Vanha Kerim
Khan hieman hymyili minut nähdessään. Se ärsytti minua, mutta minä en
virkkanut mitään, kävinhän vain käsiksi töihini.
Illan lähetessä minä kävin hajamieliseksi; tuntui siltä, kuin
olisi ollut lähdettävä johonkin kohtaukseen, ja puuvillalaskujen
tarkasteleminen näytti kerrassaan joutavalta; eipä tuntunut itse
nizaminkaan kuninkaallinen arvo minkäänveroiselta. Kaikki se, mikä
kuului nykyisyyteen, mikä liikkui ja toimi ja teki työtä elääksensä,
näytti merkityksettömältä, tarkoituksettomalta ja halveksittavalta.
Minä heitin pois kynäni, suljin pääkirjani, astuin ajoneuvoihini
ja lähdin matkaan. Minä huomasin niiden pysähtyvän itsestään
marmoripalatsin portille hämärähetken tullen. Nopein askelin minä
nousin portaita ja astuin sisään.
Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Pimeät huoneet silmäilivät minua
synkästi, ikäänkuin olisin niitä loukannut. Sydämeni oli täynnä syvää
katumusta, mutta ei ollut ketään, jolle olisin voinut sen ilmaista tai
jolta olisin voinut pyytää anteeksi. Minä astelin pimeissä huoneissa
hajamielisenä. Toivoilin itselleni kitaraa, jonka säestämänä olisin
voinut laulaa tuntemattomalle: "Oi tuli polttava, se perhos-rukka, joka
turhaan yritti paeta luotasi, on palannut! Suo sille anteeksi vain tämä
kerta, polta sen siivet ja tuhoa se liekkiisi!"
Yht'äkkiä putosi otsalleni kaksi kyynelkarpaloa. Avalli-vuorten
huippu oli sinä päivänä synkkäin pilvijoukkojen peitossa. Kolkot
metsät ja Sustan sameat vedet odottelivat kamalassa jännityksessä
ja onnettomuuttaennustavan rauhallisina. Äkkiä värjyi maa, värjyi
vesi ja taivaskin, ja raju myrskytuuli syöksyi ulvahdellen halki
kaukaisten tiettömien salojen näyttäen salamoivia hampaitansa niinkuin
raivoava mielipuoli, joka on murtanut kahleensa. Palatsin autiot salit
paukuttivat oviansa ja ähkyivät katkerassa tuskassaan.
Palvelijat olivat kaikki toimistorakennuksessa, joten ei ollut
ketään sytyttämään lamppuja. Yö oli pilvinen ja vailla kuutamoa.
Huoneen pimeässä minä selvästi tunsin, että matolla vuoteen edessä
makasi nainen, kasvot vasten permantoa, epätoivoisena repien pitkiä
valtoimia hiuksiansa. Hänen kauniista otsastansa tihkui veri, ja hän
milloin nauroi karua, soinnutonta, ilotonta nauruansa, milloin puhkesi
kiihkeään, kouristuksentapaiseen nyyhkytykseen, milloin taas repi
vaatteitansa ja takoi paljasta rintaansa tuulen ulvoessa avoimesta
ikkunasta ja virtoinaan valuvan sateen kastellessa hänet läpimäräksi.
Myrsky ja kiihkeät valitukset jatkuivat taukoamatta koko yön. Minä
astelin pimeässä huoneesta toiseen hyödyttömän murheen vallassa. Ketäpä
voinkaan lohduttaa, kun ei ketään ollut? Kenen olikaan tuo ankara
tuska? Mistä johtuikaan tuo lohtua-saamaton suru?
Mielipuoli huuteli yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta!
Kaikki on valhetta!!"
Minä havaitsin päivän koittaneen ja näin Meher Alin kiertävän palatsia
tämän kamalan sään vallitessa huutaen tavanomaista huutoansa. Äkkiä
johtui mieleeni, että hänkin kenties oli kerran elänyt tässä talossa ja
että hän, vaikka olikin menettänyt järkensä, palasi sinne joka päivä ja
kiersi kiertämistään marmorisen demonin kaameata tenhoa totellen.
Myrskystä ja sateesta huolimatta minä juoksin hänen luoksensa ja
kysyin: "Hei, kuulehan, Meher Ali, mikä on valhetta?"
Mies ei vastannut mitään, sysäsihän minut vain syrjään ja kiersi
jälleen kiertämistään mielettömästi huutaen, niinkuin lintu
liipoittelee lumottuna käärmeen kidan yläpuolella, ja yritti samalla
epätoivoisesti itseänsä varoittaa toistamalla yhä: "Takaisin!
Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"
Minä juoksin kuin mielipuoli rankkasateessa toimistooni ja huudahdin
Kerim Khanille: "Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"
Minä sain ukolta kuulla seuraavaa. Tässä palatsissa oli aikoinaan
raivonnut lukemattomia tyydyttämättömiä intohimoja ja hurjien
nautintojen synkeitä lieskoja, ja kaikkien sydämentuskien ja tuhottujen
toiveiden kirous oli tehnyt kaikki rakennuksen paadet niin janoisiksi
ja ahnaiksi, että ne nälkiintyneen hirviön tavoin yrittivät ahmaista
jokaisen elävän ihmisen, joka sattumalta niitä lähestyi. Yksikään
niistä, jotka olivat viettäneet siellä kolme yötä perätysten, ei voinut
pelastua tuosta julmasta kidasta, lukuunottamatta Meher Alia, joka oli
välttänyt tuhon, mutta menettänyt järkensä.
Minä kysyin: "Eikö minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuutta?"
Vanhus vastasi: "On yksi ainoa keino, mutta se on erittäin vaikea.
Minä ilmoitan sen teille, mutta sitä ennen teidän tulee kuulla tarina
eräästä persialaistytöstä, joka aikoinansa eli tuossa nautinnon
kartanossa. Eriskummaisempaa ja sydäntäsärkevämpää murhenäytelmää ei
ole tämän maan päällä milloinkaan nähty." --
Samassa kantajat ilmoittivat junan saapuvan. Niin pian? Me kokosimme
kiireesti tavaramme junan tullessa asemalle. Eräs englantilainen
herrasmies, joka nähtävästi oli vast'ikään herännyt unestansa, katseli
ensimmäisen luokan vaunun ikkunasta yrittäen saada selkoa aseman
nimestä. Matkakumppanimme havaittuansa hän huudahti: "Hei!" ja kutsui
hänet omaan osastoonsa. Me, joka matkustimme toisessa luokassa, emme
saaneet tilaisuutta ottaa selkoa siitä, kuka mies oli, enempää kuin
siitäkään, miten hänen tarinansa päättyi.
Minä sanoin: "Mies nähtävästi piti meitä houkkioina ja petteli meitä
piloillaan. Tarina on pelkkää keksintöä alusta loppuun asti." Seuraava
kiista johti elinkautiseen välienrikkoutumiseen minun ja teosofisen
sukulaiseni kesken.