Ilman nimeä, paikkaa, mutta kovin selvästi ja somasti. Toisen sanan
alla oli viiva.
En tiedä kuinka kotiin tulin. Muistan istuneeni hakkuupölkyllä
lukemassa kirjettä, sitten menin toiselle pölkylle ja tein samoin.
Älkää _kirjoittako_. Mutta saisinko sitten mennä ja ehkä puhutella
häntä? Kuinka paperi onkaan hienoa ja kirjaimet nopeita ja koreita!
Tämä kirje oli ollut hänen kädessään, se oli ollut hänen silmäinsä
edessä, hän oli siihen hengitellyt. Ja lopussa oli ajatusviiva, se
saattoi merkitä koko maailmaa.
Tulin kotiin, jätin postin ja menin metsään. Uneksin koko ajan ja
toverini lienee pitänyt minua käsittämättömänä miehenä nähdessään
minun kerta kerran perästä lukevan jotain kirjettä ja taas pistävän
sen piiloon rahojeni joukkoon.
Kuinka hän oli näppärä, kun keksi missä olen! Hän kai oli pitänyt
kuorta valoa vasten ja lukenut postimerkkien läpi nimismiehen nimen,
sitten hän oli hetkiseksi kallistanut somaa päätänsä, räpyttänyt
silmiänsä ja miettinyt: hän on nyt työssä Hersätin nimismiehellä...
Kun taas olimme kotona illalla, tuli nimismies luoksemme ulos, puheli
yhtä ja toista ja sanoi:
Sanoitteko olleenne työssä kapteeni Falkenbergin luona Övrebössä?
Sanoin.
Hän näkyy keksineen koneen.
Koneen?
Metsäsahan. Se on lehdessä.
Minä säpsähdän. Eihän vain liene _minun_ metsäsahaani keksinyt?
Siinä lienee virhe, sanon minä, sillä ei kapteeni ole sahaa keksinyt.
Eikö?
Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Mutta saha on hänen luonansa.
Minä kerron nimismiehelle kaikki. Hän menee hakemaan lehden sisältö
ja me luemme yhdessä: Uusi keksintö... Avustajamme lähetetty...
Sahalaite, jolla voi olla suuri merkitys metsänomistajille... Koneen
rakenne on seuraavanlainen...
Ettehän sano sitä itse keksineenne?
Kyllä, sen olen tehnyt.
Ja kapteeni aikoo sen varastaa? Siitäpä syntyy hupainen juttu,
aivan erittäin hupainen juttu. Luottakaa minuun. Näkikö joku teidän
rakentavan keksintöänne?
Kyllä, koko kapteenin väki.
Se on Herra auta pörhöisintä mitä olen kuullut, varastaa teidän
keksintönne! Entäs rahat sitten -- siitähän voi tulla miljoona!
Minun täytyi sanoa etten ymmärtänyt kapteenia.
Mutta minä ymmärrän hänet, minä en ole suotta nimismies. Ei, minä
olen kauan hiljakseen epäillyt sitä miestä, hän ei helkkari soita
olekaan niin rikas, kuin miltä tahtoo näyttää. Nyt minä _itse_
lähetän hänelle pikku kirjeen, mitä siitä tuumitte? Hahaha. Luottakaa
minuun.
Mutta nyt minä aloin arkailla, nimismies oli liian kiivas, voihan
sattua että kapteeni oli syytön ja että tuo sanomalehtimies oli
erehtynyt. Minä pyysin nimismieheltä saada itse kirjoittaa. Ja
suostua jakamaan tasan tuon lurjuksen kanssa? Ei koskaan. Antakaa
koko juttu minun huostaani. Sitäpaitsi jos te itse kirjoitatte, niin
ette saa siihen sellaista tyyliä kuin minä.
Mutta niin kauan minä hänen kanssaan lepersin, että sain itse
kirjoittaa ensimäisen kirjeen, sitten piti hänen ryhtyä asiaan. Minä
sain taas nimismieheltä paperia.
Kirjoittamisesta ei sinä iltana tullut mitään, päivä oli ollut niin
rauhaton enkä ollut vieläkään sisäisesti tyyntynyt. Minä mietiskelin
ja harkitsin; rouvan vuoksi en tahtonut kirjoittaa suoraan
kapteenille ja saattaa ehkä hänellekin harmia, sitävastoin voisin
lähettää jonkun sanan kumppanilleni Falkenbergille, jotta hän pitäisi
konetta silmällä.
Yöllä kävi minua taas tapaamassa haamu, tuo murheellinen
paitaanpuettu nainen, joka ei koskaan jättänyt minua rauhaan
peukalonsa tähden. Olin ollut edellisen päivän pitkällisen
mielenliikutuksen vallassa, yöllä hän piti varansa ja tuli.
Pelonjäätämänä katselen minä kuinka hän liukuu sisään, pysähtyy
keskelle lattiaa ja ojentaa kättänsä. Toisella seinällä suoraan
vastapäätä makasi työtoverini sängyssään ja minua kevensi kummasti,
kun kuulin hänenkin ähkyvän ja olevan levoton, joten meitä oli kaksi
vaarassa. Minä pudistin päätäni, että minä olin haudannut kynnen
rauhaisaan paikkaan enkä voinut tehdä enempää. Mutta ruumis jäi
paikalleen. Minä pyysin siltä anteeksi; mutta äkkiä minua suututtaa,
minä vihastun ja sanon etten halua höpistä hänen kanssaan pitemmältä.
Minä olin vain hiukan lainannut hänen kynttänsä, mutta siitä oli jo
kuukausia, minä olin tehnyt tehtäväni ja haudannut sen jälleen...
Silloin liukuu hän sivuttain pielukseni luo ja yrittää päästä
taakseni. Minä ponnahdan suoraan istuvilleni ja kiljaisen.
Mitä se on? kysyy poika toisesta sängystä.
Minä hieron silmiäni ja vastaan että näin vain unta.
Kuka täällä kävi? kysyy poika.
En minä tiedä. Oliko joku täällä sisällä?
Minä näin jonkun menevän...
31.
Kului pari päivää, minä istuuduin ylevänä ja rauhallisena
kirjoittamaan Falkenbergille. Minulla oli pieni sahalaite Övrebössä
talletettavana, kirjoitin minä, sillä voisi ehkä joskus olla
jonkunmoinen merkitys metsänomistajalle ja minä aijoin ensi tilassa
käydä sen hakemassa. Ole hyvä ja pidä silmällä, että se säilyy.
Näin lempeästi minä kirjoitin. Se oli arvokkainta. Kun Falkenberg
luonnollisesti mainitsi kirjeestä kyökissä, ehkäpä näyttikin sitä,
niin piti sen olla läpeensä hieno kirje. Mutta ei siinä pelkkää
lempeyttä ollut, tehdäkseni asian vakavaksi minä kirjoitin varman
päivänmäärän: maanantaina joulukuun 11 päivänä minä tulen hakemaan
koneen.
Minä mietin: tuo aika on selvä ja varma: ellei konetta tuona
maanantaipäivänä siellä ole, niin silloin tapahtuu jotakin.
Minä panin kirjeen itse matkaan ja kiinnitin taaskin kuoreen rivin
postimerkkejä...
Ihanaa humallustani kesti vielä, minä olin saanut maailman
suloisimman kirjeen, minulla oli se täällä povitaskussa, se oli
minulle kirjoitettu. Älkää _kirjoittako_. Eipä ei, mutta tulla minä
saan. Ja ajatusviiva siinä oli viimeisenä.
Ei suinkaan tuon alleviivatun sanan laita mitenkään hullusti ollut:
että se olisi sinne asetettu vain yleensä kieltoa koventamaan? Naiset
ovat niin ankaroita alleviivaamaan kaikkia mahdollisia sanoja ja
käyttämään ajatusviivoja siellä jos täälläkin. Mutta ei hän, hän ei
sitä tehnyt!
Jonkun päivän perästä loppuisi työ nimismiehen luona, se sopi hyvin,
kaikki oli edeltäpäin laskettu, 11 päivänä minä olisin Övrebössä.
Se ei ehkä olisi yhtään liian aikaista. Jos kapteenilla todellakin
oli aikeita minun sahaani, niin oli toimittava ripeästi. Saisiko
joku vieras varastaa minun vaikeasti voittamani miljoonan? Enkö
minä ollut hikoillut sen vuoksi? Minä aloin puoleksi katua lempeätä
kirjettäni Falkenbergille, se olisi voinut olla melkoista terävämpi,
nyt hän ehkä luuli etten minä mikään ankara mies ollutkaan. Saatpa
nähdä että hän vielä keksii todistaa minua vastaan, etten minä
ollutkaan konetta keksinyt. Oho Falkenberg, kelpo ystäväni, sepä vain
puuttuisi! Silloinpa sinä ensinnäkin menetät ijankaikkisen autuutesi;
mutta ellei tämä sen enempää merkitse, niin minä annan sinut ilmi
vääränvalanteosta ystävälleni ja suosijalleni nimismiehelle.
Tiedätkös mitä siitä seuraa?
Tietysti teidän pitää matkustaa, sanoi nimismies, kun hänelle puhuin.
Ja tulkaa vain takaisin luokseni koneinenne. Teidän pitää korjata
etunne, tässä voi olla kysymys suurista summista.
Seuraavana päivänä toi posti tiedonannon, joka yhdellä iskulla muutti
aseman: kapteeni Falkenberg kirjoitti omasta aloitteestaan lehteen
että oli erehdys, kun sahan suunnittelu luettiin hänen ansiokseen.
Päinvastoin eräs mies, joka oli ollut jonkun ajan työssä hänen
talossaan oli tehnyt keksinnön. Itse koneesta ei hän tahtonut lausua
minkäänlaista mielipidettä. Kapteeni Falkenberg.
Nimismies ja minä katsoimme toisiimme.
Mitä te nyt arvelette? kysyy hän.
Että ainakin kapteeni on syytön.
Niinkö. Tiedättekö mitä minä luulen?
Hiljaisuus. Nimismies on nimismies kiireestä kantapäähän ja älyää
juonittelut.
Hän ei ole viaton, sanoo hän.
Eikö hän todellakaan ole?
Tuommoiseen minä olen tottunut. Nyt vetää hän kyntensä takaisin;
teidän kirjeenne on häntä varoittanut. Hahaha.
Minun täytyi tunnustaa nimismiehelle etten ensinkään ollut kääntynyt
kapteenin puoleen, vaan että sen sijaan olin lähettänyt pikku kirjeen
Övrebön rengille, ja ettei tuo kirje ollut edes vielä perilläkään,
koska se vasta eilisiltana täältä lähetettiin.
Silloin nimismies vaikeni eikä enää yrittänyt älytä juonitteluja.
Sitävastoin näytti hän tästä hetkestä alkavan epäillä koko keksinnön
arvoa.
Voihan hyvinkin sattua että saha on kelvoton, sanoi hän. Mutta lisäsi
hyväntahtoisesti: minä tarkoitan että sitä ehkä pitää korjata ja
parantaa. Näettehän miten sotalaivoja ja lentokoneita täytyy yhä
muuttaa... Aiotteko todellakin matkustaa?
Aion.
Sitten en enää kuullut mitään siitä että saisin ottaa koneen mukaani
ja tulla takaisin; mutta hyvän todistuksen nimismies minulle antoi.
Siinä oli että hän olisi mielellään pitänyt minua kauemminkin,
mutta työ keskeytyi sen kautta, että minulla oli yksityisiä asioita
valvottavana toisella paikkakunnalla...
Aamulla, kun olen lähdössä, on pieni tyttö pihalla minua odottamassa.
Se on Olga. Verraton lapsi, hän lienee ollut matkassa puolesta yöstä,
kun on tänne näin aikaisin ehtinyt. Siellä hän seisoi sinisessä
hameessaan ja takissaan.
Sinäkö se olet, Olga? Mihin sinä olet matkalla?
Minun luokseni hän oli tavoittanut.
Mistä hän tiesi minun täällä olevan?
Kysyen hän oli minut löytänyt. Oliko totta, että hän sai
ompelukoneen? Mutta eihän se voinut olla --
Kyllä kone oli hänen, minä olin vaihtanut sen kuvaan. Neuloiko se
hyvin.
Hyvin se neuloi.
Ei meidän kesken isoa juttua syntynyt, minä tahdoin saada hänet
matkaan, ennenkuin nimismies tulisi ulos ja alkaisi kysellä.
Niin, menehän nyt kotiin, lapseni. Sinulla on pitkä matka.
Olga antaa minulle kätensä, joka aivan hautaantuu kouraani ja pysyy
siellä niin kauan kuin tahdon. Sitten hän kiittää minua ja tepsuttaa
taas iloisena tiehensä. Ja varpaat heilahtavat sisään- ja ulospäin
miten milloinkin sattuu.
32.
Olen melkein perillä.
Sunnuntai-iltana yövyn erääseen mäkitupaan Övrebön lähistöllä
tullakseni taloon jo aikaisin maanantai-aamuna. Kello yhdeksän ovat
kaikki jo hereillä, niin että minä kai tapaan sen, jota tavata haluan.
Olin äärimmilleni hermostunut ja kuvailin mielessäni monta pahaa
asiaa: Olin kirjoittanut Falkenbergille soman kirjeen yhtään
suurta suuta pitämättä, mutta kapteeni oli sittenkin saattanut
loukkaantua tuosta kirotusta päivänmäärästä, siitä määrä-ajasta,
jonka olin hänelle asettanut. Jospa Herran nimessä en olisi ollenkaan
kirjoittanut!
Taloa lähetessäni painuu pääni yhä enemmän ja minä tekeydyn pieneksi,
vaikka en ole mitään vääryyttä tehnyt.
Käännyn tieltä ja teen kaarroksen päästäkseni aluksi ulkohuoneitten
luo -- siellä minä tapaan Falkenbergin. Hän on vaunuja pesemässä. Me
tervehdimme ja olemme toverit samoinkuin ennenkin.
Lähteekö hän kyytiin?
Ei, hän oli juuri eilen illalla tullut kotiin. Oli kyydinnyt asemalle.
Kuka matkusti?
Rouva.
Rouva?
Niin rouva.
Hiljaisuus.
Vai niin. Minne rouva matkusti.
Kaupungissa käymään.
Hiljaisuus.
Tänne tuli eräs vieras ja kirjoitti, lehteen koneestasi, sanoi
Falkenberg.
Matkustiko kapteenikin?
Ei, kapteeni on kotona. Hän otti nokkaansa, kun kirjeesi tuli.
Minä sain Falkenbergin mukaani vanhalle vinnillemme, minulla oli
vielä säkissäni pari pulloa viiniä, vedin esiin ne: ja tarjosin.
Nytpä noista pulloista, joita olin peninkulmia edestakaisin kantanut,
oli vihdoin hyötyä. Ilman niitä ei Falkenberg olisi paljoa puhunut.
Miksi kapteeni kirjeestäni nokkaansa otti? Näkikö hän sen?
Se alkaa niin, sanoo Falkenberg, että rouva oli keittiössä, kun minä
toin postin. Mikä kirje tuo on, jossa on noin paljon postimerkkejä?
kysyi hän. Minä avasin sen ja sanoin, että se oli sinulta ja että
sinä tulet 11 päivänä.
Mitä hän sitten sanoi?
Ei hän muuta sanonut. Tuleeko hän 11 päivänä? kysyi hän vain vielä
kerran. Kyllä, vastasin minä.
Ja parin päivän kuluttua sinä sait käskyn kyyditä hänet asemalle.
Niin, se sattui kai parin päivän perästä. Minäpä mietin näin: Kun
rouva tietää kirjeestä, pitänee kapteeninkin saada siitä tietää.
Arvaapas mitä hän sanoi, kun vein sen?
Minä en vastannut tuohon, mietin ja mietin. Tässä oli ehkä jotakin
pohjalla. Oliko hän paennut minua? Minä olin hullu, ei suinkaan
Övrebön kapteenin rouva erästä palkkalaistansa paennut. Mutta kovin
kummalliselta minusta tuntui kaikki tyyni. Olin toivonut saavani
luvan puhua hänen kanssaan, kun minut oli kielletty kirjoittamasta.
Falkenberg jatkaa hiukan hämillään:
Minä siis näytin kapteenille kirjeesi, vaikka et siitä puhunut. Enkö
olisi saanut sitä tehdä?
Kyllä se oli samantekevää. Mitä hän sitten sanoi?
Niin, pitäkääpä silmällä konetta, sanoi hän ja virnisti hiukan. Ettei
kukaan tule ja vie sitä, sanoi hän.
Kapteeni on nyt siis vihoissaan minulle?
Eikö mitä. En minä sitä usko. En minä ole mitään kuullut sen koommin.
Saattoi olla samantekevää, mitä kapteeni oli. Kun Falkenberg on
saanut hiukan viiniä, kysyn minä, tietääkö hän rouvan osoitetta
kaupungissa. Ei, mutta Emma sen ehkä tietää. Me saamme käsiimme
Emman, annamme hänelle viiniä, juttelemme niitä näitä, lähestymme
asiaa ja kysymme vihdoin hienolla tavalla. Ei, Emma ei tiennyt
osoitetta? Mutta jouluostoksille rouva oli mennyt ja pappilan
Elisabeth-neidin kanssa matkustanut, niin että pappilassa se kai
tiedettiin. Mitä minä muuten sillä tiedolla?
Minä olin saanut käsiini vanhan soljen, jota aioin tarjota hänen
ostettavakseen.
Näytä.
Minä voin näyttää solkea Emmalle, se oli vanha ja soma, olin sen
ostanut eräältä Hersätin piialta.
Tuosta ei rouva huoli, sanoi Emma. En minäkään siitä huolisi.
Huolisitpa kyllä, Emma, jos minut saisit kaupantekiäisiksi, sanon
minä pakottaen itseni leikinlaskuun.
Emma menee. Minä tutkistelen taas Falkenbergiä. Falkenbergillä oli
hyvä vainu, hän ymmärsi ihmisiä toisinaan.
Oliko hänen tapanaan vielä laulaa rouvalle?
Eikö mitä. Falkenberg katui, että oli ruvennutkaan rengiksi; täällä
näyttivät itku ja suru yhä lisääntyvän.
Itku ja suru? Eivätkö kapteeni ja rouva olleet hyviä ystäviä?
Tietysti, hyviä ystäviä he olivat. Aivan kuin ennenkin. Viime
lauantaina oli rouva itkenyt koko päivän.
Aatteles, että niin piti käymän, he ovat varmaankin kovin hienoja ja
suoraluontoisia toisiaan kohtaan, sanon minä ja vaaniskelen hänen
vastaustansa.
Mutta ovat niin konuja, sanoo Falkenberg murteellaan. Rouva on
pahasti mennyt alaspäinkin sen jälkeen, kun sinä lähdit, hän on
käynyt aivan kalpeaksi ja laihaksi.
Minä istuin pari tuntia ullakolla ja pidin ikkunastani silmällä
päärakennusta, mutta kapteenia ei näkynyt. Miksi ei hän tullut ulos?
Kävi toivottomaksi odottaa kauemmin, minä sain lähteä pyytämättä
kapteenilta anteeksi. Minulla olisi kyllä ollut hyviä syitä
esiintuotavina, olisin syyttänyt ensimmäistä sanomalehtikirjoitusta,
että se oli tehnyt minusta hiukan suuruudenhullun, ja oli se osaksi
tottakin. Nyt oli minun vain käärittävä kone kokoon, peitettävä se
pussiini mikäli mahdollista ja lähdettävä vaeltamaan.
Emma oli kyökissä ja varasti minulle hiukan ruokaa ennen lähtöäni.
Minulla oli taas pitkä matka kuljettavana, ensin piti pappilaan, joka
oli melkein tieni vieressä, ja sieltä asemalle. Satoi hiukan lunta,
joka alkoi vaikeuttaa käyntiä, sitä paitsi en saanut kuljeksia kuinka
tahdoin, vaan täytyi rientää kaikin voimin: naisethan olivat menneet
kaupunkiin vain jouluostoksille ja olivat ja hyvän matkaa edellä.
Seuraavan päivän iltapuolella pääsin pappilaan. Olin suunnitellut
parhaaksi, jos pääsisi rouvan pakeille.
Olen matkalla kaupunkiin, sanoin minä hänelle. Nyt on minulla eräs
kone kannettavana, saanko jättää tänne painavimmat puuosat?
Menetkö kaupunkiin? kysyy rouva. Mutta jäät kai sinä huomiseen asti?
En, kiitos. Minun pitää olla huomenna kaupungissa.
Rouva miettii ja sanoo:
Elisabeth on kaupungissa. Sinä voisit ottaa hänelle paketin, jotakin,
jonka hän unohti. Siitä saat osoitteen, mietin minä. Mutta siinä
olisi ensin jotakin kuntoonpantavaa. Neiti Elisabeth saattaisi lähteä
takaisin, ennenkuin ehtisin sinne.
Eikö mitä, hän on rouva Falkenbergin kanssa, he viipyvät kokonaisen
viikon.
Se oli ilahduttava tieto, ihana uutinen. Nyt oli tiedossani sekä
osoite että aika.
Rouva seisoo katsellen minua sivusta ja sanoo: Sinä kai jäät sitten?
Niin todellakin, minun pitää panna kuntoon jotakin...
Minä sain huoneen päärakennuksesta, sillä aitta oli käynyt liian
kylmäksi. Ja kun ihmiset illalla olivat menneet levolle ja kaikki
talossa oli hiljaa, tuli rouva luokseni kääröineen ja sanoi:
Anteeksi, että tulen nyt. Mutta sinä kai lähdet niin varhain aamulla,
etten ole noussut.
33.
Niinpä olin jälleen keskellä kaupungin humua ja hyörinää,
sanomalehtiä ja ihmisiä, ja kun on kulunut monia kuukausia siitä, kun
täällä viimeksi olin, ei se itse asiassa ole minusta vastenmielistä.
Minä teen suunnitelmia erään aamupäivän, saan käsiini hiukan parempia
vaatteita ja lähden neiti Elisabethin luo. Hän asuu sukulaistensa
luona.
Olisiko minulla sellainen onni, että tapaisin tuon toisen? Olen
levoton kuin poikanen. Olen kömpelön tottumaton käsineisiin ja
kiskon ne pois. Kun nousen portaita, huomaan, etteivät käteni sovi
vaatteisiin ja vedän hansikkaat taas käsiini. Sitten soitan.
Neiti Elisabeth? Olkaa hyvä ja odottakaa hiukan.
Neiti Elisabeth tulee ulos. -- Hyvää päivää? Minuako te...? Ei, tekö
se olettekin!
Minulla oli käärö hänen äidiltänsä. Olkaa hyvä. Hän repii reijän
kääröön ja tirkistää. Ei mutta mamma on mainio! Teatterikiikari. Me
olemme jo olleet teatterissa... Minä en tuntenut teitä heti.
Niinkö. Eihän viime näkemästä sentään kovin kauan ole.
Ei, mutta... Kuulkaahan, te kai mielellänne tahdotte tietää eräästä
toisesta? Ha-ha-ha!
Kyllä, sanoin minä.
Hän ei ole täällä. Minä vain asun täällä sukulaisteni luona. Ei, hän
asuu Victoriassa.
Niin, olihan minulla teillekin asiaa, sanon minä ja yritän peittää
pettymystäni.
Odottakaahan. Minun pitää juuri kaupungille, mennään yhdessä.
Neiti Elisabeth ottaa päällysvaatetta yllensä, huutaa: Hyvästi
siksi aikaa! eräästä ovesta ja tulee kanssani. Me otamme ajurin ja
ajamme erääseen hiljaiseen kahvilaan. Neiti Elisabeth arvelee, että
ajatelkaas tosiaan, miten hauskaa on olla kahvilassa. Mutta tämä ei
ole hauskaa.
Tahtoiko hän mieluummin jonnekin muualle? Kyllä. Grandiin.
Minä pelkäsin, etten olisi siellä turvassa, olin ollut kauan poissa
ja minun ehkä täytyi tervehtää tuttuja. Mutta neiti tahtoo Grandiin.
Hän oli vasta muutamia päiviä harjoitellut, mutta oli jo hyvin varma.
Mutta ennen minä olin pitänyt hänestä enemmän.
Me lähdemme taas ajamaan ja tulemme Grandiin. Illattaa. Neiti istuu
kirkkaimpaan valoon ja säteilee itse kaiken riemun yli. Tuodaan
viiniä.
Kuinka teistä on tullut hieno, sanoo hän ja hymyilee.
En minä voinut täällä käyttää puseroa.
Tietysti ette. Mutta suoraan sanoen, se pusero... Saanko sanoa mitä
ajattelen?
Kyllä, olkaa hyvä.
Pusero puki teitä paremmin.
Kas niin, piru nämä kaupunkivaatteet periköön! Minä istuin hautoen
muita ajatuksia päässäni enkä välittänyt tästä keskustelusta.
Viivyttekö kauan kaupungissa? kysyn.
Niin kauan kuin Lovisakin, me olemme ostokset tehneet. Ei, aika kuluu
liiankin pian... Sitten hän taas ilostuu ja kysyy hymyillen: Oliko
teistä hauskaa maalla meidän luonamme?
Oli. Se oli hyvä aika.
Tuletteko pian takaisin? Ha-ha-ha!
Hän varmaankin istui vain ja piti minua pilkkanaan. Hän tahtoi ehkä
osoittaa tietävänsä salaisuuteni, ettei ollut oikein sen osan laita,
jota olin maalla näytellyt. Lapsi rukka -- minähän kykenen opettamaan
työmiestä, olenpa ammattimieskin monessa asiassa. Varsinaisessa
elämäntyössäni taas saavutan tarkalleen vain lähinnä parasta siitä,
mitä uneksin.
Pyydänkö isää kevääksi lyömään paaluun ilmoituksen, että te otatte
suorittaaksenne kaikenlaatuisia vesijohtotöitä?
Hän sulki silmänsä nauraessaan, niin sydämestään hän nauroi.
Minua jäytää jännitys ja kiusaa tuo leikillisyys, niin
hyvänluontoista kuin se onkin. Minä katsahdan ympäri kahvilaa
rauhoittuakseni; siellä täällä nostetaan hattua ja minä vastaan,
kauempaakin jo katsellaan minuun päin. Tuo soma naishenkilö, jonka
seurassa istuin, veti huomion puoleemme.
Te siis tunnette nuo ihmiset, koska tervehditte?
Niin, pari kappaletta... Onko teillä ollut hauskaa täällä kaupungissa?
Hirmuisesti. Minulla on kaksi serkkua, joilla taas on joitakin
tovereita.
Nuor' Erik parka siellä kotopuolessa! sanon minä leikillä.
Teillä on nuor' Erikinne. Ei, mutta täällä on eräs Bewer-niminen.
Mutta nykyään minä olen riidoissa hänen kanssaan.
-- Kyllä se ohi menee.
Luuletteko? Se on muuten aika lailla vakavaa laatua. Kuulkaahan, minä
puoleksi odotan hänen tulevan nyt tänne.
Sitten saatte näyttää hänet minulle.
Minä ajattelin tänne ajaessamme, että voisimme istua täällä ja tehdä
hänet mustasukkaiseksi.
Sen me kyllä teemme.
Niin, mutta. Ei, mutta siinä tapauksessa teidän tulisi olla hiukan
nuorempi. Minä tarkoitan --
Minä pakotan itseni nauramaan. Kyllä me siitä selviydymme. Älkäähän
halveksiko meitä vanhoja, meitä ikivanhoja, me voimme olla varsin
verrattomia. Sallikaa minun vain istua viereenne sohvaan, ettei hän
näe kuutani.
Voi kuinka vaikeata on kauniisti ja hiljaisesti kestää tuo kohtalokas
vanhaksitulo. Suonenvetoisuus ilmaantuu, hätiköinti, irvistykset,
taistelu nuorempia vastaan, kateellisuus.
Kuulkaahan, neiti, sanon minä pyytäen häntä kaikesta sydämestä,
ettekö voi mennä puhelimeen ja kutsua rouva Falkenbergia tänne?
Hän miettii sitä.
Kyllä, sen me teemme, sanoo hän ja on armelias.
Me menemme puhelimeen, soitamme Victoriaan ja saamme rouvan käsiimme.
Sinäkö se olet, Lovisa? Tietäisitpä kenen kanssa olen, voitko lähteä
ulos? Hyvä. Me olemme Grandissa. En minä tiedä. Tietysti se on mies,
mutta hän on nyt herra, enempää en sano. Tuletko sinä? No, mietitkö
nyt? Sukulaisiin? Niin, niin, saat tehdä miten tahdot, mutta... Kyllä
hän on tässä aivan vieressä. Olipas se menoa. Niin, niin, hyvästi
vain!
Neiti Elisabeth soitti pois ja sanoi lyhyeen:
Hänen piti sukulaisiin.
Me menemme takaisin ja istuudumme jälleen. Tulee enemmän viiniä, minä
koetan olla hauska ja ehdotan samppanjaa. Kiitos vain. Yhtäkkiä sanoo
neiti:
Tuolla on Bewer. Onpa oikein hyvä, että meillä on samppanjaa.
Minulla on mielessä vain yksi asia ja kun minun nyt pitää näyttää
taitoni ja viehättää neitiä toisten hyväksi, sanon minä yhtä ja
tarkoitan aivan toista. En voi saada tuota puhelinkeskustelua
päästäni: hän varmasti arvasi asian laidan, että minä häntä odotin.
Mitä minä muuten olin rikkonut? Miksi totta totisesti minut oli niin
jyrkästi lähetetty pois Övreböstä ja Falkenberg otettu sijaani?
Kapteeni ja rouva eivät ehkä aina olleetkaan kultaystäviä, mutta mies
oli vainunnut minussa piilevän vaaran ja tahtonut kumminkin pelastaa
vaimonsa noin naurettavasta lankeemuksesta. Niinpä rouva nyt käveli
täällä häpeissään siitä, että minä olin ollut hänen talossansa, että
hän oli minua käyttänyt kuskina ja syönyt kaksi kertaa samoja eväitä
kanssani. Ja vanhahkuuttani häpesi tämä toinen...
Ei, ei tämä luonnistu, sanoo neiti Elisabeth.
Minä ahkeroitsen uudelleen ja sanon monta hassua asiaa, niin että
hän alkaa nauraa. Minä juon paljon ja tulen rohkeammaksi keksimään;
vihdoin näyttää neiti uskovan, että minä todellakin teen työtä hänen
kanssaan omaan laskuuni. Hän alkaa tarkastaa minua.
Onko se totta, näytänkö minä teistä hiukan somalta?
Kuulkaahan nyt taas, olkaa hyvä -- rouva Falkenbergistä minä puhun.
Hss, sanoo neiti. Tietysti rouva Falkenbergistä, sen minä olen
tiennyt koko ajan, mutta teidän ei tarvitse sitä sanoa. Nyt minä
luulen, alkavani vaikuttaa häneen tuolla. Jatketaan vain ja ollaan
yhtä huvitettuja.
Hän ei siis uskonutkaan minun tekevän työtä omaan laskuuni. Minä olin
liian vanha kaikkeen, saakeli soikoon.
Mutta ettehän te rouva Falkenbergiä voi saada, sanoo hän ja alkaa
alusta. Se on toivotonta.
Ei, en minä voi saada häntä. Enkä teitä liioin.
Puhutteko te nytkin rouva Falkenbergille?
En, nyt puhun teille.
Hiljaisuus.
Tiedättekö, että olen ollut teihin rakastunut? Kyllä, siellä kotona.
Nyt alkaa olla hauska, sanon minä ja siirryn sohvassa likemmäksi. Nyt
me nutistamme Bewerin.
Niin, ajatelkaas, minä kuljin kirkkomaalla tavatakseni teidät
iltaisin. Mutta te, tyhmä ihminen, ette ymmärtänyt vähääkään.
Nyt te varmaankin juttelette Bewerille, sanon minä.
Ei, se on totista totta, mitä sanon. Ja kerran minä tulin yli
peltojen luoksenne. En minä teidän nuor' Erikinne luo tullut.
Ajatelkaas, minun luokseni! sanon minä teeskennellen ja olen muka
murheellinen.
Niin, teistä se ehkä tuntuu kummalta. Mutta muistakaa toki, pitää
meillä maallakin olla joku, johon pikiintyä.
Sanooko rouva Falkenberg samoin?
Rouva Falkenberg -- ei, hän sanoo, ettei hän halua rakastua
yhteenkään ihmiseen, hän tahtoo vain soittaa pianoa ja sen sellaista.
Mutta minähän juttuan itselleni. Arvatkaas, mitä minä kerran tein?
Mutta ei, toden totta, minä en sitä sano. Tahdotteko kuulla?
Mielelläni.
Minähän olen vain pikku tyttö teihin verraten, niin ettei se mitään
haittaa; silloin kun te makasitte ladossa siellä kotona, hiivin minä
kerran sinne ja asettelin peittojanne ja tein niistä sängyn.
Tekö sen teitte? sanon minä vilpittömästi ja unohdan osani.
Olisittepa vain nähnyt miten minä hiivin, haha-ha!
Mutta tuo nuori tyttö ei ollutkaan kyllin koulittu, hän vaihtoi väriä
tehtyään pikku tunnustuksensa ja nauroi liioitellen pelastuakseen.
Minä tahdon häntä auttaa ja sanon:
Te olette joka tapauksessa suurenmoinen ihminen. Mitään tuommoista ei
rouva Falkenberg olisi tehnyt.
Ei, mutta hän onkin vanhempi. Te ehkä luulitte meitä yhdenikäisiksi?
Sanooko rouva Falkenberg, ettei hän tahdo rakastua kehenkään ihmiseen?
Sanoo. Uh, ei sentään, en minä tiedä. Rouva Falkenberghän on
naimisissa, kuten tiedätte, ei hän mitään sano. Jutelkaa nyt
taas hiukan minulle... Niin ja sitten meidän piti kerran yhdessä
kauppapuotiin, muistatteko? Minä kävelin yhä hitaammin, jotta te
saavuttaisitte minut...
Sepä oli somasti tehty. Nyt minä vuorostani ilahdutan teitä.
Minä nousen, menen nuoren Bewerin luo ja kysyn, eikö hän tahdo ottaa
lasia joukossamme, meidän pöydässä. Minä saan hänet mukaani; neiti
Elisabeth punastuu tulipunaiseksi hänen tullessaan. Sitten minä
juttelen nuo molemmat nuoret hyvin yhteen ja muistan sen jälkeen,
että minulla oli jotakin toimitettavaa, joten minun pitää jättää
heidät -- niin mielelläni kuin jäisinkin, hyvä herrasväki. Te, neiti
Elisabeth, olette tosin aivan minut lumonnut, mutta minä älyän, etten
kumminkaan teitä saa. Te olette muuten minulle arvoitus...
34.
Minä kulkea keljottelen alas Raastuvankadulle, seison hetken ajurien
kohdalla ja silmäilen Victorian porttia. Mutta niinpä se olikin, hän
oli sukulaisten luona tänä iltana. Sitten minä astelen hotelliin ja
juttelen ovenvartian kanssa.
Kyllä rouva kotona on. Huone numero 12, toinen kerros.
Rouva ei siis ole ulkona vieraissa?
Ei.
Lähteekö hän piankin?
Ei hän ole mitään sanonut.
Minä menen jälleen ulos ja ajurit aukaisevat jalkapeiton sanoen:
Olkaa hyvä. Minä valitsen ajurin ja nousen vaunuihin.
Mihinkä pitää?
Seisotaan tässä. Minä otan teidät tuntikaupalla. Ajurit kulkevat
toistensa luo ja kuiskivat, yksi arvelee sitä, toinen tätä: Hän
vahtii hotellia, vaimo on kai sisällä jonkun kauppamatkustajan luona.
Niin, hotellia minä vahdin. Muutamissa huoneissa on valkea ja päähäni
pistää äkkiä ajatus, että hän voi seistä ikkunassa minua katsellen.
Odotahan, sanon minä ajurille ja palaan hotelliin.
Missä numero 12 on?
Toisessa kerroksessa.
Ja ikkunat kadulle päin?
Niin.
Sitten se kai oli kumminkin sisareni, joka vilkutti, sanon minä
valehdellen päästäkseni porttieerin ohi.
Minä nousen portaita ja jotten saisi tilaisuutta kääntyä, koputan
heti, kun olen numeron löytänyt. Ei vastausta. Minä koputan uudelleen.
Onko se piika? kysytään sisältä.
Minä en voinut vastata myöntäen, ääneni olisi minut ilmaissut. Minä
otin ovenvääntimeen, se oli lukossa. Hän oli kai pelännyt että
tulisin, ehkä hän oli nähnytkin minut ulkopuolella.
Ei, ei se piika ole, sanon minä ja kuulen sanojeni oudosti värisevän.
Minä odotan kauan aikaa sen jälkeen ja kuuntelen; kuulen sisällä
puuhailtavan, mutta ovi ei aukene. Sitten soitetaan jostakin
huoneesta kaksi lyhyttä kertaa alas ovenvartijalle. Se on hän, mietin
minä, hän kutsuu piikaa, hän on levoton. Minä lähden pois hänen
oveltaan, etten häntä häpäisisi, ja kun piika tulee, olen minä aivan
kuin alasmenossa. Kuulen piian sanovan: On, on se piika. Ja ovi
avataan. Eihän toki, sanoo piika taas, eräs herra tästä juuri meni
alas.
Minä ajattelin ottaa huoneen hotellista, mutta se oli minusta
vastenmielistä, hän ei ollut sellainen rouva, että olisi
kauppamatkustajia kohtaillut. Tullessani alas ovenvartijan luo minä
vain ohimennen sanoin että rouva varmaankin oli mennyt levolle.
Minä menen ulos ja istun jälleen vaunuihin. Aika kuluu, tunti menee,
ajuri kysyy eikö minun ole kylmä? Onpa kyllä hiukan. Odotinko
jotakin? Odotin... Hän antaa minulle jalkapeitteensä ja minä,
palkitakseni hänen hyvyyttänsä, pistän hänelle pienen ryyppyrahan.
Aika kuluu, menee tunti tunnin perään. Ajurit eivät enää arkaile,
sanovat toisilleen että minä palellutan hevosen kuoliaaksi.
Ei, ei tästä tainnut hyötyä lähteä. Minä maksan ajurille, menen
kotiin ja kirjoitan seuraavan kirjeen:
Minä en saa _kirjoittaa_ teille, kunpa vain saisinkin nähdä teidät
jälleen? Minä kysyn hotellista huomenna kello viisi iltapäivällä.
Asettaisinko aikaisempaan? Mutta aamupäivävalaistus on kovin
kirkasta, kun minä tulen liikutetuksi ja suupieleni värähtelevät,
mahdan minä näyttää kammottavalta.
Minä vein itse kirjeen Victoriaan ja palasin kotiin.
Pitkä yö, voi kuinka pitkiä tunnit olivat! Nyt kun minun piti nukkua
ja voimistua ja olla terve, en minä voinutkaan. Päivä koitti ja minä
nousin.
Vaellettuani kauan pitkin katuja kahnustan takaisin kotiin, panen
maata ja nukahdan.
Tunnit kuluvat. Kun herään ja selkiän, riennän heti peloissani
telefoniin ja kysyn onko rouva lähtenyt.
Ei, hän ei ole lähtenyt.
Hän ei siis Jumalan kiitos tahtonutkaan paeta minua, sillä kirjeeni
hän lie aikoja sitten saanut. Ei, aika se vain oli sopimaton eilen
illalla, siinä kaikki.
Minä syön ja menen jälleen nukkumaan; kun herään on jo iltapuoli,
minä kompuroin telefoniin ja soitan.
Ei, rouva ei ole matkustanut. Mutta tavaransa hän on koonnut. Hän on
nyt ulkona.
Minä panen itseni kuntoon ja ajan heti Raastuvankadulle ja pidän
vahtia. Puolen tunnin kuluessa menee ja tulee hotellin portista
paljonkin väkeä, mutta ei häntä. Nyt on kello siirtynyt viiteen minä
menen porttierin luo.
Rouva on lähtenyt.
Lähtenyt?
Tekö soititte? Hän tuli samassa hetkessä ja vei tavaransa. Mutta
kirje minulla on.
Minä otan kirjeen ja kysyn sitä avaamatta milloin juna lähtee.
Se lähti neljä ja neljäkymmentäviisi, sanoo ovenvartija katsoen
kelloansa. Nyt on kello viisi.
Minä olin tuhlannut puoli tuntia vahtimalla ulkopuolella.
Minä istuudun rappuselle ja tuijotan alas. Ovenvartija juttelee yhä.
Hän kai hyvinkin älyää ettei rouva ole sisareni.
Minä sanoin rouvalle että eräs herra juuri oli soittanut. Mutta hän
vain vastasi ettei hänellä ole aikaa ja käski minun antaa teille tuon
kirjeen.
Matkustiko hän erään toisen naishenkilön seurassa?
Ei.
Minä nousen ja lähden. Kadulla minä avaan kirjeen ja luen: