Minä pistän sen sangen laiskasti taskuuni. Se ei ihmetyttänyt minua,
ei tehnyt mitään uutta vaikutusta. Aito naisekkaita, nopeita sanoja,
alleviivauksia ja ajatusviivoja...
Sitten johtuu mieleeni mennä neiti Elisabethin asunnolle ja soittaa;
tämä viimeinen toivo minulla vielä oli. Minä kuulen miten nappia
painettuani kello sisäpuolella surisee ja minä seison kuin kohisevaa
myrskyä kuullostaen.
Neiti Elisabeth oli matkustanut tunti sitten.
* * * * *
Sitten tulee lisää viiniä ja sitten viskyä. Ja sitten viskyä suuret
määrät. Ja sitten kahdenkymmenen ja yhden päivän harhailu taaskin
kerran maallisen tajuntani painuessa esiripun taakse. Tässä tilassa
saan minä eräänä päivänä päähäni lähettää johonkin tupaan maalla
iloisen kuvastimen, jossa on kullatut kehykset. Sen piti tulla
pienelle tytölle, jonka nimi oli Olga ja joka oli aivan yhtä hauska
ja herttainen kuin vasikka.
Minä näet olen yhä heikkohermoinen.
Huoneessani lepää kone. Minä en saa sitä enää kokoon, sillä
puulaitteen isoimmat osat ovat jääneet erääseen pappilaan maalle.
Samapa se, minun rakkauteni siihen onkin laimentunut. Hyvät herrat
hermosairaat, me olemme kehnoja ihmisiä, emmekä me minkäänlaisiksi
elukoiksikaan kelpaa.
Jonakin päivänä kai tuntuu liian ikävältä yhä olla tajuton ja minä
matkustan taas johonkin saareen.