Minä nousin heti ja seisoin kuin kynttilä, eikä hän näyttänyt
halveksivan tätä pikku kohteliaisuutta.
Ei, jatkakaa syöntiänne loppuun asti. _Oletteko_ valmis? Minä olen
miettinyt... Tulkaa mukaan.
Nimismies vei minut vajaan.
Saatte mennä halkometsään joksikin aikaa, mitä siitä tuumitte?
Minulla on kaksi renkiä, mutta toisen minä nyt tarvitsen
haastemieheksi, niin että saatte mennä metsään toisen kanssa.
Näittehän että minulla on kyllä halkoja, mutta nehän voivat maata
täällä, ei sitä lajia koskaan liikaa ole. Te sanoitte itsellänne
olevan rahoja, näyttäkääpäs.
Minä näytin hänelle setelin.
Hyvä. Nähkääs, minä olen esivallan miehiä ja tahdon olla selvillä
väestäni. Mutta teillä ei tietenkään ole mitään omallatunnollanne,
koska nimismiehen luo tulitte, hahaha. Kuten sanottu, saatte levätä
tämän päivän ja alkaa huomenna halkometsässä.
Minä aloin laitella itseäni kuntoon huomiseksi, tarkastin vaatteeni,
teroitin sahani, hioin kirveeni. Minulla ei ollut rasoja, mutta ei
ollut vielä rasailmakaan, ja muutenpa ei minulta puuttunut mitään.
Nimismies tuli useita kertoja luokseni ja jutteli yhtä ja toista,
häntä kai huvitti jutella kanssani, kun olin vieras kulkija. Tulehan
tänne Margreta! huusi hän vaimolleen joka kulki pihan poikki. Täällä
on se uusi mies, minä lähetän hänet halkometsään.
30.
Me emme saaneet mitään määräystä, mutta aloimme oman ymmärryksemme
mukaa kaataa vain kuivalatvaisia puita ja nimismies sanoi illalla
että se oli oikein. Muuten hän itse lupasi tulla näyttämään meille
kaikki huomenna.
Minä älysin pian ettei halkometsässä riittäisi työtä jouluun asti.
Kun sää oli tämmöinen, öisin kylmi eikä lunta satanut ollenkaan,
kaadoimme me ison joukon puita joka päivä eikä mitään esteitä
ollut meitä hidastuttamassa; nimismies arveli itsekin, että me
olimme oikeita hurjapäitä puita kumoamaan, hahaha. Ukon luona oli
helppo olla työssä, hän tuli usein luoksemme metsään ja oli hyvällä
tuulella, ja kun minä en vastannut hänen leikinlaskuunsa, piti hän
kaiketi minua kuivana, mutta karskina miehenä. Hän alkoi nyt käyttää
minua postia viemässä ja hakemassa postikonttorista.
Talossa ei ollut lapsia eikä nuoria ihmisiäkään ottamatta lukuun
piikoja ja toista renkiä, joten kävi ikäväksi iltaisin. Aikani
kuluksi sain käsiini tinaa ja happoja ja tinasin jonkun vanhan
kattilan kyökissä. Mutta se oli pian tehty. Niinpä tulin eräänä
iltana kirjoittaneeksi seuraavan kirjeen:
Jos saisin olla siellä missä te olette, tekisin työtä kahden edestä!
Seuraavana päivänä lähetti nimismies minut postitalolle, minä otin
kirjeeni ja lähetin sen. Olin kovin levoton, kirje tuli hiukan köyhän
näköinenkin, sillä olin saanut paperin nimismieheltä ja minun oli
täytynyt liimata kuoreen hänen painetun nimensä päälle koko rivi
postimerkkejä. Mitähän hän nyt sanoo tämän saadessaan! Kirjeessä ei
ollut ollenkaan nimeä eikä lähetyspaikkaa.
Niin me teemme työtä metsässä, poika ja minä, juttelemme pikku
asioistamme, hakkaamme sydämen halusta ja sovimme hyvin. Päivät
kuluivat, minä näin paha kyllä työn lähenevän loppuansa, mutta
toivoin hiljakseen että nimismies keksii minulle jotakin muuta
metsätyön loputtua. Joku keino kai keksitään. Minä en juuri halunnut
lähteä jälleen vaeltamaan ennen joulua.
Eräänä päivänä olen jälleen postitalossa ja saan kirjeen. Minä en
käsitä että se on minulle ja käännän ja väännän sitä pää pyörällä;
mutta postinhoitaja tuntee jo minut, hän lukee jälleen kirjeen
kuoresta ja sanoo, että siinä on minun nimeni ja lisäksi osoite
Nimismies. Äkkiä syntyy minussa ajatus ja minä tartun kirjeeseen.
Niin, minun se onkin, minä unohdin... Sehän on totta...
Korvissani alkaa soida tiukuja, minä riennän ulos tielle, avaan
kirjeen ja luen: