Emma menee sisään, viipyy hetken ja tulee takaisin.
Rouvalla on päänsärky, hän makaa sohvalla. Mutta terveisiä käskettiin
sanoa.
Tervetuloa takaisin! sanovat kaikki piiat, kun minä lähden.
Minulla on säkki kainalossani ja minä astelen pois talosta. Sitten
minä yht'äkkiä muistan kirveen, että Falkenberg ehkä sitä etsii
eikä löydä. Käännyn takaisin, koputan kyökinikkunaan ja teen selvää
kirveestä.
Kulkiessani tietä alaspäin käännyn pari kertaa katsomaan salin
ikkunoihin. Sitten katoovat rakennukset näkyvistä.
26.
Minä kiertelin Övrebön tienoilla koko päivän, kävin muutamassa
talossa työtä kysymässä, harhailin kuten rauhaton mitään suunnitelmaa
seuraamatta. Oli kylmänkalsea sää, alituinen liikkeessäolo vain piti
minut lämpimänä.
Illan tullen minä tavoitin entiselle työpaikalleni kapteenin metsään.
En kuullut kirveeniskuja, Falkenberg oli mennyt kotiin. Minä
löysin yöllä kaatamani puut ja nauroin nähdessäni ne kammottavat
kannot, jotka olin metsään jättänyt. Falkenberg oli varmasti nähnyt
hävityksen ja tuuminut, kuka voisi olla tekijä. Kelpo Falkenberg oli
ehkä luullut tätä kummituksen työksi, siksi oli hän paennut kotiin
päivän aikaan. Hahaha.
Iloisuuteni ei kai ollut hyvää laatua, sen syynä oli yöllinen
kuumeeni ja sitä seurannut väsymys; minä muutuinkin taas sangen
pian surulliseksi. Tässä, tällä paikalla oli hän eräänä päivänä
ystävättärensä kanssa seisonut, he olivat tulleet luoksemme metsään
ja jutelleet kanssamme...
Kun oli kunnollisesti pimeä, aloin kävellä taloa kohti. Voisin ehkä
maata ullakolla tämänkin yön, huomenna kun hänen päänkipunsa on
poissa tulee hän ulos. Minä menen niin lähelle, että näen valoa,
sitten käännyn takaisin. Lienee liian aikaista.
Kuluu aika, jonka minä arvioin kahdeksi tunniksi, minä kuljen ja
istun, istun ja kuljen ja lähestyn taas taloa. Minä voin erinomaisen
hyvin mennä ullakolle ja levolle, uskaltakoon Falkenberg lurjus vain
mutista! Nytpä tiedän mitä teen, minä piilotan säkkini, ennenkuin
menen taloon, niin että tulen vain ikäänkuin noutamaan jotakin pikku
tavaraa, jonka olen unohtanut.
Minä palaan takaisin metsään.
Saatuani säkin hyvin piiloon, ymmärrän minä ettei minulla ole mitään
tekemistä Falkenbergin, ullakon eikä sängyn kanssa. Minä olen pöhkö
ja hullu, minä en halua yösijaa, on vain yksi ihminen, jonka tahdon
nähdä ja sitten jättää talon ja koko seudun. Herraseni, puhun minä
itselleni, eikö juuri sinun pitänyt etsiä hiljaista elämää ja
terveitä ihmisiä saadaksesi rauhasi takaisin?
Minä kiskon säkkini esiin piilosta, heitän sen selkääni ja
lähden kolmannen kerran taloon päin. Kierrän väentuvan ja tulen
päärakennuksen eteläpuolelle. Salissa on valoa.
Nyt tapahtuu että, vaikka onkin pimeä, lasken säkin seljästäni,
jotten näyttäisi kerjäläiseltä, pistän sen kainalooni ja lähestyn
varovasti rakennusta. Tultuani kyllin lähelle seisahdun. Seison
suorana ja voimallisena salinikkunain alla, otan lakin päästäni ja
seison yhä. Ei ketään näy sisällä, ei varjoakaan. Ruokasalissa on
pimeä, illallinen on ohi. Lienee sitten jo myöhäkin, mietin minä.
Äkkiä sammutetaan salin lamppu ja koko talo näyttää kuin kuolleelta.
Minä odotan hetken, silloin pilkahtaa toisesta kerroksesta yksinäisen
kynttilän valo. Se on hänen huoneensa! ajattelin minä. Valo loistaa
puolen tunnin ajan, sammuu sitten. Nyt hän on mennyt levolle. Hyvää
yötä.
Hyvää yötä ainiaaksi.
Enkä minä tietenkään tänne kevääksi palaa. Se vielä puuttuisi.
Viertotielle tultuani heitän taas säkin olalleni ja lähden
vaeltamaan...
Aamulla kuljen eteenpäin. Olen maannut eräässä ladossa ja värissyt
kovasti viluani, kun minulla ei ollut mitään sänkyvaatteita;
sen lisäksi piti minun lähteä pois juuri kylmimmällä hetkellä,
päivänsarasteessa, jottei minua keksittäisi.
Minä kuljen kulkemistani. Metsissä kasvaa vuoroin havupuita, vuoroin
koivuja; nähdessäni hienoja suorarunkoisia katajapensaita leikkaan
sauvan itselleni ja istun metsän reunaan sitä oksimaan. Yksi ja
toinen keltainen lehti on vielä jäljellä puissa; mutta koivu on
täpö täynnä terttuja, joista riippuu sadepisaroita. Silloin tällöin
istuu tusina pikkulintuja tuommoiseen koivuun, ne nokkivat terttuja,
etsivät sitten kiven tai karkean puunpinnan ja hiovat liiman pois
nokastaan.
Toinen ei suo mitään toiselle, ne ajavat takaa, ahdistavat toisiaan,
vaikka on miljoonia terttuja käytettävinä. Eikä ahdistettu tee muuta
kuin pakenee. Jos pikku lintu suuntaa kulkuansa isompaa kohti, tahtoo
se pakottaa jälkimäisen väistymään; suuri rastaskaan ei ajattele
vastustaa varpusta, siirtyy vain syrjään. Tuo kova vauhti, millä
hyökkääjä tulee, se hänet tehnee vaaralliseksi, mietin minä.
Aamuinen kylmän ja ikävän tunteeni häviää vähitellen, minua huvittaa
ottaa vaarin muutamia seikkoja, joita sattuu matkallani, ja miettiä
hiukan kutakin. Linnut minua eniten huvittivat. Muuten minua elähytti
sekin ajatus, että taskuni oli rahoja täynnä.
Falkenberg oli eilen aamulla sattumalta sanonut minulle missä
Pekan koto oli ja minä suuntasin kulkuni sinne. Mitään työtä minä
luultavasti en saisi tuossa pikku talossa; mutta rikas kun olin,
ei työ ollutkaan kaikkein ensimäinen ajatukseni. Pekka ehkä tulisi
kotiin ensi tilassa ja hänellä voisi olla jotain kerrottavaa.
Sovitin niin että tulin Pekan kotiin illalla. Toin terveisiä talon
pojalta, sanoin että hän oli paljon parempi ja tulee pian. Ja
voisinko saada yösijaa?
27.
Olen asunut täällä pari päivää. Pekka on tullut kotiin, mutta hän ei
tiedä mitään kerrottavaa.
Voidaanko Övrebössä siis hyvin?
Kyllä en minä muutakaan kuullut.
Näitkö kaikki, kun lähdit? Kapteenin, rouvan?
Näin.
Ei kukaan ollut kipeä?
Ei. Kukapa sitä olisi ollut?
Falkenberg, sanon minä. Hän valitti kätensä sierauneen; mutta se kai
meni ohi...
Tässä talossa ei ollut sanottavaa somuutta, vaikka se varmaankin
oli hyvin varakas. Itse isäntä oli ensimäinen valtiopäivävaramies
ja oli alkanut iltaisin istua lehtiä lukien. Voi tuota lukumiestä,
koko talo siitä kärsi ja tyttäret kiusaantuivat kuolemaan asti. Kun
Pekka tuli kotiin, alkoi koko perhe laskea, oliko hän saanut täyden
maksun ja oliko hän maannut kapteenin luona kipeänä koko luvallisen
ajan -- koko lainsalliman ajan, sanoi varamies. Eilen kun minä
tulin vahingossa sysänneeksi rikki ikkunaruudun, joka ei maksanut
mitään, kuiskailtiin siitä ja minua katseltiin epäystävällisesti
joka taholta; tänä päivänä minä sitten menin kauppiaaseen ja sain
uuden ruudun, jonka kiinnitin kunnollisesti kitillä. Silloin sanoi
varamies: Ei sinun olisi pitänyt niin suurta vaivaa nähdä yhden
ruudun tähden.
En minä yksin ruudun takia kauppiaassa käynytkään, päinvastoin minä
ostin jonkun pullon viiniä, jotten näyttäisi parin ruudun hintaa
nurkuvan, samoin ostin ompelukoneen, jonka aijoin lähtiessäni antaa
tytöille. Tänä iltana voisimme juoda viinin, huomenna oli sunnuntai
ja kaikilla aikaa nukkua. Mutta maanantai-aamuna minä aijoin vaeltaa
eteenpäin.
Niin ei pitänyt käymän kuin olin ajatellut. Tytöt olivat käyneet
ullakolla nuuskimassa säkkiäni; sekä neulomakone että pullot olivat
panneet kärpäsiä heidän päähänsä, he ajattelivat noita tavaroita ja
tekivät viittauksia. Olkaa rauhassa, mietin minä, odottakaa kunnes
minun aikani tulee!
Minä istuin illalla talon väen kanssa tuvassa ja juttelen. Olemme
juuri syöneet ja isäntä itse on saanut lasit nenälleen alkaakseen
lukea lehtiä. Pihalla on ihmisiä, sanon minä. Tytöt katsovat toisiaan
ja menevät ulos. Hetken kuluttua he avaavat oven ja sanovat olkaa
hyvä kahdelle nuorelle miehelle, jotka tulevat sisään. Hakekaa
istumasija! sanoo emäntä.
Minussa syntyi samassa silmänräpäyksessä ajatus, että noille
kahdelle pojalle oli lähetetty tieto minun viinistäni ja että
he olivat tyttöjen sulhasia. Kuinka toivorikkaita tytöntaimia,
kahdeksan-yhdeksäntoista vuotiaita ja jo noin näppäriä! Mutta viiniä
ei tule ensinkään, ei jälkeäkään...
Puhutaan ilmasta, ettei parempaa voi odottaakaan näin myöhään
syksyllä, mutta että syyskyntö paha kyllä nyt täytyy pysäyttää
märkyyden takia. Keskustelu ei ollut lainkaan virkeätä ja toinen
tytöistä sanoi minulle, että olin niin hiljaa ja miksi niin?
Sen tähden kai että pitää lähteä, vastaan minä. Maanantai-aamuna olen
minä kahden peninkulman päässä täältä.
Sitten kai saamme lähtöryypyt tänä iltana?
Joku virnisti tälle kysymykselle, että se oli oikein minulle, kun
istuin ja olin niin saita ja annoin viinin viipyä. Mutta minä en
tuntenut noita tyttöjä enkä välittänyt heistä, muuten olisin ollut
toisin.
Mitkä lähtöryypyt? kysyin minä. Minä olen ostanut kolme pulloa
viiniä, jotka minun pitää viedä erääseen paikkaan.
Kannatko sinä viiniä kaksi peninkulmaa mukanasi? kysyi tyttö, kovasti
nauraen. Tien varrellahan on monta kauppapuotia?
Neiti unohtaa että huomenna on sunnuntai ja että kaikki puodit ovat
silloin suljettuina, vastasin minä.
Nauru lakkasi, mutta mieliala ei muuttunut ystävällisemmäksi minua
kohtaan, kun suuni niin puhtaaksi puhuin. Minä käännyin talon emännän
puoleen ja kysyin loukkaantuneena mitä olin velkaa.
Eihän sen kiirettä ole? Eikö huomenna ehtisi?
Ei, oli kiire. Olin ollut kaksi vuorokautta, miettikää mitä maksaa.
Hän tuumi kauan, vihdoin hän meni ulos ja sai miehenkin tulemaan
jälessään, he neuvottelivat.
Kun he viipyivät kovin kauan, menin minä ylisille, panin säkkini
kuntoon ja kannoin sen alas eteiseen. Minä loukkaannun vieläkin
enemmän ja lähden jo tänä iltana. Se oli hyvä tapa päästä pois.
Tullessani tupaan sanoo Pekka:
Ethän aijo lähteä ulos yön selkään?
Kyllä. Niin minä aijon.
Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niin tyhmä, että piittaat mitä
letukat puhuvat.
Herran tähden, anna vanhuksen mennä! sanoo sisar.
Vihdoin palasi varamies vaimoineen tupaan. He vaikenivat sitkeästi ja
varovasti.
No, mitä olin velkaa?
Hm. Sain sen itse arvioida.
Koko pesä oli täynnä roskaväkeä, minä voin toden tiestä pahoin siellä
ja heitin akalle ensimäisen setelin minkä löysin.
Riittääkö se?
Hm. Olihan siinä jo isosti, mutta. Ja saattoi siinä kylläkin olla,
mutta.
Mitä hän oli saanut?
Viitosen.
No, se oli ehkä liian laihaa, minä aloin kaivaa esiin enemmän rahaa.
Ei, äiti, se oli kymppi, sanoo Pekka. Ja se on liikaa, saat antaa
siitä takaisin.
Vanhus avaa kätensä, katsoo seteliä ja joutuu yht'äkkiä kummiinsa:
Ei mutta eikös tottakin ole kymppi. En minä sitä sen tarkemmin
katsonut. No sitten sinä saat oikein kiitokset.
Varamies alkoi pulassaan kertoa pojille mitä oli lehdestä lukenut:
suuresta onnettomuudesta, käsi murskaantunut puimakoneessa. Tytöt
eivät olleet minua näkevinään, mutta istuivat itse asiassa kuin kaksi
kissaa kaulat lyhyinä ja silmät soukkina. Tässä ei ollut mitään
odottamista --. Jääkää hyvästi.
Akka tulee perässäni porstuaan ja juttelee ystävällisenä minulle:
Tee hyvin ja lainaa meille yksi viinipullo. On niin ikävää, kun nuo
pojat siellä istuvat.
Hyvästi! sanon minä vain enkä päästä lähellenikään.
Säkki oli selässäni ja ompelukone kädessäni, oli raskas kantaa ja
tie pehmeää; mutta sittenkin minä kuljin kevein mielin. Olin ollut
ikävässä jutussa ja voin myöntää menetelleeni hiukan kehnosti.
Kehnosti? Eipä suinkaan! Minä pidin pientä komiteaa itsestäni ja
toin esiin että nuo tyttö peijakkaat olivat aikoneet pitää juhlaa
sulhasilleen minun viinilläni. No niin. Mutta eikö loukkaantumiseni
pohjaltaan ollut vain miesveren ilmaus: jos olisivat kutsuneet pari
vierasta tyttöä poikien sijaan, eikö silloin olisi viini virrannut?
Ja vanhukseksi tuo tyttö nimitti. Mutta eikö hän ollut oikeassa?
Minä kai olin vanhentunut, koska en kärsinyt kyntäjäpojan pääsevän
edelleni...
Mutta loukkaantumiseni laimeni vaikean kulun kestäessä, komitea
hajotettiin ja minä kulkea raahustin tunnin toisensa jälkeen
naurettavine taakkoineni: kolme pulloa viiniä ja ompelukone. Sää
oli leuto ja sumuinen, minä en nähnyt tulia taloista, ennenkuin
olin aivan lähellä; silloin tavallisesti koirat hyökkäsivät minua
kohti ja estivät taloon hiipimästä. Yö kului yhä, minä olin väsynyt
ja murheellinen ja olin huolissani tulevaisuudestakin. Enkö ollut
tuhlannut paljon rahoja aivan hyödyttömiin! Nyt aijoin myydä
ompelukoneen ja muuttaa sen jälleen rahaksi.
Viho viimein tulin koirattomalle tuvalle. Ikkunasta näkyi valoakin ja
minä menin muitta mutkitta sisään ja pyysin yösijaa.
28.
Siellä istui pöydän ääressä neulomassa pieni rippikouluijässä oleva
tyttö, ketään muuta ei tuvassa ollut. Kun pyysin yösijaa, vastasi hän
mitä suurimmalla luottamuksella että kyllä hän kysyy, jonka jälkeen
hän pujahti pieneen sivuhuoneeseen. Minä huusin hänen mennessään että
olisin iloinen, jos saisin istua tässä pesän ääressä, kunnes päivä
koittaisi.
Hetken kuluttua tuli tyttö takaisin äitinsä kanssa, joka vielä solmi
ja napitsi vaatteitaan. Hyvää iltaa. Ei heillä ollut sellaisia
paikkoja että voisivat minua kunnollisesti yötä pitää; mutta
kamarissa minä mielelläni saisin maata.
Missäs he itse makaisivat?
No, päivähän nyt kohta oli. Tytön piti muuten istua neulomassa vielä
vähän aikaa.
Mitä hän neuloi? Hamettako?
Ei, hameenmiehustaa vain. Hänen piti ottaa se huomenna ylleen
kirkkoon, mutta hän ei ollut antanut äidin auttaa itseään.
Minä otan ompelukoneeni esiin ja lasken leikkiä että yksi
hameenmiehusta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään
tämänmoiselle! Nyt minä näytän hänelle!
Olinko ehkä räätäli?
En. Mutta myin ompelukoneita.
Minä otan käyttö-ohjeen ja luen mitä meidän pitää tehdä, tyttö
kuuntelee opinhaluisena, hän on vain lapsi, hänen ohuet sormensa ovat
tulleet sinisiksi kankaasta, joka päästää väriä. Nuo siniset sormet
näyttävät kovin köyhiltä, siksi otan minä esiin viiniä ja tarjoon
jokaiselle. Sitten me taas neulomme, minä istun käyttö-ohje kourassa
ja tyttö pyörittää konetta. Hänen mielestään työ käy mainiosti ja
hänen silmänsä loistavat.
Vanhako hän oli?
Kuudentoista. Viime vuonna päässyt ripille.
Mikä oli hänen nimensä?
Olga.
Äiti seisoo ja katselee meitä ja pyörittäisi mielellään hänkin, mutta
joka kerta, kun hän aikoo ottaa, kiinni sanoo Olga: Varo äiti, ettet
sitä pahoin pitele! Kun meidän pitää puolata ja äiti hetkiseksi
ottaa sukkulan käteensä, pelkää Olga taas että se voi joutua
pahoinpidellyksi.
Vaimo asettaa kahvipannun tulelle ja alkaa keittää, tupa muuttuu
hauskaksi ja lämpöiseksi nuo yksinäiset ihmiset ovat levollisia
ja luottavaisia, Olga nauraa, kun minä keksin sanoa jotain somaa
koneesta. Minä huomaan, ettei kumpikaan heistä kysy mitä kone maksaa,
vaikka se on myytävänä, se oli niin kokonaan heidän saantikykynsä
ulkopuolella. Mutta huvittavaa oli nähdä sen työskentelevän!
Hänen kyllä pitäisi saada tuollainen kone, Olgan; sillä hän osasi
sitä hyvin käytellä.
Äiti vastaa että hän saa odottaa, kunnes tulee ensin maailmalle ja
joksikin aikaa palvelukseen.
Pitikö hänen palvelukseen?
Niin äiti ainakin toivoi että hän pääsisi. Hänellä oli kaksi muuta
tytärtä, jotka palvelivat. He käyttivät itsensä hyvin, Jumalan
kiitos. Olgan piti tavata heidät huomenna kirkolla.
Toisella seinällä riippuu pieni peili, jonka lasi on rikki, toiselle
on naulattu muutamia pennikuvia, sotamiehiä hevosten selässä ja
ruhtinaspareja paljoine komeuksineen. Kun yksi kuvista on vanha ja
resuinen ja on esittävinään keisarinna Eugénietä, älyän minä ettei
sitä ole äskettäin ostettu, ja kysyn mistä se on?
Ei muistanut. Niin, mies kai sen oli joskus saanut.
Näiltä seuduiltako?
Ihmettelen eikö lie saanut Hersätistä, jossa mies oli nuoruudessaan
palvellut. Siitä oli ehkä kolmekymmentä vuotta.
Minulla on päässäni pikku tuuma ja sanon siksi:
Tuo kuva maksaa monta kruunua.
Kun vaimo luulee minun häntä pilkkanani pitävän, tarkastan minä kuvan
ja selitän ehdottomasti ettei tämä ole mikään halpa taulu.
Vaimo ei ole ollenkaan tyhmä ja sanoo ainoastaan että vai niin,
niinkö arvelin? Se oli riippunut siinä siitä asti, kun tupa oli
rakennettu. Kuva oli muuten Olgan, hän oli sitä omakseen sanonut
pienestä pitäen.
Minä tekeydyn salaperäiseksi ja viisaaksi ja kysyn päästäkseni
perinpohjin asiaan:
Ja Hersät, missä se on?
Hersät oli naapuriseurakunnassa. Sinne oli kaksi peninkulmaa. Siellä
asui nimismies...
Kahvi on valmis ja Olga ja minä levähdämme. Nyt puuttui vain hakoja.
Minä pyydän nähdä sitä puseroa, jota hän aikoo hameen kanssa käyttää,
ja silloin tulee ilmi ettei se olekaan mikään oikea pusero, vaan
kudottu huivi. Mutta hän on saanut sisarensa hylkäämän takin ja tämä
takki tulee päälle ja peittää kaikki tyyni.
Olga kasvaa niin kovasti näihin aikoihin, että on mieletöntä laittaa
hänelle mitään oikeata puseroa, ennenkuin vuoden päästä, kuulen minä.
Olga istuu hakoja kiinni neulomassa ja se on pian tehty. Sitten
hän on niin uninen, että hän on oikein nähtävä, jonka vuoksi minä
teeskennellyn mahtipontisesti käsken hänen mennä nukkumaan. Vaimo
katsoo olevansa pakotettu istumaan valveilla ja pitämään minulle
seuraa, vaikka minä pyydän häntäkin menemään jälleen levolle.
Nyt saat oikein kiittää vierasta kaikesta avusta, sanoo äiti.
Olga tuleekin ja kiittää minua kädestä pitäen. Silloin minä otan
ajasta vaarin ja kyyditsen hänet kamariin.
Menkää nyt tekin, sanon minä äidille. En minä kumminkaan enää juttele
kanssanne, olen väsynyt.
Nähdessään minun sijoittuvan takalle ja sovittavan säkkiäni pään alle
pudistaa hän hymyillen päätänsä ja menee menojaan.
29.
Täällä on hyvä olla ja hauskaa, on aamu, aurinko paistaa sisään
akkunasta ja Olgan ja äidin tukka on niin sileä, että on ilo katsoa.
Jälkeen aamiaisen, jossa minäkin olen osallisena, ja juotuamme
hyvät kahvit päälle juhlistaa Olga itsensä pukeutumalla uuteen
hameeseen, esiliinaan ja takkiin. Mikä ihmeellinen takki, siinä
oli lastinkireunus ja lastinkinappeja kahdessa rivissä, vieläpä
nauhakoristeita kauluksessa ja hihoissa; mutta pikku Olgasta ei ole
sen täyttäjäksi. Ei millään muotoa. Hän näet on luiseva kuin nuori
vasikka.
Emmekö yhteen hyrinään hiukan pienennä röijyä? kysyn minä. Kyllä me
ehdimme.
Mutta äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa, että tänään on sunnuntai,
jolloin ei sovi käyttää neulaa eikä veistä. Minä hyvin ymmärrän mitä
he miettivät, sillä minä ajattelin samoin lapsena, ja koetan auttaa
itseäni olemalla hiukan vapaa-ajattelija: on eri asia, kun on kone
joka neuloo, se on sama kuin jos viattomat vaunut vierisivät pitkin
tietä pyhäisenä päivänä.
Mutta ei, he eivät ymmärrä sitä. Muuten oli röijyssä vain kasvun
varaa, parin vuoden kuluttua se sopii.
Minä mietin mitä voisin pistää Olgan käteen hänen lähtiessään ja
annan hänelle vain kruununrahan. Hän kiittää kädestä pitäen, näyttää
killinkiä äidille ja kuiskaa aivan säteilevin silmin että hän antaa
sen sisarille kirkolla. Ja äiti sanoo melkein yhtä liikutettuna että
niin, sen hän ehkä voi tehdä.
Olga lähtee kirkkoon avarassa röijyssään, hän mennä vaapottaa
mäkeä alas varpaat sisäänpäin ja ulospäin miten milloinkin sattuu.
Jumalani, kuinka hän oli soma ja hauska...
Oliko Hersät isokin talo?
Iso.
Minä istun hetken unisia silmiäni räpytellen ja olen etymologi:
Hersät, se voi merkitä samaa kuin herraskartano. Tai oli joku herttua
siellä hallinnut. Ja herttuan tytär on kihlakunnan muhkein neito ja
itse jaarli tulee pyytämään hänen kättänsä. Vuoden kuluttua hänelle
syntyy poika, joka pääsee kuninkaaksi...
Sanalla sanoen, minä aijon lähteä Hersätiin. Saattoi olla
samantekevää minne menin, siksi aijoin sinne. Ehkä voin saada työtä
nimismieheltä, ehkäpä sattui jotain osalleni, joka tapauksessa oli
siellä vieraita ihmisiä. Ja kun minä täten päätin lähteä Hersätiin,
niin oli minulla päämäärä.
Kun olen unelias ja tyhmä liian vähän nukkumisen takia, saan vaimolta
luvan mennä hänen sänkyynsä. Korea sininen ristihämähäkki vaeltaa
hitaasti seinää ylös ja minä makaan seuraten sitä silmin, kunnes
nukahdan.
Nukun pari tuntia ja herään äkkiä, levähtäneenä ja reippaana. Vaimo
keittää päivällisruokaa. Minä kokoon säkkini, maksan vaimolle
oleskelustani ja sanon lopuksi, että mielelläni vaihtaisin Olgan
kanssa kuvaa ja ompelukonetta.
Vaimo ei taaskaan usko minua.
Samahan se olisi, sanon minä, jos hän on tyytyväinen, niin olen
minäkin. Kuvalla on arvonsa, minä tiedän mitä sillä teen.
Minä otin kuvan seinältä, puhalsin siitä tomun ja käärin sen
varovasti kokoon; sen sijalle hirsiseinään jäi vaalea nelikulmio.
Sitten minä hyvästelin.
Vaimo tuli jälessäni ulos kysymään enkö voisi odottaa, kunnes Olga
tulisi kotiin ja saisi kiittää minua? Kunpa voisinkin!
Mutta minulla ei ollut aikaa. Sanokaa hänelle terveisiä, että jos hän
on jostakin asiasta epävarma, niin saa lukea käyttö-ohjeesta.
Vaimo seisoi pitkän aikaa katsellen jälkeeni. Minä käydä kuhnailin
tietä pitkin ja olin erittäin tyytyväinen siihen mitä olin tehnyt.
Nyt oli minulla kannettavana vain säkki ja olin levännyt, aurinko
paistoi ja tie oli hiukan kuivahtanut. Niinpä aloin laulella
tyytyväisenä tekooni.
Hermoheikkoutta...
Minä päädyin Hersätiin seuraavana päivänä. Kun siellä näytti kovin
isoiselta ja hienolta, aijoin ensin mennä ohi; mutta juteltuani
hiukan renkien kanssa pihalla päätin astua nimismiehen eteen.
Olin tehnyt ennenkin työtä rikkaille ihmisille, mainitkaamme nyt
esimerkiksi Övrebön kapteeni...
Nimismies oli pieni, leveähartiainen, hänellä oli valkoinen
kokoparta, kulmakarvat olivat tummat. Hän puhui karskisti, mutta
silmät olivat hyvänsuovat; myöhemmin ilmeni että hän oli hauska mies,
laski joskus leikkiä ja nauroi oikein sydämen pohjasta. Toisinaan hän
myös osui olemaan ylpeä asemastaan ja varakkuudestaan ja siedettävän
kunnianhimoinenkin.
Ei, ei minulla ole mitään työtä. Mistä te tulette?
Minä mainitsin muutamia paikkoja matkani varrelta.
Teillä kai ei ole nyt yhtään rahaa ja käytte pyydellen?
En minä pyydellyt, minulla oli rahaa.
No sitten saatte kulkea eteenpäin. Ei, ei minulla ole mitään työtä
teille, syyskyntö on ohi. Osaatteko aidaksia hakata?
Osaan.
Vai niin. Niin mutta minä en käytä enää puuaitoja, minun aitani ovat
rautalangasta. Osaatteko ehkä muurata?
Osaan.
Sepä vahinko. Minulla on juuri ollut muurareita koko syksyn niin,
että olisitte voinut olla mukana.
Hän seisoi kaivellen maata kepillään.
Kuinka te osuitte minun luokseni?
Kaikki ihmiset sanoivat että minun tarvitsi vain tulla nimismiehen
luo, niin sain työtä.
Niinkö? Niin onhan minulla aina kaiken maailman väki, nyt olivat
muurarit syksyllä. Osaatteko kanoja aidata? Sitähän ei yksikään
ihminen tässä elämässä osaa, hahaha. Sanoitteko olleenne kapteeni
Falkenbergin luona Övrebössä?
Sanoin.
Mitä te siellä teitte?
Kaadoin tukkeja.
Minä en tunne miestä, hänhän asuu kaukana täältä, mutta olen minä
kuullut hänestä. Onko teillä papereita häneltä?
Minä annan todistuksen.
Tulkaa kanssani, sanoi nimismies muitta mutkitta.
Hän kuljetti minut rakennuksen ympäri kyökkiin.
Antakaa tälle miehelle kunnon ateria, hän on kulkenut pitkän matkan,
sanoi hän...
Minä istun isossa valoisessa kyökissä ja syön parasta ateriaani
pitkiin aikoihin. Olen juuri lopettanut, kun nimismies tulee takaisin
kyökkiin.