Tietysti.
Kapteenin mentyä minä istuin sängylle. No, nyt se oli lopussa; niinpä
niin, Jumala olkoon meidän kaikkien kanssamme! -- Kello on yhdeksän,
hän on valveilla, hän kävelee tuossa rakennuksessa, jonka täältä
ikkunasta näen. Koetanpa päästä tieheni.
Löydän säkkini ja täytän sen, kiskon märän takkini puseron päälle ja
olen valmis. Mutta sitten minä jälleen istun.
Emma tulee ja sanoo:
Ole hyvä ja käy syömään!
Kauhukseni näen peitteeni hänen käsivarrellaan.
Ja sitten käski rouva kysyä eikö tämä ole teidän peitteenne?
Minun? Ei. Minun omani on täällä säkissä.
Emma lähtee pois peitteineen.
Minä en tietysti voinut sitä omakseni tunnustaa. Piru periköön koko
peiton!... Minun piti ehkä lähteä alas syömään. Sittenhän voin
samalla sanoa hyvästi ja kiittää. Se ei olisi silmiinpistävää.
Emma tulee takaisin peite mukanaan; hän asettaa sen somasti
käärittynä tuolille.
Jos et nyt heti tule, niin kahvi jäähtyy, sanoo hän.
Miksi sinä peiton siihen panet?
Rouva käski sen tuoda tänne.
No niin, se on ehkä Falkenbergin, mutisen minä.
Emma kysyy:
Lähdetkö sinä nyt?
Lähden. Kun et sinä ollenkaan huoli minusta, niin.
Sinä sitten! sanoo Emma hymähtäen.
Minä lähden Emman kanssa alas ja menen kyökkiin; pöydässä istuessani
näen kapteenin menevän metsään. Minä iloitsen siitä, että hän on
poissa; nyt ehkä rouva tulee kyökkiin.
Minä syön ja nousen tuolilta. Menisinkö ilman muuta? Tietysti. Niinpä
jätän minä hyvästi piiat ja sanon jotakin jokaiselle.
Olisin minä sanonut hyvästi rouvallekin, mutta...