Rouva voi olla huoleton.
Onko teillä mitään...?
Todistuksia minulla ei ole. En ole huolinut niitä pyytää. Mutta
rouvahan voi kuulla.
No, niin niin, olkaa hyvä.
Rouva meni edellä, hän perässä. Heidän ovessa mennessään minä näin
tupaan, jossa oli paljon tauluja.
Piiat hyppäsivät edestakasin kyökissä ja pitivät silmällä minua,
vierasta miestä; toinen piioista oli oikein soma. Minä istuin iloiten
siitä, että olin tänään ajellut partani.
Kului kymmenen minuuttia, Falkenberg oli alkanut virittää. Rouva tuli
kyökkiin ja sanoi:
Entäs te, joka ranskaa puhutte. Se on enemmän kuin mitä minä taidan.
Jumalankiitos, ei tullut sen enempää siitä asiasta. Minun puoleltani
olisikin enimmäkseen kosketeltu omelettia ja melua, sitä seikkaa
missä nainen on sekä että valtio olen minä.
Toverinne on näyttänyt minulle suosituksensa, sanoi rouva, tuntuu
siltä että olette näppärää väkeä. En tiedä -- minä voin sähköttää
miehelleni ja kuulustaa olisiko meillä jotakin työtä teille.
Minä aijoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani, aloin
nieleksiä.
Hermoheikkoutta.
Sitten minä kuljeksin pihalla ja pelloilla, kaikki paikat olivat
kunnossa ja sato sisällä; perunanvarsiläjätkin, jotka monin paikoin
ovat ulkona lumentuloon asti, oli täällä korjattu sisään. En nähnyt
mitään tehtävää meille. Täällä asui varmaan rikasta väkeä.
Kun ilta alkoi lähestyä ja Falkenberg yhä viritti pianoa, otin
minä hiukan evästä mukaani ja lähdin pois pihasta, jottei minua
kutsuttaisi illalliselle. Kuu ja tähdet paistoivat, mutta minä
halusin kompuroida tiheimpään metsään ja istua sinne pimeään. Kuinka
hiljaista oli maassa ja ilmassa! On tullut kylmä, maa routii,
silloin tällöin naksahtaa kuivasti joku korsi, pieni hiiri vinkasee,
varis liipottelee puunlatvain päällä sitten on taas kaikki hiljaa.
Oletko sinä ikäpäivinäsi nähnyt moista vaaleata tukkaa? Et. Ihanaksi
syntynyt kokonansa, suu varsin suloinen ja kypsä ja tukassansa
kultasiipikorennot sirisevät. Kunpa nyt olisi ottaa säkistä diademi
ja lahjoittaa hänelle! Minä etsin vaaleanpunaisen simpukankuoren ja
teen siitä kynnen, niin voin antaa piipun hänelle, lahjaksi hänen
miehelleen, sen minä teen...
Falkenberg tapaa minut ulkona pihalla ja kuiskaa yhteen menoon:
Hän on saanut vastauksen mieheltään, me saamme kaataa tukkeja
metsässä. Oletko siihen tottunut?
Olen.
Mene sitten kyökkiin. Hän kysyy sinua.
Minä menin ja rouva sanoi:
Mihin te jouduitte? Olkaa hyvä ja tulkaa syömään. Oletteko syönyt?
Missä?
Meillä on säkissä ruokaa.
Ei se olisi ollut tarpeen. Ettekö teestäkään huoli? Eikö
ensinkään?... Olen saanut vastauksen mieheltäni. Osaatteko hakata
tukkeja? Sepä oli hyvä. Katsokaas: tarvitaan pari tukinkaatajaa,
Pekka näyttää mistä hakataan...
Jumalani, hän seisoi ihan vieressäni ja näytti sähkösanomaa. Hänen
hengityksensä tuoksui nuorelta tytöltä.
16.
Metsässä. Pekka, toinen rengeistä, on ohjannut meidät tänne.
Kun keskustelimme, ei Falkenberg ollut ollenkaan erittäin kiitollinen
siitä, että rouva oli meille työtä hankkinut. Ei siitä kannata
kädestä pitäen kiitellä, sanoi hän, täällä on paha puute työväestä.
Muuten oli Falkenberg hirrenhakkaaja aivan tavallista laatua, minulla
oli kokemuksia eräältä toiselta maankulmalta ja voin hätätilassa olla
täällä johtajana. Falkenberg myöntyikin siihen, että minä johtaisin.
Nyt aloin puuhailla erästä keksintöä.
Metsäsahain nykyään ollessa sellaisia kuin ovat täytyy miesten
maata kyljellään maassa ja painaa _sivulle_. Tästä syystä ei tule
suuriakaan päivätöitä tehdyksi ja jää metsään paljon rumia kantoja.
Koneellisen välityslaitoksen avulla, jonka sopisi kiinnittää puun
juureen, voisi mahdollisesti vetää sahaa tavalliseen sahuutapaan,
mutta sillä seurauksella että terä leikkaisi vaakasuoraan.
Aloin piirtää sellaisen koneen osia. Eniten päänvaivaa antoi minulle
se pieni paine, jonka sahanterä tarvitsi. Se voitaisiin saada aikaan
painevieterillä, jonka voisi vetää kuten kellon, ehkä myöskin painon
avulla. Paino olisi paras käytellä, mutta se olisi aina sama, ja saha
painuessaan syvemmälle kulkee laiskemmin eikä tarvitse samaa painoa.
Teräsvieteri sitävastoin herpoontuisi samassa määrin kuin rako
syvenisi ja painaisi aina kohtuullisesti. Minä päätin ottaa vieterin.
Annahan olla, sinä saat laitoksen valmiiksi! mietin minä. Ja siitä
piti tulla elämäni suurin kunnia.
Yksi päivä kului toisen tapaisena, me kaasimme 9-tuumaisia, oksimme
ja katkoimme. Elanto oli runsas ja hyvä, me kannoimme mukanamme
metsään kuivaa ruokaa ja kahvia ja saimme lämmintä tullessamme kotiin
iltasin. Sitten me peseydyimme ja siistimme itsemme esiintyäksemme
hienommin kuin rengit ja istuimme kyökissä, missä oli iso palava
lamppu ja kolme piikaa. Falkenbergista tuli Emman riiari.
Ja silloin tällöin kuulemme salin pianosta tulvahtavan sointuaallon,
silloin tällöin tuli meidän luoksemme rouvakin tyttömäisine
kasvoineen ja siunatun ystävällisenä. Kuinka metsässä on tänään
mennyt? saattoi hän sanoa; näittekö karhua? Mutta eräänä iltana
kiitti hän Falkenbergiä hyvästä flyygelinvirittämisestä. Mitä
-- todellako? Falkenbergin ilmanpuremat kasvot kaunistuivat
ilosta, ja minä tunsin kerrassaan ylpeyttä hänen puolestaan hänen
vaatimattomasti vastatessaan: Niin tuntui minusta itsestänikin että
se hiukan parani.
Joko oli harjoitus tehnyt hänet kätevämmäksi virittämään tai oli
rouva kiitollinen siitä, ettei hän ollut flyygeliä tärvellyt.
Falkenberg pukeutui joka ilta minun kaupunkivaatteisiini. Ei
mitenkään olisi käynyt päinsä minun nyt ottaa ne takaisin ja itse
ruveta niitä käyttämään; jokainoa olisi luullut, että minä vain ne
lainasin toveriltani.
Saat pitää vaatteet, jos minä saan Emman, sanoin minä leikillä.
No, ota Emma, vastasi Falkenberg.
Minulle kirkastui että Falkenbergin ja hänen tyttönsä välit olivat
käyneet kylmemmiksi. Jaa, Falkenberg oli rakastunut niinkuin minäkin.
Mitä poikanaskaleita me olimmekaan!
Luuletko hänen tulevan luoksemme tänäkin iltana? voi Falkenberg kysyä
metsässä.
Ja minä saatoin vastata:
Minä olen vain iloinen niin kauan kuin kapteeni pysyy poissa.
Niin, vastaa Falkenberg. Kuules, jos minä saan vihiä siitä, ettei
kapteeni ole hyvä häntä kohtaan, niin silloin paukahtaa.
Niinpä tapahtui, että Falkenberg eräänä iltana lauloi lauluni. Ja yhä
edelleen oli ylpeä hänestä. Rouva tuli, hänen piti toistaa laulunsa
ja laulaa yksi lisää, hänen kaunis äänensä täytti kyökin ja rouva
sanoi ilmeissään: Ei mutta -- olenko koskaan moista kuullut!
Silloin aloin kadehtia.
Oletteko opetellut laulamaan? kysyi rouva. Osaatteko nuotit?
Kyllä, vastasi Falkenberg, olen ollut lauluseurassa.
Mutta tässä hänen olisi pitänyt vastata että ei, pahakyllä hän ei
ollut opetellut yhtään, mietin minä.
Oletteko laulanut jollekin joskus? Onko joku kuullut Teitä?
Minä olen laulanut välistä tanssihuveissa. Sitten vielä eräissä
häissä.
Mutta onko joku kuullut, joka ymmärtää?
Ei, sitä en tiedä. Kyllä minä luulen sentään.
Voi, laulakaa vielä!
Falkenberg lauloi.
Se vie siihen että hän pääsee saliinkin jonakin iltana ja rouva
säestää häntä, mietin minä. Minä sanoin:
Anteeksi, eikö kapteeni kohta tule?
Tulee? vastasi rouva kysyen. Miten niin?
Työn vuoksi vaan.
Oletteko hakannut kaikki, mitä on merkitty?
Ei, emme ole, mutta. Ei, kaukana siitä, mutta.
No --! sanoi rouva ja sai ajatuksen. En tiedä -- jos rahaa
tarvitsette niin...
Minä pelastin itseni ja vastasin:
Niin, paljon kiitoksia.
Falkenberg ei puhunut mitään.
Niin, olkaa hyvä ja sanokaa pois vain. Tehkää hyvin! sanoi hän ja
ojensi minulle pyytämäni setelin. Entäs te?
Ei mitään. Kiitos vain, vastasi Falkenberg.
Jumalani, miten minä taas hävisin, kuinka kuuperruin maahan! Ja
Falkenberg, tuo hävettävä henkilö, joka istui ja oli niin rikas eikä
tarvinnut mitään etukäteen! Minäpä revin vaatteet hänen yltänsä tänä
iltana ja paljastan hänet!
Mikä luonnollisesti ei kumminkaan tapahtunut.
17.
Ja päivät ne kuluivat.
Jos hän tulee kyökkiin tänäkin iltana, niin minä laulan valmusta,
saattoi Falkenberg metsässä sanoa. Sen minä olen unohtanut.
Etkö ole Emmaakin unohtanut? kysyn minä.
Emmaa? Minä sanon sinulle yhden asian, että sinä olet aivan sama kuin
ennenkin.
Olenko?
Olet kyllä sisällisesti. Sinä voisit kaikessa riemussa ottaa Emman
ihan rouvan silmäin edessä, mutta sitä en voisi minä.
Sen sinä valehtelet, vastasin minä harmissani. Et ikinä sinä tule
näkemään minua missään piikavehkeissä, niin kauan kuin tässä paikassa
ollaan.
Ei, en minäkään saa luontoa kehenkään enää tämän jälkeen. Luuletko
että hän tulee näkyviin tänä iltana? Minä olen unohtanut valmun, nyt
vasta muistin. Kuulehan.
Falkenberg lauloi valmusta.
Sinulla on nyt laulu onnenasi, sanoin minä; mutta ei meistä kumpikaan
häntä saa.
Mitä, saa häntä? Oletko kuullut moista houkkiota!
Jospa vain olisin nuori ja rikas ja kaunis, niin saisin kyllä hänet,
sanoin minä.
Niin, silloin kyllä. Silloin saisin hänet minäkin. Mutta kapteenipa
se oli.
Niin ja sitten olit sinä. Ja sitten olin minä. Ja sitten oli hän itse
ja koko maailma. Ja sitten oli se, että meidän kumpaisenkin sopisi
sulkea hävytön suumme, sanoin minä ja olin raivostunut itseeni oman
lapsellisen jaaritteluni vuoksi. Onko se nyt laitaa, että kaksi
vanhaa hirrenhakkaajaa lörpöttää tuollaisia.
Me muutuimme molemmat kalpeiksi ja laihoiksi ja Falkenbergin
kärsiviin kasvoihin ilmaantui monta ryppyä; ei kumpikaan meistä
syönyt kuten ennen. Salataksemme tilaamme toisiltamme kuljin minä
rymeästi ryöhähdellen ja Falkenberg puolestaan kerskui joka aterian
aikana, että hän söi liian paljon ja kangistui ja möhkääntyi sen
tähden.
Ettehän te syö mitään, saattoi rouva sanoa, kun me toimme takaisin
liian paljon eväitämme. Millaisia hirrenhakkaajia te olette.
Falkenberg se sellainen on, sanoin minä.
Ei, ei, hän se on, sanoi Falkenberg, hän on kerrassaan lopettanut
syömisen.
Silloin tällöin, kun rouva meiltä pyysi jotain palvelusta, pientä
avuliaisuutta, riensimme me molemmin sitä täyttämään; lopuksi me
käskemättä kannoimme veden kyökkiin ja täytimme halkolaatikon.
Mutta kerran Falkenberg minua jutkautti, toi metsästä mattojen
tomuttamiseen aijotun pähkinäpuukepin, jonka rouva nimenomaan pyysi
minua eikä ketään muuta itselleen katkaisemaan.
Ja iltaisin jatkoi Falkenberg lauluaan.
Silloin syntyi minussa ajatus tehdä rouva mustasukkaiseksi. No, no
hyvä mies, oletko houkko vai tyhmä -- rouva ei omista yhtä ajatusta
koko yritykselle!
Mutta sittenkin, minä halusin tehdä hänet mustankipeäksi.
Kolmesta piiasta voi kokeiluissa ainoastaan Emma tulla kysymykseen,
ja minä aloin liehailla Emmaa.
Emma, minä tiedän yhden, joka huokailee tähtesi.
Mistä sinä sen tiedät?
Tähdistä.
Minusta olisi parempi, jos sen tietäisit jostain asiasta maan päällä.
Niinpä tiedänkin. Aivan likeltä.
Hän puhelee itsestänsä, sanoi Falkenberg peljäten tulevansa asiaan
sotketuksi.
Niinpä puhunkin. _Paratum cor meum_.
Mutta Emma oli epäystävällinen eikä huolinut jutella kanssani, vaikka
olinkin nokkelampi kuin Falkenberg. Mitä -- enkö saisi Emmaakaan
taipumaan? Silloin minä muutuin ylpeäksi ja äärimmäisen hiljaiseksi,
käyskelin omia teitäni, piirustelin konettani ja tein pieniä malleja.
Ja kun Falkenberg iltaisin lauloi ja rouva kuunteli, menin minä
toiselle puolen väentupaan renkien luo ja pysyttelin siellä. Se oli
paljon arvokkaampaa. Siinä oli vain se haitta, että Pekka oli tullut
vuoteen omaksi eikä kärsinyt kirveen eikä vasaran ääntä; minun täytyi
sen vuoksi mennä ulos vajaan aina kun piti kauemmin takoa.
Mutta aina joskus juolahti ajatuksiini, että rouva ehkä sittenkin
oli pahoillaan siitä, että olin kyökistä kadonnut. Siltä se minun
silmiini näytti. Hän sanoi eräänä iltana meidän syödessä:
Olen kuullut rengeiltä, että te valmistelette jotain konetta?
Se on uudenaikainen saha jota hän hourailee, sanoi Falkenberg; mutta
siitä tulee liian raskas.
Siihen en minä vastannut mitään, olin viekas ja pidin parempana
kärsiä. Eikö kaikkien keksijäin osa ollut kärsiä tunnustuksen
puutetta? Odotahan, minun aikani ei ole vielä tullut. Joskus olin
haljeta halusta ilmaista itseni piioille, että oikeastaan olinkin
parempain vanhempain lapsia, mutta että rakkaus oli eksyttänyt minut
harhapoluille; nyt etsin lohdutusta pullosta. Niinpä niin, ihminen
päättää ja Jumala säätää... Tämä saattaisi sitten myöhemmin tulla
rouvan korviin.
Minä luulen, että alan tulla väentupaan iltaisin minäkin, sanoi
Falkenberg.
Ja minä käsitin hyvin, miksi Falkenberg nyt halusi väentupaan: häntä
ei enää pyydetty laulamaan yhtä usein kuin ennen, mikä sitten lie
syynä ollut.
18.
Kapteeni oli tullut.
Eräänä päivänä tuli luoksemme metsään pitkä mies, jolla oli
kokoparta. Hän sanoi:
Minä olen kapteeni Falkenberg. Mitenkäs työ sujuu, pojat?
Me tervehdimme kunnioittaen ja vastasimme, että kiitos, kyllä se
hyvin luistaa.
Puhelimme hetkisen siitä, mitä olimme kaataneet ja mitä oli jäljellä;
kapteeni kiitti meitä siitä, että kannot olivat lyhyitä ja siistiä.
Sitten hän laski mitä olimme tehneet päivän osalle ja sanoi, että se
oli tavallinen määrä.
Kapteeni unohtaa vetää pois sunnuntait, sanoin minä.
Siinä olet oikeassa, vastasi hän. Sitten siitä tulee tavallista
enemmän. Onko mitään särkynyt? Kestääkö saha?
Kestää.
Ei kumpikaan ole loukkaantunut?
Ei.
Hiljaisuus.
Teidän kai ei oikeastaan tulisi saada ruokaa minulta, mutta kun
olette sen pitäneet parempana, niin saadaan se ottaa huomioon tilissä.
Me kyllä tyydymme kapteenin päätöksiin.
Sen me teemme, sanoi Falkenbergkin.
Kapteeni kulki pikimältään metsän läpi ja tuli takaisin.
Te ette voisi saada suotuisampaa säätä, sanoi hän. Ei ole yhtään
lunta poisluotavana.
Ei, ei ole lunta. Mutta pakkasta me voimme toivoa hiukan enemmän.
Miksi niin? Tuleeko liian lämmin?
Kylläpä sitäkin. Mutta erittäin siksi, että saha luistaa paremmin
pakkasen puremassa puussa.
Oletteko vanhastaan tähän työhön tottuneet?
Olemme.
Tekö laulatte?
En, paha kyllä. Se on hän.
Vai te olette laulaja? Mehän olemme kaimatkin?
Kyllähän tavallaan, vastasi Falkenberg hiukan hämillään. Minun nimeni
on Lars Falkenberg, kuten, todistuksistani näkyy.
Mistä te olette?
Tröndelagenista.
Kapteeni lähti kotiin. Hän oli ystävällinen, puhui lyhyeen ja
varmasti, ei hymyillyt eikä laskenut leikkiä. Hänellä oli hyvät,
hiukan tavalliset kasvot.
Tästä lähtien lauloi Falkenberg vain väentuvassa tai ulkona,
kyökissä laulaminen loppui kokonaan kapteenin takia. Falkenberg oli
murheissaan ja puhui synkkiä sanoja, esimerkiksi että hyi perhana
kuinka koko elämä on vaivaloista ja että yhtä hyvin voisi jonakin
päivänä hirttää itsensä. Mutta hänen epätoivonsa ei kestänyt kauan.
Eräänä sunnuntaina hän lähti takaisin niihin kahteen taloon, joissa
hän oli virittänyt pianoja, ja pyysi todistuksia.
Palattuaan hän näytti minulle paperinsa ja sanoi:
Jossakin pulassa niitä voi käyttää elämänsä ylläpitämiseksi.
Sinä et siis hirtäkään itseäsi?
Suurempi syy sinulla olisi se tehdä kuin minulla, vastasi Falkenberg.
Mutta minäkään en enää ollut niin alakuloinen. Saatuaan koneestani
vihiä kapteeni halusi heti kuulla siitä enemmän. Katsoessaan
piirustuksiani hän ensi silmäyksellä älysi, että ne olivat liian
epätäydelliset, kun olin piirtänyt ne liian pienille lapuille ja olin
vielä harpinkin puutteessa; hän lainasi minulle ison piirustuskotelon
ja opetti hiukan konstruktsionilaskentoa. Kapteenikin pelkäsi että
sahastani tulisi liian hankala. Mutta jatka vaan, sanoi hän, vedä se
paperille varman mittakaavan mukaan, niin saadaan nähdä.
Minä älysin pian, että jotakuinkin kunnollisesti tehty malli
antaisi täydellisemmän käsityksen laitoksesta, ja kun olin saanut
piirustuksen valmiiksi, aloin leikata mallia puusta. Kun ei ollut
sorvia käytettävänäni täytyi minun kovertaa molemmat valssit ja
useita pyöriä ja ruuveja käsin. Olin niin toimessa, etten sunnuntaina
kuullut päivälliskelloa. Kapteeni tuli huutamaan: Päivällinen on
pöydässä! Nähdessään mitä minä hommailin hän tarjoutui huomisin
ajamaan sepän luo sorvauttamaan kaikki mitä tarvitsin. Antakaa
vain mitat minulle, sanoi hän. Tarvitsetteko jotain työkalujakin?
Pistosahan, hyvä. Muutamia kairoja. Ruuveja. Hienon taltan. Eikö
muuta?
Hän kirjoitti kaikki muistiin. Hän oli verraton työherra.
Mutta illalla, kun syötyäni kuljin pihan yli väentupaan, huusi rouva
minua. Hän seisoi pihalla kyökinikkunain varjossa, mutta astui nyt
aivan luo.
Mieheni on huomannut että -- niin että te käytte liian ohuissa
vaatteissa, hän sanoi. En tiedä onko -- ottakaa tuo!
Hän pudotti käsiini kokonaisen puvun.
Minä kiitin, sopersin ja änkytin. Minä voisin itse pian ostaa puvun
itselleni, ei sen kiire ole, en minä tarvitse --
Kyllähän minä tiedän että te itse voitte ostaa, mutta... Toverillanne
on niin hyvät vaatteet, ja te... Ottakaa ne vain.
Hän riensi heti sisään, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää että
hänet tavataan liian hyväätekevänä. Minun täytyi huutaa viimeinen
kiitokseni hänen jälkeensä.
Kun kapteeni seuraavana iltana saapui valsseineni ja pyörineni,
käytin minä tilaisuutta kiittääkseni häntä vaatteista.
Jaha, no niin, vastasi hän. Se oli vaimoni, joka luuli... Sopivatko
ne teille?
Kyllä ne sopivat.
Sepä hyvä. Niin se oli vaimoni joka... No, tässä nyt ovat pyörät. Ja
tässä työkalut. Hyvää yötä.
He olivat varmaan molemmat yhtä halukkaat hyvään työhön. Ja tehtyään
syyttivät toisiaan. Taisipa siis tämä olla se avioliitto, josta
uneksijat ovat unelmoineet täällä maan päällä...
19.
Metsä on käynyt paljaaksi ja linnunlaulu mykistynyt, varikset vain
viiden tienoissa rääkyvät ilmoille huutonsa ja leviävät pitkin
peltoja. Me näemme niitä, Falkenberg ja minä, mennessämme metsään,
poikanen joka ei vielä ole oppinut pelkäämään maailmaa hypähtelee
jalkaimme edessä polulla.
Sitten kohtaamme me sirkun, metsävarpusen. Se on jo käväissyt
metsässä ja palaa nyt takaisin ihmisten luo, joitten joukossa se
mielellään on ja jotka se tahtoo oppia tuntemaan joka puolelta. Pieni
soma sirkku! Oikeastaan se kai on muuttolintu, mutta sen vanhemmat
ovat sille opettaneet että käy päinsä viettää talvi Pohjolassakin;
nyt se tahtoi opettaa lapsilleen, että talvea sopii olla vain
Pohjolassa. Mutta muuttajaverta siinä vielä on, se pysyy vaeltajana.
Jonakin päivänä se kokoo kaikki omaisensa ja kulkee monen seurakunnan
läpi aivan toisten ihmisten luo, joihin se myöskin haluaa tutustua --
silloin on haapalehto sirkuista tyhjä. Ja saattaa kulua kokonainen
viikko, ennenkuin uusi parvi tätä lentävää elämää taas pysähtyy
haapalehtoon... Jumalani, kuinka monasti olenkaan käynyt ja katsellut
sirkkua ja ollut siitä huvitettu!
Falkenberg sanoo eräänä päivänä, että hän on kohentunut entiselleen.
Hän aikoo koota tänä talvena jonkun sata kruunua hirrenhakkuulla
ja pianonvirityksellä ja lepyttää Emman. Minunkin pitäisi herjetä
huokailemasta ensimäisen luokan naishenkilöitä ja palata vertaisteni
pariin, sanoi hän.
Hän oli oikeassa.
Lauvantai-iltana lopetimme hiukan tavallista aikaisemmin päästäksemme
kauppiaassa käymään. Me tarvitsimme paitoja, tupakkaa ja viiniä.
Seisoessani puodissa havaitsin pienen kuorilla koristellun
ompelulippaan, sellaisen joita merimiehet entisaikaan ostivat
satamakaupungeista ja toivat kotiin morsiamilleen; nyt valmistavat
saksalaiset niitä tuhansittain. Minä ostin lippaan valmistaakseni
yhdestä kuoresta kynnen piippuuni. Mitä sinä lippaalla teet? kysyi
Falkenberg. Emmako sen saa? Hänen mustasukkaisuutensa heräsi ja hän
osti, jottei joutuisi häviölle, silkkiesiliinan Emmalle.
Kotimatkalla me aloimme juoda viiniä ja jaaritella. Falkenberg
oli yhä mustasukkainen. Silloin minä valitsin sen kuoren, jonka
tarvitsin, mursin sen irti ja annoin lippaan hänelle. Me olimme
jälleen ystäviä.
Alkoi pimetä eikä ollut kuutamoa. Yht'äkkiä kuulemme soittoa jostakin
tuvasta mäeltä, me älysimme että tuvassa oli tanssit, valo välkkyi ja
sammui kuin majakassa. Nyt mennään sinne, sanoi Falkenberg.
Me olimme hyvällä hatulla.
Kun tulimme tuvalle, tapasimme muutamia nuoria poikia ja tyttöjä,
jotka seisoivat pihalla vilvoittelemassa; Emmakin oli siellä.
Kas vain, onko täällä Emmakin! huusi Falkenberg hyväntuulisena; hän
ei ollut ensinkään nurja siitä että Emma oli tänne lähtenyt ilman
häntä. Emma, tule tänne, minulla on sinulle jotakin.
Hän luuli hyvän sanan riittävän; mutta Emma pyörähti ja meni sisään.
Kun Falkenberg aikoi hänen perässään, suljettiin häneltä tie ja
annettiin hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut siellä mitään tekemistä.
Mutta Emmahan on siellä. Pyytäkää häntä ulos.
Ei hän tule ulos. Emma on Markus-suutarin kanssa.
Falkenberg seisoi lyötynä. Niin kauan oli hän nyt ollut kylmä Emmaa
kohtaan, että Emma oli hänet hyljännyt. Kun hän yhä näytti pilvistä
pudonneelta, alkoivat jotkut tytöt pilkata häntä: eikö hän ole saanut
voista maksua ja noinko köyhäksi se hänen raukan teki!
Falkenberg asetti kaikkein nähden pullon suullensa ja joi, sitten
hän kuivasi sen kädellään ja antoi vierusmiehelleen. Syntyi parempi
mieliala meitä kohtaan, me olimme kelpo miehiä, meillä oli pulloja
taskuissa ja me annoimme niitten kiertää; lisäksi olimme me vieraita
ja toimme mukanamme hiukan vaihtelua. Ja Falkenberg sanoi monta
mukavaa asiaa suutari Markuksesta, jota hän itsepintaisesti kutsui
Luukkaaksi.
Sisällä jatkui tanssi, mutta yksikään tyttö ei lähtenyt joukostamme.
Minä varron, että Emmankin tekee mieli takaisin meidän luo, sanoi
Falkenberg kerskaten. Heleena ja Rönnaug ja Saara siinä seisoivat;
kun he olivat juoneet pullosta, kiittivät he kauniisti kädestä
pitäen, niinkuin tapa oli; mutta oli siellä taas toisia, jotka olivat
hienostuneet ja sanoivat vain: kiitos ryypystä! Heleenasta tuli
Falkenbergin tyttö, Falkenberg otti häntä vyötäisiltä ja selitti,
että hänellä oli niinkuin halu häneen. Kun he vetäytyivät yhä
kauemmaksi meistä muista, ei kukaan heitä siltä huutanut; me muutimme
pareiksi kaikki tyyni ja kuljimme kukin tietämme metsään. Minä olin
saanut Saaran.
Kun me palasimme metsästä, seisoi Rönnaug vielä ulkona
vilvoittelemassa. Onpas siinä tyttöä, oliko hän seisonut täällä
koko ajan! Minä tartuin hänen käteensä ja juttelin hänelle hiukan,
hän vain hymyili kaikkeen mitä minä sanoin, eikä vastannut. Kun
me aloimme mennä metsään päin kuulimme Saaran huutavan jälkeemme
pimeään: Rönnaug, tule, mennään jo kotiin! Mutta Rönnaug ei
vastannut, hän oli niin vähäpuheinen. Maitoihoinen hän oli ja iso ja
hiljainen.
20.
Ensi lumi on pudonnut, se sulaa heti, mutta ei taida talvi olla
kaukana. Meidän metsätyömmekin kapteenin luona on loppumassa, lienee
vain parin viikon aika jäljellä. Mitä sitten aljetaan? Tunturilla
oli rautatietyötä ja oli ehkä hirrenhakkuutakin yhdessä ja toisessa
talossa, johon satuttaisiin. Falkenberg puolsi rautatietyötä.
Mutta minun koneeni ei valmistuisi niin lyhyessä ajassa. Kummallakin
meillä oli hommamme, paitsi konetta oli minulla tuon kynnen pano
piippuun ja illan hetket tahtoivat käydä minulle liian lyhyiksi.
Falkenbergillä taas oli Emma lepytettävänä. Kuinka se oli epävarmaa
ja edistyi hitaasti! Emma oli seurustellut suutari Markuksen kanssa,
no niin; mutta Falkenberg puolestaan oli eräänä tunnelmarikkaana
hetkenä lahjoittanut piika Heleenalle silkkiesiliinan ja kuorilla
koristellun lippaan.
Falkenberg oli pulassa ja sanoi:
Ei täällä ole muuta kuin vihaa ja haukkumisia ja joutavuutta joka
taholla.
Niinkö luulet?
Niin, sitä laatua olen minäkin, jos tietää tahdot. Minä en saa häntä
mukaan tunturille.
Sitten on kai Markus-suutari häntä pidättämässä?
Falkenberg vaikenee synkkänä.
En minä saanut laulamistakaan jatkaa, sanoo hän hetken kuluttua.
Me jouduimme puhumaan kapteenista ja rouvasta. Falkenbergillä oli
pahoja aavistuksia, heidän välinsä ei ole oikea.
Senkin juorukello! Minä sanon:
Anteeksi, tuommoisesta sinä et ymmärrä yhtään mitään.
Vai niin? vastasi hän kiivaasti. Ja hän kiivastui yhä enemmän ja
sanoi: oletko sinä ehkä nähnyt heidän juoksevan toistensa jälessä
joka askeleella ja olevan itse lempeitä keskenänsä? Minä en ole
kertaakaan kuullut heidän sanovan sanaakaan toisillensa.
Mikä pässinpää, renttu!
Minä en käsitä kuinka sinä sahaat tänäpäivänä, ivailen minä. Katsos,
millaisen jäljen sinä jätät.
_Minä_ jätän? Kaksi kai meitä tässä on?
No niin, sitten on metsä liian kostea. Käydäänpä taas kiinni
kirveisiin.
Me hakkasimme pitkän ajan yksiksemme ynseinä ja kiivaina
kumpainenkin. Mitä hän olikaan uskaltanut heistä valehdella --
etteivät he koskaan sanoneet sanaakaan toisilleen. Mutta Jumala
paratkoon, hänhän oli oikeassa! Falkenbergillä oli vainu, hän ymmärsi
ihmisiä.
Ainakin he puhuvat kauniisti toisistaan meille, sanoin minä.
Falkenberg vain hakkasi.
Minä mietin asiaa enemmän.
Sinä voit olla oikeassa, ettei se ole se avioliitto, josta uneksijat
ovat unta nähneet, mutta.
Tämä ei sopinut Falkenbergille, hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.
Päivällislevolla minä aloitin taas keskustelun.
Sinähän sanoit, että jollei kapteeni olisi hyvä hänelle, niin silloin
paukahtaisi?
Niin sanoinkin.
Mutta ei ole paukahtanut?
Olenko minä sanonut, ettei hän ole hyvä rouvalle? kysyi Falkenberg
katkeroituneena. Mutta he ovat väsyneet toisiinsa, sitä he ovat.
Kun toinen tulee, niin toinen lähtee. Kun kapteeni juttelee jotakin
kyökissä, muuttuu rouva aivan kuin kuolleeksi, silmät väsyvät eikä
hän kuuntele puhetta.
Me hakkaamme taas pitkän ajan ja mietimme kumpikin omiamme.
Minun täytynee löylyttää hänet, sanoo Falkenberg.
Kenet?
Luukkaan...
Minä valmistin piipun ja lähetin sen Emman mukana kapteenille.
Kynnestä tuli oikein luonnollinen ja niillä hyvillä kojeilla, jotka
olin saanut, voin minä upottaa sen sormeen ja kiinnittää ilman että
nuo pari pientä kuparinaulaa jäivät näkyviin. Minä olin tyytyväinen
työhöni.
Illalla meidän syödessämme kapteeni tuli kyökkiin piippuineen ja
kiitti minua siitä; hän nimitti minua taiteilijaksi ja mestariksi.
Koko kyökki seisoi ja kuunteli tätä ja se tepsi, kun kapteeni sanoi
että olen mestari. Luulenpa, että sillä hetkellä olisin saanut Emman.
Yöllä tapahtui, että opin kammoamaan.
Luokseni ullakkoon tuli naisenruumis, ojensi vasenta kättään ja
näytti sitä minulle; peukalon kynsi oli poissa. Minä pudistin
päätäni, että kyllä minulla oli joskus ollut kynsi, mutta että olin
heittänyt sen pois ja käyttänyt simpunkuorta sen sijaan. Haamu
kumminkin yhä seisoi ja minä makasin pelosta täristen. Sitten minä
sain sanotuksi, ettei minulla paha kyllä ollut siihen enää mitään
neuvoa, hän sai mennä tiehensä Jumalan nimeen. Ja isä meidän, joka
olet taivaissa... Haamu tuli suoraan minua kohti, minä ojensin
molemmat nyrkkini ja kiljahdin jääkylmän kiljahduksen samalla painaen
Falkenbergin seinää vasten.
Mikä on? huusi Falkenberg. Jeesuksen nimeen --!
Minä heräsin hiestä märkänä ja avasin silmäni, minä makasin avoimin
silmin ja näin haamun hyvin hitaasti katoovan huoneen pimeyteen.
Se on ruumis, ähkyin minä. Hän tahtoo kynttänsä takaisin.
Falkenberg nousi ihan istualleen sängyssä, aivan valveilla hänkin.
Minä näin hänet! sanoi hän.
Sinäkinkö? Näitkö sormen? Uh!
Minä en mistään hinnasta haluaisi olla sinun housuissasi.
Anna minun maata seinällä! minä pyysin.
Missäs minä sitten makaan?
Ei sinun ole vaaraa, sinä voit huoletta maata tässä äärellä.
Jotta se voi tulla ja temmata minut ensin? Ei kiitos.
Tämän sanottuaan laskeutui Falkenberg takaisin makuulle ja veti
peiton silmilleen.
Minä ajattelin hiukan mennä makaamaan alas Pekan luo; hän oli
paranemassa eikä kaiketi tartuttaisi tautiansa minuun. Mutta minä en
uskaltanut mennä rappusia alas.
Minulla oli huono yö.
Aamulla minä etsin kynttä kaikkialta ja löysinkin sen lattialta
sahajauhon ja höylänlastujen seasta. Minä hautasin sen metsään
mennessämme.
Riippuu siitä, eikö sinun pidä viedä kynsi sinne mistä olet sen
ottanut, sanoi Falkenberg.
Sinne on niin monta peninkulmaa, se on aika matka...
On kysymys, eikö sinua vaadita se tekemään. Ehkei hän halua pitää
sormea siellä, kynttä täällä.
Mutta minä olin tullut taas rohkeaksi, päivänvalo teki minusta
uskalikon, minä nauroin Falkenbergin taikauskoa ja sanoin, että tiede
oli hyljännyt hänen kantansa.
21.
Eräänä iltana tuli taloon vieraita, ja kun Pekka yhä oli kipeä ja
toinen renki vain poikanen, menin minä ottamaan vastaan hevosia.
Vaunuista astui naisihminen. Kapteenin väki on kai kotona? kysyi hän.
Vaunujen kolistessa ilmestyi ikkunoihin kasvoja, lamppuja sytytettiin
eteisessä ja huoneissa, rouva tuli ulos ja huusi: _Oletko_ se sinä,
Elisabeth? Kuinka minä olen sinua odottanut. Tervetuloa.
Se oli neiti Elisabeth pappilasta.
Onko _hän_ täällä? kysyi hän hämmästyneenä.
Kuka?
Hän tarkoitti minua. Hän oli tuntenut minut...
Molemmat nuoret naiset tulivat seuraavana päivänä luoksemme metsään.
Minä pelkäsin aluksi, että huhu eräästä ratsastuksesta vieraanpojan
hevosilla olisi kulkenut pappilaan, mutta rauhoituin, kun en siitä
mitään kuullut.
Vesijohto on hyvässä kunnossa, sanoi neiti Elisabeth.
Se oli hauskaa.
Vesijohto? kysyy rouva.
Hän on asettanut meille vesijohdon. Kyökkiin ja toiseen kerrokseen.
Me väännämme vain hanaa. Sellainen sinunkin pitäisi saada.
Vai niin. Voisiko sen laittaa meillekin?
Minä vastasin että kyllä, se voitaisiin kyllä tehdä.
Miksi ette ole puhunut siitä miehelleni?
Minä olen siitä maininnut. Hän tahtoi neuvotella rouvan kanssa.
Kiusallinen vaitiolo. Ei edes tuollaisesta asiasta, joka niin
läheisesti koski rouvaa, ollut kapteeni hänelle puhunut.
Sanoin jotakin sanoakseni yhteen mittaan:
Joka tapauksessa on liian myöhäistä enää tänä vuonna. Talvi meidät
ennättäisi, ennenkuin olisimme valmiit. Mutta keväällä kyllä.
Rouva ikäänkuin palasi jostakin kaukaa.
Nyt minä muuten muistan hänen siitä kerran puhuneen, sanoi hän. Että
me neuvottelimme. Mutta että oli liian myöhäistä... Elisabeth, eikö
ole aika hauskaa katsella tuollaista hirrenhakkuuta?
Me käytimme joskus köyttä ohjataksemme kaatuvaa puuta, Falkenberg oli
nyt kiinnittänyt tämän köyden korkealle puuhun, joka seisoi ja huojui.
Miksi te noin teette?
Ohjataksemme puun oikeaan suuntaan... aloin minä selittää.
Mutta rouva ei enää halunnut kuulla minun puhuvan, hän toisti
kysymyksensä suoraan Falkenbergille ja sanoi:
Eivätkö muuten kaikki suunnat ole oikeita?
Silloin täytyi Falkenbergin vastata:
Ei, kyllä meidän pitää sitä ohjata.
Ettei se murra liian paljon nuorta metsää siitä mihin se kaatuu.
Kuulitko, sanoi rouva ystävättärelleen, kuulitko sinä millainen ääni
hänellä on. Hän se juuri laulaa.
Kuinka minä murehdin, että olin lörpöttänyt niin paljon huomaamatta
hänen toivomustansa! Minä tahdoin näyttää hänelle, että ymmärsin
huomautuksen. Muuten se olikin neiti Elisabeth eikä kukaan muu, johon
olin rakastunut, hän ei ollut oikukas ja oli yhtä kaunis kuin tuo
toinenkin, jopa tuhatta vertaa kauniimpi. Minä aioin ruveta rengiksi
hänen isälleen... Minä aloin nyt säännöllisesti joka kerta, kun
rouva minua puhutteli katsoa ensin Falkenbergiin ja sitten häneen ja
viivyttää vastaustani, aivan kuin olisin pelännyt ettei ole minun
vuoroni. Minä luulen, että häneen alkoi hiukan koskea, kun noin
käyttäydyin, ja vihdoin hän sanoi arasti hymyillen: Niin, teiltä minä
kysyin.
Tuo hymy ja nuo sanat... Sydämeni läpi virtasi ilo, minä aloin hakata
voimaini takaa ja tein tuimia leikkauksia. Työ luisti kuin leikki.
Kuulin vain aika ajoin mistä oli puhe.
Minä laulan heille tänä iltana, sanoi Falkenberg, kun olimme jääneet
yksin.
Ilta tuli.
Minä seisoin pihalla ja puhelin hetkisen kapteenin kanssa. Meillä oli
kolmen neljän päivän työ jäljellä metsässä.
Minne te sitten lähdette?
Rautatietöihin.
Minä ehkä voin käyttää teitä täällä, sanoi kapteeni. Minä aion
laittaa uuden tien alas viertotielle, vanha on liian jyrkkä.
Tulkaahan, minä näytän teille.
Hän vei minut päärakennuksen eteläpuolelle ja alkoi viitata, vaikka
oli jo jokseenkin pimeä.
Ja kun tie on valmis ja yhtä ja toista, niin lienee kevät, sanoi
hän. Sitten on vesijohto. Pekkahan on muuten kipeä; ei se suju tällä
tavalla, minulla täytyy olla talonmiehen apua.
Äkkiä kuulemme me Falkenbergin laulavan. Salissa oli sytytetty
lamppu, Falkenberg oli sisällä ja häntä säestettiin pianolla.
Sointuaallot tuosta tavattomasta äänestä vierivät korvaamme, ne
saivat minut vasten tahtoani värisemään.
Kapteeni säpsähti ja katsahti ikkunoihin.
Mutta -- sanoi hän yhtäkkiä, lienee parasta antaa tien teonkin jäädä
kevääseen. Kuinka kauan sanoittekaan vielä viipyvänne metsässä?
Kolme neljä päivää.
Hyvä, sanotaan sitten ne kolme neljä päivää ja lopetetaan tälle
vuodelle.
Se oli ihmeen pikainen päätös! mietin minä.
Minä sanoin:
Ei ole mitään syytä rakentaa tietä talvella, joistakin syistä on
parempi toisin. Pitää särkeä kiviä, ajaa mulkkeroita --
Niin sen minä kyllä tiedän, mutta... Ei minun pitää sisään kuulemaan
laulua.
Kapteeni meni sisään.
Minä ajattelin: Sen hän nyt varmasti teki kohteliaisuudesta,
hän tahtoi olla mukana Falkenbergin saliin tuomisessa. Mutta
todellisuudessa hän olisi mieluummin jutellut minun kanssani.
Kuinka olinkaan itserakas ja kuinka pahasti minä erehdyin!
22.
Sahani isommat osat olivat valmiit, minä voin panna sen kokoon ja
koetella sitä. Aitan portaitten luona oli tuulenkaataman haavan
kanto, minä kiinnitin koneeni siihen ja tulin heti vakuutetuksi
siitä, että saha leikkasi. No jaa, hiljaa te pikkuiset, tehtävä on
ratkaistu! Teräksi olin minä ostanut ison pistosahan, jonka koko
hamaran varustin hampailla; nämä hampaat tarttuivat sahattaissa
pieneen hammasrattaaseen, joka oli laitettu kitkan vuoksi ja jota
kuljetti painevieteri. Itse vieterin minä olin alkuaan tehnyt
leveästä Emmalta saamastani liivinluusta, mutta koeteltaessa se
osoittautui liian hervakaksi ja silloin minä valmistin uuden jousen
vain kuusi millimetriä leveästä sahanterästä, josta olin laskenut
pois hampaat. Mutta tämä uusi vieteri taas näytti jännittävän liikaa.
Minun täytyi silloin selviytyä miten parhain taisin vetämällä
vieterin vain puolitiehen ja kun se oli lauennut peräti vetämällä se
uudelleen.
Minä en paha kyllä osannut yhtään teoriaa, minun täytyi melkein koko
ajan edistyä koettelemalla ja se viivytti työtäni. Niinpä minun oli
täytynyt hyljätä koko kartiomainen välityslaitos, joka osoittautui
liian raskaasti vaikuttavaksi, ja suunnitella koko laitos uudelleen,
yksinkertaisemman järjestelmän mukaan.
Oli sunnuntai, kun asetin koneeni haavan kantoon; uusi valkoinen
puulaite ja kiiltävä sahanterä välkkyivät auringonpaisteessa.
Ikkunoihin ilmestyi pian kasvoja, kapteeni tuli ulos. Kun minä
tervehdin, ei hän vastannut, tuli vain päin ja tuijotti jäykästi
koneeseen.
Kuinka se käy?
Minä annoin sahan liikkua.
Kas kas, minä luulen tosiaan --!
Rouva ja neiti Elisabeth tulivat ulos, kaikki piiat tulivat ulos,
Falkenberg samoin. Ja minä annoin sahan liikkua. No niin, olkaahan
nyt vain vaiti, kaikki te pienet!
Kapteeni sanoi:
Eikö kulu liiaksi aikaa, kun tämä laitos on asetettava joka puuhun?
Aikaa voittaa takaisin jonkunverran sen kautta että sahaaminen käy
paljon helpommin. Ei tässä koskaan tarvitse pusertaa.
Miksi?
Siksi että _sivupaineen_ toimittaa jousi. Se on tuo painaminen joka
miehiä pahiten väsyttää.
Entäs loppu aikaa?
Minä aijon hyljätä koko ruuvin ja sen sijaan asettaa kouran, joka
voidaan painaa kiinni yhdellä iskulla. Kourassa on rivi hakoja ja sen
voi kiinnittää kaikensuuruisiin puihin.
Minä näytin hänelle piirustusta tästä kourasta, jota en ollut ehtinyt
valmistaa.
Kapteeni pani itse sahan käyntiin ja koetteli paljonko voimaa se
tarvitsi. Hän sanoi:
On kysymys eikö käy liian raskaaksi vetää sahaa joka on kaksi kertaa
leveämpi kuin tavallinen metsäsaha.
Se on selvä, sanoi Falkenberg, te sen kyllä ymmärrätte.
Kaikki katsoivat Falkenbergiin ja sitten minuun. Nyt piti minun esiin:
Yksi mies voi liikuttaa täyteen lastattua tavaravaunua, sanoin minä.
Tässä on kaksi miestä vetämässä edestakaisin sahaa joka liukuu
kahdella pyörivällä rullalla, jotka taas kulkevat kahta öljyttävää
teräskiskoa pitkin. Tämä saha tulee olemaan melkoista keveämpi vetää
kuin vanha, sitä voi hätätilassa liikuttaa yksi ainoa mies.
Minä pidän sitä melkein mahdottomana.
Saadaan nähdä.
Neiti Elisabeth kysyi puoleksi leikillä:
Mutta sanokaa nyt minulle, joka en tästä mitään ymmärrä, miksei ole
paras sahata puu suoraan poikki kuten ennenmuinoin?
Hän tahtoo poistaa sahaajalta sivultapainamisen, selitti kapteeni.
Tällä sahalla voi tosiaankin tehdä vaakasuoran leikkauksen käyttäen
samaa painamistapaa jota vaatii alaspäin kohtisuoraan liikkuva saha.
Ajatelkaahan: te painatte alaspäin ja se vaikuttaa sivulle. Sanokaa,
kääntyi hän minulta kysymään, ettekö luule että tulee painetuksi
sahanterää päistä alas, joten leikkauksesta tulee konveksi?
Sen estävät ensinnäkin nämä kaksi rullaa, joitten päällä saha lepää.
Se auttaa tosin hiukan. Ja toiseksi?
Toiseksi on tällä laitoksella mahdoton tehdä konveksia leikkausta,
vaikka tahtoisikin. Sahanterässä on nimittäin T:n muotoinen hamara,
joka tekee sen käytännöllisesti puhuen taipumattomaksi.
Minä luulen kapteenin tehneen muutamat muistutuksensa vasten parempaa
tietoa. Hän olisi itse tiedoillansa voinut niihin vastata paremmin
kuin minä. Sitävastoin oli siinä muita seikkoja, joita kapteeni ei
huomannut, mutta jotka minua suuresti huolestuttivat. Kone, jota
kuljetellaan ympäri metsän, ei saisi olla mikään hieno laitos, ja
siksi pelkäsinkin että nuo molemmat teräskiskot voisivat loukkaantua
ja joko katketa tai taipua, niin etteivät rullat luistaisi. Kysymys
oli voisiko tulla toimeen ilman kiskoja ja asettaa rullat sahan
hamaraan alle. Koneeni ei suinkaan ollut valmis...
Kapteeni meni Falkenbergin luo ja sanoi:
Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan että kyyditsette
naisväkeämme huomenna pitemmän matkan? Pekka on kuitenkin liian kipeä.
Eihän toki, ei minulla ole mitään sitä vastaan.
Neiti lähtee takaisin pappilaan, sanoi kapteeni mennessään. Teidän
täytyy olla ulkona kello kuusi.
Falkenberg oli pelkkää iloa ja riemua hänelle osoitetun luottamuksen
johdosta ja syytti leikillä minua hänen kadehtimisestaan.
Todellisuudessa minä en suinkaan ollut kateellinen. Hetkisen minua
ehkä hiukan pisteli se, että toveriani pidettiin minua parempana,
mutta minä halusin ehdottomasti paljon mieluummin olla yksin ulkona
metsän hiljaisuudessa kuin istua kuskipukilla palelemassa.
Falkenberg oli helmeilevän hilpeä ja sanoi:
Sinä muutut kateudesta ihan keltaiseksi, sinun pitäisi ottaa sisään
jotakin, hiukan amerikkalaista öljyä.
Hän puuhaili koko aamupäivän lähtövalmistuksissa, pesi vaunut,
voiteli pyörät, tarkasti valjaat. Ja minä autoin häntä.
Sinä et luultavasti edes osaa ohjata kaksivaljakkoa, sanoin minä
häntä kiusoitellakseni. Mutta minä opetan sinulle tärkeimmät seikat
huomenna ennen lähtöä.
Minun mielestäni on oikein synti, että voit noin pahoin vain
sentähden, että säästyy kymmenen äyrin edestä amerikkalaista öljyä,
vastasi hän.
Meidän kesken ei tullut kysymykseen muu kuin leikki ja ilonpito.
Illalla tuli kapteeni sanomaan minulle:
Minä olisin säästänyt teitä ja lähettänyt toverinne naisten mukana,
mutta neiti Elisabeth vaatii teidät.
Minut?
Sentähden että olette vanhat tutut.
No, ei minun toverinikaan mikään vaarallinen mies ole.
Onko teillä mitään matkaa vastaan?
Ei.
Hyvä. Siis te lähdette.
Päässäni syntyi heti ajatus: Oho, minä se olen sittenkin jota naiset
pitävät parempana, sillä minä olen keksijä ja sahanomistaja ja kun
puhdistan itseni hienoksi, olen hyvän näköinen, loistavan näköinen.
Mutta Falkenbergille oli kapteeni antanut selvityksen, joka yhdellä
iskulla musersi turhamaisuuteni: Neiti Elisabeth veisi minut vielä
kerran pappilaan, jotta hänen isänsä saisi vielä kerran koettaa saada
minut rengikseen. Hän oli isänsä kanssa siitä sopinut.
Minä mietin ja mietin tuota selitystä.
Mutta jos sinä rupeat pappilaan, niin rautatietyöstämme ei tule
mitään, sanoi Falkenberg.
Minä vastasin:
Minä en rupea.
23.
Varhain aamulla lähdin ajamaan naisia, jotka istuivat suljetuissa
vaunuissa. Aluksi oli kelpo lailla kylmä, villapeitteeni oli nyt
suureksi hyödyksi ja minä käytin sitä vuoroin polvillani vuoroin
hartioillani.
Minä ajoin samaa tietä, jota olimme Falkenbergin kanssa vaeltaneet,
ja tunsin paikan toisensa jälkeen: tuolla ja tuolla viritti
Falkenberg pianoja, tuolla kuulimme harmaanhanhen... Aurinko nousi,
tuli lämmin, tunnit kuluivat; eräässä tienhaarassa koputtivat naiset
vaununikkunaan ja sanoivat, että oli päivällisaika.
Minä näin auringosta että oli aivan liian aikaista rouvasväen syödä
päivällistä, jota vastoin minun sopi se kyllä tehdä; mehän söimme,
Falkenberg ja minä, kello kaksitoista. Minä ajoin siis eteenpäin.
Ettekö voi pysäyttää! huusivat naiset.
Teidänhän on tapana syödä kello kolme... Minä luulin...
Mutta meidän on nälkä.
Minä ajoin vaunut sivuun, riisuin hevoset valjaista ja hain
niille vettä. Olivatko nuo merkilliset ihmiset sovittaneet minun
syöntiaikani mukaan omansa?
Olkaa hyvä! huudetaan.
Kun en mielelläni voinut syödä heidän kanssansa, jäin hevosten luo
seisomaan.
No? sanoi rouva.
Olkaa hyvä ja antakaa minulle jotakin, sanoin minä.
He antoivat minulle molemmin eivätkä luulleet minun saavan
kyllikseni; minä avasin olutpulloja ja sain niistäkin runsaan osani,
siitä syntyi maantiejuhla, pieni seikkailu elämässäni. Rouvaa
uskalsin minä kaikkein vähimmin katsella, jottei hänen tarvitsisi
tuntea itseänsä loukatuksi.
He juttelivat ja laskivat leikkiä keskenään ja ottivat ystävyydestä
minutkin mukaan. Neiti Elisabeth sanoi:
Ajatelkaa, minusta tuntuu niin hauskalta syödä ulkona. Eikö teistäkin?
Nyt ei hän sinutellut kuten ennen.
Se ei ole niinkään uutta hänelle, sanoi rouva. Hänhän syö joka päivä
metsässä.
Voi tuota ääntä, silmiä, naisellisen hellää ilmettä kädessä, joka
ojensi lasia minulle... Minäkin olisin voinut jotakin sanoa, kertoa
yhtä tai toista avarasta maailmasta ja huvittaa heitä, minä olisin
voinut neuvoa heitä, kun he lörpöttelivät eivätkä tietäneet miten
kameelilla ratsastetaan tai viiniä korjataan...
Minä kiiruhdin syöntiä päästäkseni pois. Otin pytyn ja menin
noutamaan hevosille lisää vettä, vaikka se oli tarpeetonta; minä
istuin puronrantaan.
Hetken kuluttua huusi rouva minulle:
Tulkaa hevosten luo. Me lähdemme metsään katsomaan löytäisimmekö
humalanlehtiä tai jotain sentapaista.
Mutta kun minä tulin vaunujen luo, olivat he yksimielisiä siitä että
humala oli karistanut lehtensä ja ettei täällä ollut pihlajanmarjoja
eikä kirjavia lehtiä.
Metsästä ei löydä mitään, sanoi neiti. Ja hän kysyi taas minulta
suoraan:
Sanokaapa, eihän teillä ole täällä laisinkaan kirkkomaata missä
kävellä?
Ei?
Voitteko tulla ilman toimeen? Sitten hän selitti rouvalle että minä
olin ihmeellinen mies, joka kävelin öisin kalmistoissa kuolleita
tapaamassa. Siellä minä muka koneenikin keksin.
Sanoakseni jotain kysyn häneltä, miten nuor' Erik voi. Hänen
hevosensahan pillastui, hän sylki verta...?
Kyllä hän toipuu, vastasi neiti lyhyeen. Emmekö lähde kohta, Lovise?
Niin, emmekö voi lähteä?
Jos niin haluatte, vastasin minä.
Sitten taas ajettiin.
Tunnit kuluvat, aurinko laskee, sää muuttuu jälleen koleaksi,
raa'aksi; myöhemmin alkaa tuulla ja sataa, puoleksi vettä, puoleksi
lunta. Me kuljimme ohi kappelikirkon, parin maakaupan, sivuutimme
talon toisensa jälkeen.
Sitten koputettiin vaunun ikkunaan.
Täällähän te eräänä yönä ratsastitte vierailla hevosilla? kysyi neiti
nauraen. Me olemme tietysti siitä kuulleet.
Se tuotti huvia molemmille naisille.
Minä keksin vastata:
Ja sittenkin tahtoo isänne minut rengiksi, eikö niin?
Kyllä.
Kun tästä kerran puhe tuli, neiti, niin mistä isänne tiesi minun
olevan työssä kapteeni Falkenbergillä? Tehän itse hämmästyitte
nähdessänne minut siellä?
Nopeasti mietittyään vastasi hän rouvaan katsoen:
Minä kirjoitin siitä kotiin.
Rouva loi silmänsä alas.
Minä sain sen käsityksen, että tuo nuori tyttö pani omiaan.
Mutta erinomaisia vastauksia hän antoi ja tukki minun suuni. Ei
ollut ollenkaan mahdotonta, että hän tuommoisessa tavallisessa
arkikirjeessä oli kirjoittanut vanhemmilleen tähän tapaan: Ja
arvatkaas kenen minä täällä tapasin? Hän, joka sinne meille laittoi
vesijohdon, hakkaa nyt hirsiä täällä kapteenin luona...
Mutta päästyämme perille pappilaan oli otettu uusi renki ja oli hän
jo tullutkin, hän oli ollut palveluksessa kolme viikkoa. Hän otti
vastaan hevoset.
Minäpä mietin yhä uudelleen: minkä vuoksi minut valittiin kuskiksi?
Siksi kai että minua hiukan hyvitettäisiin, kun Falkenberg oli saanut
laulaa salissa. Mutta eivätkö nuo ihmiset sitten ymmärtäneet että
minä olin se mies, joka ennen pitkää saattoi valmistaa keksintönsä
eikä kaipaisi enää minkäännäköisiä hyviä töitä!
Minä kävelin sinne tänne synkkänä ja happamana ja itselleni kiukussa,
söin kyökissä, sain vesijohdosta Olinen siunauksen, ruokin hevoseni.
Pimeän tullen menin latoon peitteineni...
Heräsin siihen, että joku hapuili minua.
Et sinä saa täällä maata, ymmärräthän sen, sinä palellut kuoliaaksi,
sanoi papin rouva. Tulehan minä näytän sinulle.
Me juttelimme asiasta hetkisen, minä en halunnut muuttaa ja sain
hänetkin istumaan. Hän oli kuin liekki, ei, luonnon lapsi hän oli.
Hänen sisässään soi vielä hurmaava valssinsävel.
24.
Aamulla oli mielialani parempi, olin jäähtynyt ja järkiintynyt,
tyydyin kohtalooni. Minun olisi vain pitänyt tietää oma parhaani eikä
koskaan jättää tätä paikkaa, minä olisin päässyt tänne rengiksi ja
ollut ensimäinen vertaisteni joukossa. Niin, ja juurittunut lujasti
hiljaiseen maalaiselämään.
Rouva Falkenberg seisoi pihalla. Tuo vaalea ihminen oli kuin pylväs,
hän seisoi keskellä isoa pihamaata eikä hänellä ollut hattua päässä.
Minä toivotin hyvää huomenta.
Hyvää huomenta! vastasi hän ja asteli minua kohti. Hän kysyi hyvin
hiljaa: Minä olisin katsonut mihin teidät sijoitettiin eilen illalla,
mutta en päässyt. Tietysti minä olisin päässyt, mutta... Ettehän toki
ladossa maannut?
Minä kuulin viimeiset sanat kuin unessa enkä tullut vastanneeksi.
Miksi ette vastaa?
Niin, että minä kyllä makasin ladossa. Kyllä.
Makasitteko? Kävikö se päinsä?
Kyllä.
Vai niin. Niinniin. Me lähdemme kotiin päivemmällä.
Hän kääntyi ja meni pois kasvot yhtenä ainoana punastuksena...
Harald tuli ja pyysi minua tekemään leijan.
Minä teen sinulle leijan, vastasin minä typerryksissäni, mahtavan
leijan joka lentää pilviin. Sen minä teen todellakin.
Me teimme työtä pari tuntia, Harald ja minä, hän oli kovin
rakastettava viattomassa innossaan, minä taas ajattelin kaikkea muuta
kuin leijaa. Me sidoimme useita metrejä pitkän pyrstön, liimasimme
ja neuloimme langalla; kaksi kertaa tuli neiti Elisabeth katsomaan.
Hän oli ehkä yhtä suloinen ja vilkas kuin ennenkin, mutta minä en
välittänyt siitä mitä hän oli enkä ajatellut häntä.
Sitten tuli käsky valjastaa hevoset. Minun olisi pitänyt totella
tätä määräystä heti, sillä matka oli pitkä; mutta sensijaan minä
lähetin Haraldin sisään pyytämään puolen tunnin lykkäystä. Ja niin me
askarsimme, kunnes leija oli valmis. Huomisin kun liisteri oli kuiva
voisi Harald laskea leijan ilmoille, seurata sitä katseellaan ja
tuntea mielessään outoa liikutusta kuten minä nyt.
Hevoset ovat valjaissa.
Rouva tulee ulos; papin koko perhe saattaa häntä.
Pappi ja hänen rouvansa tuntevat kumpikin minut, vastaavat
tervehdykseeni ja sanovat jonkun sanan; mutta minä en kuullut mitään
heille rengiksi tulosta. Ja sinisilmäinen papinrouva seisoi ja
katseli minua vinon viekkaasti, hän kun tunsi minut.
Neiti Elisabeth tuo evästä ja peittelee ystävättärensä vaunuihin.
Etkö todellakaan tahdo enempää ympärillesi? kysyy hän viimeisen
kerran.
En kiitos, kyllä tämä riittää. Hyvästi, hyvästi.
Olkaa nyt yhtä näppärä kuski kuin eilenkin, sanoo neiti ja nyökkää
minullekin.
Me lähdemme ajamaan.
Päivä on kolea ja raaka ja minä huomasin heti, ettei peitto suojannut
rouvaa kunnollisesti.
Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, hevoset jotka tietävät olevansa
kotimatkalla juoksevat kehoittamatta, ja kun minulla ei ole rasoja,
kangistuvat käteni ohjaksia pidellessä. Erään vähässä matkassa
tiestä olevan tuvan kohdalla koputtaa rouva vaununikkunaan, että on
päivällisaika. Hän astuu ulos ja on kylmästä kalpea.
Me menemme tuohon tupaan syömään, sanoi hän. Tulkaa te jälessä, kun
ehditte, ja ottakaa kori mukaan.
Sitten hän lähti astelemaan mäkeä ylös.
Kylmän tähden hän kaiketi tahtoo syödä tuossa vieraassa tuvassa,
mietin minä; sillä ei suinkaan hän minua pelkää... Minä sidon hevoset
ja annan niille ruokaa; kun ilma näyttää vielä kylmenevän, heitän
öljykankaat niitten selkään taputan niitä ja menen koreineni ylös
tupaan.
Tuvassa on kotona vanha vaimo, hän sanoo että olkaa hyvä, tulkaa vain
sisään! ja kiehuttaa edelleen kahvipannuansa. Rouva ottaa tavarat
korista ulos ja sanoo minuun katsomatta: Minun kai pitää antaa teille
tänäänkin? Tuhat kiitosta vain.
Me syömme äänettöminä. Minä istun pienellä penkillä oven suussa,
lautaseni penkillä vieressäni; rouva istuu pöydän ääressä ja katselee
melkein koko ajan ulos ikkunasta eikä saa ollenkaan ruokaa alas.
Silloin tällöin hän sanoo jonkun sanan vaimolle, silloin tällöin luo
hän lautaselleni silmäyksen eikö se vielä ole tyhjä? Pikku tupanen on
kovin ahdas, minusta ikkunaan ei ole enempää kuin kaksi askelta, niin
että me kumminkin istumme yksissä.
Kun kahvi tulee, en minä saakaan kuppia sopimaan penkin päähän, istun
vain ja pidän sitä kädessäni. Silloin kääntää rouva koko kasvonsa
minuun päin ja sanoo silmät alasluotuina: Tässähän on tilaa.
Minä kuulen sydämeni ankaran jyskytyksen, mutisen jotakin:
Kiitos, se käy erinomaisesti... Minä mieluimmin...
Epäilemättä on hän levoton, hän pelkää minua, pelkää minun sanovan
jotakin, tekevän jotakin; hän istuu taas kasvot poispäin kääntyneinä,
mutta minä näen hänen rintansa aaltoavan raskaasti. Olkaahan
rauhassa, mietin minä, ei sanaakaan ole pääsevä kurjasta suustani!
Minun pitäisi viedä tyhjä lautanen ja kuppi takaisin pöydälle, mutta
pelkään säikyttäväni häntä, jos astun sinnepäin. Minä kalistan hiukan
kuppiani, jotta hän huomaisi, vien tavarat ja kiitän.
Hän yrittää äidilliseen tapaansa:
Ettekö tahdo enempää? Minä en käsitä...
En, tuhat kiitosta... Panenko tavarat koriin takaisin? Mutta minä en
ehkä osaa.
Tulin katsoneeksi käsiäni, lämpöisessä tuvassa ne olivat hirveästi
paisuneet, käyneet muodottomiksi ja kömpelöiksi, minä tuskin voinkaan
siirtää mitään koriin. Hän lienee huomannut mitä ajattelin, katsoi
ensin käsiäni, sitten lattiaan ja sanoi suun vetäytyessä nauruun:
Eikö teillä ole vanttuita?
Ei, en minä tarvitse niitä.
Minä menin takaisin paikalleni ja odotin, että hän asettaisi tavarat
takaisin koriin niin, että voisin ottaa sen mukaani. Äkkiä hän taas
kääntyy minuun päin ja kysyy, katse yhä kiinni lattiassa:
Mistä te olette?
Norrlannista.
Hiljaisuus.
Minä uskalsin vuorostani kysyä häneltä:
Onko rouva ollut siellä?
Olen lapsuuteni aikana.
Samassa hän katsoi kelloansa aivan kuin katkaistakseen enemmät
kysymykseni ja samalla muistuttaakseen minua ajasta.
Minä nousin heti ja menin hevosten luo.
Oli jo hiukan pimennyt, taivas tummeni ja alkoi pudota märkää
lumiräntää. Minä otin kaikessa hiljaisuudessa ajo-istuimelta
peitteeni ja pistin sen vaunujen etuistuimen alle, sen tehtyäni
juotin hevoset ja valjastin ne. Vähän ajan kuluttua tuli rouva mäkeä
alas, minä menin häntä vastaan koria noutamaan.
Minne te menette?
Koria hakemaan.
Kiitos, ei tarvitse. Ei siellä ole mitään mukaan otettavaa.
Me menimme vaunujen luo, hän astui sisään ja minä aijoin hiukan
auttaa häntä käärimällä peitteitä. Sitten löysin etuistuimen alta
uuden peitteen ja piilotin tarkoin reunat, ettei hän sitä tuntisi.
Mikä onni! sanoi rouva. Missä se oli? Täällä.
Minä olisin kyllä saanut useampiakin peitteitä pappilasta, mutta nuo
ihmisparathan eivät olisi koskaan saaneet niitä takaisin... Kiitos,
minä saan hyvin itse... Ei kiitos, minä saan itse... Laittakaa
itsenne valmiiksi.
Minä suljin vaununoven ja nousin ylös.
Jos hän nyt taas koputtaa vaununikkunaan, niin se on peitteestä ja
silloin minä en pysäytä, ajattelin.
Tunti toisensa jälkeen kuluu, tulee nokipimeä, sataa ja pyryää aina
yhä ankarammin, tie käy yhä pehmeämmäksi. Silloin tällöin minä
hyppään istuimelta alas ja juoksen vaunujen vierellä saadakseni
lämmintä, vaatteeni valuvat vettä.
Me lähestymme kotia.
Kunpa nyt vain ei olisi liiaksi valoa, niin että hän tuntee peitteen,
mietin minä.
Paha kyllä oli aivan valoisa, rouvaa oli odotettu.
Hädissäni minä pysäytin hevoset kappaleen matkaa rappusista ja avasin
vaunun oven.
Miksi --? Ei, mitä se merkitsee?
Minä ajattelin että olisitte niin hyvä ja astuisitte alas tästä. Maa
on niin pehmeää... Pyörät...
Hän kai luuli minun houkuttelevan häntä ulos jotain tehdäkseni,
Jumala sen tiennee, hän sanoi:
Herra varjelkoon, ajakaa!
Hevoset nykäisivät ja pysähtyivät pahimpaan valoon.
Emma tuli ulos ja otti rouvan vastaan. Rouva jätti hänelle peitteet,
jotka hän vaunuissa istuessaan edeltäkäsin oli käärinyt kokoon.
Kiitos kyydistä! sanoi hän minulle. Siunatkoon kuinka olette märkä!
25.
Perillä odotti minua omituinen uutinen: Falkenberg oli ruvennut
kapteenin rengiksi.
Tämä tapaus särki sopimuksemme ja jätti minut yksin. Minä en voinut
ymmärtää koko juttua. Mutta voisinhan sitä huomenna miettiä.
Kello siirtyy kahteen yöllä ja minä makaan yhä valveilla väristen ja
miettien. Koko tänä aikana en mitenkään pääse lämpöiseksi, sitten
vihdoin vilu kääntyy kuumuudeksi, makaan täydessä kuumeessa... Kuinka
pelokas hän olikaan eilen, ei uskaltanut syödä kanssani maantiellä
eikä avannut minulle silmiään koko matkalla... Kun minä selvänä
hetkenä käsitän voivani herättää Falkenbergin levottomuudellani ja
ehkä puhua houreissa, puren hampaani yhteen ja hyppään ylös. Vedän
märät vaatteet jälleen ylleni, kompuroin rappuja alas ja lähden
juoksemaan yli peltojen. Hetken kuluttua alkavat vaatteeni minua
lämmittää, minä suuntaudun metsään päin työpaikallemme hien ja
sateen valuessa pitkin kasvojani. Kunpa vain nyt löytäisin sahan
ja saisin huitoa kuumeen pois ruumiistani; se on vanha koeteltu
parannuskeinoni. Minä en löydä sahaa, mutta löydän kirveeni sieltä
minne sen olin piilottanut lauvantai-iltana, ja alan hakata. On niin
pimeä että näen tuskin mitään; mutta minä tunnustelen hakkausta käsin
silloin tällöin ja kaadan useita puita. Hiki valuu ruumiistani.
Kun olen kyllin uupunut, piilotan kirveen entiseen paikkaansa; päivä
alkaa valjeta, minä juoksen kotiin.
Missä sinä olet ollut? kysyy Falkenberg.
Minä en tahdo hänen saavan tietää eilisestä vilustumisestani, hän
ehkä siitä juttelisi kyökissä, mutisen sen vuoksi jotain etten oikein
tiedä missä olen ollut.
Sinä olet kaiketi ollut Rönnaugin luona, sanoo hän.
Minä vastaan että niin, minä olen ollut Rönnaugin luona, koska hän
sen arvasi.
Ei suinkaan se mikään vaikea arvattava ollut, sanoo hän. Minä
puolestani en enää koskaan käy tyttöjen luona.
Sinä siis saat Emman?
Niin, siltä se näyttää. Oli oikein kiusallista ettet sinäkin voinut
jäädä tänne. Olisit ehkä saanut jonkun toisista.
Hän kehittelee tätä edelleen, että minä ehkä olisin saanut toisista
piioista kenen olisin mielinyt, mutta että kapteeni ei voinut enää
minua käyttää. Minun ei tarvinnut enää huomennakaan metsään... Minä
kuulen Falkenbergin sanat kaukaa, yli unen meren, joka lähestyy minua.
Aamulla on kuume tiessään, olen hiukan väsynyt, mutta laittaudun
kuitenkin lähtemään metsään.
Ei sinun tarvitse enää ottaa metsä vaatteita yllesi, sanoo
Falkenberg. Minähän puhuin siitä sinulle.
Jaa, tosiaankin! Mutta minä otan sittenkin metsävaatteet ylleni,
toiset ovat kovin märät. Falkenberg on hiukan hämillään sentähden
että on minusta eronnut; mutta hän puolustaa itseään sillä, että hän
luuli minun ruvenneen pappilaan.
Sinä et siis lähde mukaan tunturille? kysyin minä.
Hm. Ei, enpä kyllä taida lähteä. Ei, sinä itsekin ymmärrät että olen
väsynyt maailmalla haljuilemaan. Enkä minä tämän parempaa löydä.
Minä olen olevinani ikäänkuin en siitä sen enempää välittäisi,
yht'äkkiä herättää mielenkiintoani Pekka; hänen, mies paran laita
pahin on, joutuu pois ja kodittomaksi.
Kodittomaksi, sanot! vastaa Falkenberg. Kun hän on maannut täällä
tyystin ne viikot, jotka hän lain mukaan saa sairastaa, niin hän
lähtee kotiinsa takaisin. Hän on talon poika.
Sitten Falkenberg suorin sanoin selittää tuntevansa itsensä vain
puoleksi ihmiseksi sitten kun meidän pitää erota. Ellei Emmaa olisi,
olisi hän kapteenin pettänyt.
Kas tässä, sanoi hän, saat nämä.
Mitä se on?
Todistukset. Minä en voi niitä nyt käyttää, mutta sinut ne voivat
pelastaa pulasta. Jos sattuisit joskus pianoa virittämään.
Hän ojentaa minulle sekä paperit että viritysavaimen.
Mutta kun minulla ei ole Falkenbergin hyvää korvaa, eivät nämä
tavarat minua hyödytä, ja minä sanon että voin helpommin virittää
talon kuin pianoa.
Silloin kajahuttaa Falkenberg naurun ja tuntee mielensä keventyneen,
kun minä olen noin leikkisä loppuun asti...
Falkenberg on mennyt. Minulla on nyt aikaa laiskoitella ja minä
paneudunkin vaatteet yllä sänkyyn, lepäilen ja ajattelen. No,
työmmehän oli lopussa, me olisimme joka tapauksessa lähteneet, en
minä voinut toivoa saavani täällä olla aina ja ijäisesti. Ainoa mikä
oli kaikkien laskujemme ulkopuolella oli se että Falkenberg jäi.
Olisinpa minä saanut hänen paikkansa, niin olisin tehnyt työtä kahden
edestä! Enkö voisi lahjoa Falkenbergiä väistymään? Kun kaikki julki
puhutaan, enkö ollut mielestäni huomannut kapteenissa jonkunmoista
harmiakin sen johdosta, että tuo työmies liikkui talossa hänen omalla
nimellään? Minä olin kai sitten erehtynyt.
Minä mietin yhä. Olinhan minä toki, mikäli itse ymmärsin, ollut hyvä
työmies enkä ollut koskaan varastanut hetkeäkään kapteenin ajasta
keksintöni valmisteluun...
Minä nukahdan taas ja herään siihen, että portaissa astutaan.
Ennenkuin pääsin kunnolla sängystä, oli kapteeni ovella.
Ei, maatkaa vain, sanoi hän ystävällisesti ja aikoi kääntyä takaisin.
No, kun nyt kerran olen teidät herättänyt, niin voisimme ehkä tehdä
laskut.
Kiitos vain. Kuten kapteeni tahtoo.
Kuulkaapas, sekä toverinne että minä arvelimme että te rupeaisitte
pappilaan, ja siinä tapauksessa... Nyt ovat hyvät ilmatkin lopussa,
niin ettei metsässäkään sovi enää tehdä työtä; muuten ei siellä ole
enää puitakaan. Mitä minun piti sanoa: minä olen sopinut toverinne
kanssa, en tiedä...?
Minä tyydyn tietysti samaan palkkaan.
Toverinne ja minä sovimme siitä, että te saisitte hiukan enemmän
päivältä.
Siitä ei Falkenberg ollut minulle hiiskahtanut, sen kapteeni
varmaankin itse keksisi.
Minä olen sopinut hänen kanssaan, että ja'amme tasan.
Mutta tehän olitte johtaja. Luonnollisesti pitää teidän saada
viisikymmentä äyriä enemmän.
Kun näin ettei kiellostani välitetty, annoin hänen laskea kuten itse
tahtoi ja otin rahat vastaan. Minä huomautin saavani enemmän rahaa
kuin olin odottanut.
Kapteeni vastasi:
Sepä hauskaa. Ja minä annan mielelläni teille tämän todistuksen hyvin
suoritetusta työstä.
Hän ojensi minulle paperin.
Hän oli rehellinen ja suora mies. Kun hän ei puhunut vesijohdon
teosta ensi kevääksi, niin oli hänellä kaiketi syynsä siihen ja minä
varoin häntä vaivaamasta.
Hän kysyi:
Te matkustatte siis rautatietyöhön?
Ei, en minä tiedä varmaan.
No niin, kiitos yhdessäolosta.
Hän meni ovelle päin.
Minä kurjakontti en voinut enää pidättyä, vaan kysyin:
Kapteenille ei taida tulla mitään työtä myöhemmin, kevääksi, minua
varten?
En tiedä, saamme nähdä. Minä... Se riippuu eri seikoista. Jos tälle
kulmalle tulette niin... Mitä te aijotte tehdä koneellanne?