Ladossa?
Ei, siellä makasivat vielä tytöt.
Senkin rakkari! mutisi Falkenberg poistuessamme.
Me kuljimme vinosti läpi pienen metsän ja kurkistelimme aina vähin
nukkumasijaa.
Mitähän jos palattaisiin takaisin taloon -- tyttöjen luo? Ehkeivät he
heitä meitä ulos?
Falkenberg mietti asiaa.
Koirat haukkuvat, vastasi hän.
Me tulimme aituuseen jossa oli kaksi hevosta yötänsä. Toisella oli
tiuku.
Kylläpä se on hieno herra joka vielä nyt antaa hevosten olla ulkona
ja tyttöjen maata ladossa, sanoi Falkenberg. Nyt olemme ihan
eläinystäviä, kun ratsastamme niillä hiukan.
Hän sai kiinni tiukuhevosen, tukki tiukuun mätästä ja ruohoa ja nousi
selkään. Minun hevoseni oli vauhkompi ja minulla, oli vaivaa saada se
kiinni.
Me ratsastimme yli ketojen, löysimme veräjän ja pääsimme tielle.
Kummallakin oli toinen peitteistäni minkä päällä istua, mutta suitsia
ei ollut ollenkaan.
Kaikki kävi hyvin, tavattoman hyvin, me ratsastimme pitkän
peninkulman ja tulimme toisille seuduille. Äkkiä kuulemme edessäpäin
tulevan väkeä.
Nyt pitää päästää ravia, sanoi Falkenberg taakseen minulle.
Mutta pitkä Falkenberg ei ollutkaan erinomaisempi ratsastaja, hän
piteli kiinni tiukuhihnasta, sitten heittäysi hän eteenpäin ja
tarttui hevosen kaulaan. Kerran minä näin hänen toisen säärensä
taivasta vasten, se oli silloin, kun hän putosi.
Onneksi ei meitä mikään vaara kohdannut. Ne olivat pari nuoria, jotka
kävelivät ulkona haaveilemassa.
Puoli tuntia me vielä ratsastimme, astuimme alas raadeltuina ja
rampoina ja ajoimme hevoset kotiin. Niin oltiin taas käymäjalassa.
Gakgak, gakgak! kuuluu kaukaa. Minä tunsin äänen, se oli harmaahanhi.
Lapsina me opimme ristimään kätemme ja seisomaan hiljaa, jottemme
pelottaisi harmaata hanhea sen ohi kulkiessa -- minulla ei ole
mitään syytä lyödä sitä nyt laimin ja minä teen nyt samoin. Pehmeä,
mystillinen mieliala valtaa minut, minä pidätän henkeäni ja tuijotan.
Tuolla se tulee, taivas jää sen taakse kuin vanavesi. Gakgak! sanoo
se päittemme päällä. Ja tuo ihana aura liukuu eteenpäin tähtien
alla...
Sitten me vihdoin löysimme ladon hiljaisessa talossa ja nukuimme
siellä useita tuntia; talonväki yllätti meidät sieltä aamulla, niin
sikeästi me nukuimme.
Falkenberg kääntyi heti isännän puoleen tarjoten maksua. Olimme
tulleet niin myöhään eilen illalla ettemme tahtoneet ketään herättää,
selitti hän, mutta emme me mitään karkureita olleet. Isäntä ei
tahtonut ottaa mitään maksua, antoipa meille vielä kahvia kyökissä.
Mutta mitään työtä ei hänellä meille ollut, elonkorjuu oli nyt ohi
eikä hänellä itsellään ja rengillään ollut muuta hommaa kuin tehdä ja
korjata aitoja.
13.
Me vaelsimme kolme päivää saamatta työtä, meidän täytyi maksaa
ruuasta ja juomastakin ja me köyhdyimme yhä.
Mitä on sinulla jäljellä ja mitä minulla? Emme me tällä tavalla voi
avenseerata, sanoi Falkenberg ja ehdotti että alkaisimme hiukan
varastella.
Harkitsimme asiaa hetken ja päätimme ottaa vaaria ajasta. Ruuasta ei
pelkoa ollut, ainahan me voimme näpistää kanan tai pari; mutta raha
yksin meitä oikein auttaa taisi, ja rahaa meidän piti saada. Ellei
se käynyt yhdellä kävi se toisella tapaa, emmekä me mitään enkeleitä
olleet.
En minä mikään taivaan enkeli ole, sanoi Falkenberg. Tässä minä nyt
istun parhaissa vaatteissani, joita joku toinen voisi käyttää arkena.
Minä pesen ne purossa ja odotan kunnes ne kuivuvat, jos ne hajoavat
niin minä paikkaan ne, ja jos minä joskus ansaitsen hiukan yli
tarpeen niin minä ostan uudet. Ei sen asian laita toisin ole.
Mutta nuori Erik sanoi sinun olevan aika pahan juomaan?
Se varpuspoika! Tietysti minä juon. Syöminen yksin käy liian
kuivaksi... Katsellaanpa nyt talo jossa on piano, sanoi Falkenberg.
Minä ajattelin: piano talossa todistaa jonkunmoista yleistä
varallisuutta, siellä me siis alamme varastaa.
Iltapuolella me tulimme sellaiseen taloon. Falkenberg oli
etukäteen pukeutunut minun kaupunkivaatteisiini ja antanut minun
kannettavakseni omankin säkkinsä, joten hän itse käveli aivan
vapaana. Hän meni empimättä talon päärappusille ja katosi hetkeksi,
takaisin tullessaan hän sanoi että joo, hän virittää pianoa.
Mitä tekee?
Ole vaiti, sanoi Falkenberg. Olen minä sitä ennenkin tehnyt, vaikka
en käy ja siitä kersku.
Ja kun hän kaivoi säkistään ääniraudan, ymmärsin minä että se oli
täyttä totta.
Minä sain käskyn oleilla talon läheisyydessä sen ajan kun hän viritti.
Niinpä minä kuljeskelin aikaani kulutellen, silloin tällöin
tullessani talon eteläpuolelle kuulin minä miten Falkenberg askarsi
pianon kimpussa ja teki sille väkivaltaa. Hän ei osannut lyödä kunnon
ääntä, mutta tarkka korva hänellä oli; kieltä ruuvatessaan hän katsoi
tarkoin että se tuli jälleen jännitetyksi aivan yhtä paljon kuin
ennenkin. Soittokone ei siis tullut entistään huonommaksi.
Minä jouduin pihalla keskusteluun rengin, nuoren pojan kanssa.
Hänellä oli palkkaa kaksi sataa kruunua vuodessa -- niin ja sitten
vielä ruoka, hän sanoi. Ylös kello puoli seitsemän aamulla hevosia
ruokkimaan, pahimpina aikoina puoli kuusi, työssä koko päivän, iltaan
kello kahdeksaan. Mutta terve ja tyytyväinen hauskaan elämään tässä
pikku maailmassa. Minä muistan hänen kauniin hammasrivinsä ja että
hän hymyili somasti, kun puhui tytöstään. Hänelle oli hän antanut
hopeasormuksen johon oli kiinnitetty kultasydän.
Mitä hän sanoi kun sai sen?
Ihmeisiinsä hän tuli, saat uskoa.
Mitäs sinä sitten sanoit?
Mitäkö minä sanoin? En minä tiedä. Minä sanoin: pidä hyvänäsi. Hänen
olisi pitänyt saada hamekangaskin -- mutta.
Onko hän nuori?
On kyllä. Hän juttuaa aivan kuin pieni suupeli, niin nuori hän on.
Missä päin hän asuu?
Sitä en sano. Sillä sitten se joutuisi kylälle.
Minä seisoin siinä hänen edessään kuten Aleksanteri, tiesin kovin
paljon maailmasta ja halveksin hiukan hänen köyhää elämäänsä. Kun me
erosimme, sai hän toisen villapeitteeni sillä se oli liian raskas
kantaa; hän selitti heti että sen saa hänen tyttönsä, jotta hänellä
on lämmin peitto.
Ja Aleksanteri sanoi: Ellen olisi Aleksanteri tahtoisin olla sinuna...
Kun Falkenberg oli saanut työnsä suoritetuksi ja tuli jälleen ulos,
teki hän niin hienoja liikkeitä ja tanskansi niin puhettaan etten
ollut häntä ymmärtää. Talon tytär tuli hänen jälessään. Meidän piti
nyt muuttaa oleskelumme naapuritaloon, sanoi Falkenberg, siellä kai
oli myöskin piano, joka saattoi kaivata korjausta. Hyvästi vain,
hyvästi neiti!
Kuusi kruunua, poika! kuiskasi hän minulle. Naapuritalosta kuusi,
tekee kaksitoista.
Niinpä lähdimme, ja minä kannoin säkkejä.
14.
Falkenberg oli laskenut oikein, naapuritalossa ei tahdottu olla
huonompia, piano oli viritettävä. Talon tytär oli jossain käymässä,
mutta työ oli suoritettava hänen poissa ollessaan pieneksi
yllätykseksi hänelle. Hän oli kovin usein valittanut pianon olevan
epävireessä niin että sillä oli mahdoton soittaa.
Nyt sain minä taas jäädä yksikseni, Falkenberg oli sisällä. Kun tuli
pimeä, sai hän valoa ja viritteli edelleen. Illallisensa hän söi
sisällä, sen jälkeen tuli hän ulos ja tahtoi piippuansa.
Mikä piippu?
Pöllö. Nyrkki!
Minä luovutin hiukan vastahakoisesti taiteellisen piippuni, se oli
juuri tullut valmiiksi, siinä oli kynsi ja kultarengas ja pitkä
putkivarsi.
Älä anna kynnen liiaksi lämmitä, kuiskasin minä, se voi ehkä vääntyä.
Falkenberg sytytti piipun, komeili sillä ja meni sisään. Mutta hyvää
huolta hän piti minustakin ja tahtoi minulle kyökkiin ruokaa ja
kahvia.
Minä löysin makuupaikan ladosta.
Yöllä minä heräsin siihen että Falkenberg seisoi keskellä ladon
lattiaa ja kutsui minua nimeltä. Oli täysi kuu ja kirkas sää, minä
näin toverini kasvot.
Mikä nyt on?
Tuossa on piippusi.
Piippuni?
Niin, minä en tottatotisesti pidä sitä kauempaa. Katsopas, kynsi
kiskoo irti itsensä.
Minä sain piipun ja näin että kynsi oli vääntynyt ylöspäin.
Falkenberg sanoi:
Se makasi kuuvalossa ja aivan kuin minulle ilvakoi. Ja sitten minä
muistin mistä se on saatu.
Onnellinen Falkenberg...
Kun me aamulla teimme lähtöä, oli talon tytär tullut kotiin, me
kuulimme hänen hakkaavan valssia pianolla, vähän ajan kuluttua tuli
hän ulos ja sanoi:
Niin, nyt se on aivan toista. Paljon kiitoksia Teille.
Onko neiti tyytyväinen? kysyi mestari.
Kyllä. Siinä on nyt aivan toinen ääni.
Ja minne päin neiti nyt neuvoo minut?
Övreböhön, Falkenbergin luo.
Kenen luo?
Falkenbergin. Menkää suoraa tietä, ja kun olette puolitoista
neljännestä kävelleet, on oikealla paalu. Kääntykää siitä.
Silloin istui Falkenberg heti rapuille ja kyseli neidiltä ristiin
rastiin Övrebön Falkenbergeista. Kas vain että hänen piti täällä
tavata sukulaisia ja niin sanoakseen palata kotiinsa jälleen!
Kiitoksia neiti, erittäin. Hän oli tehnyt Falkenbergille suuren
palveluksen.
Niin mentiin taas ja minä kannoin säkkejä.
Metsään tultuamme me istuimme harkitsemaan. Oliko suotavaa että joku
Falkenberg pianonvirittäjäin arvoluokasta tuli Övrebön kapteenin
luo ja oli hänen sukulaisensa? Minä olin pelokkaampi ja sain
Falkenberginkin epävarmaksi. Mutta voi se olla huvittavaakin.
Eikö hänellä ollut papereita joissa oli hänen nimensä? Todistuksia?
Kyllä, mutta perhana, niissähän oli vain että olen kelpo työmies.
Mietimme voisimmeko hiukan väärentää todistuksia; mutta parempi kai
oli kirjoittaa aivan uusi. Se voi silloin koskea pianonvirittäjää
Jumalan armosta ja kuulua nimelle Leopold Larsin asemesta. Meillä oli
vapaat kädet.
Voitko ottaa kirjoittaaksesi todistuksen? kysyi hän.
Kyllä minä sen voin.
Mutta nyt alkoi minun voimallinen mielikuvitus-parkani teiskaroida
ja pilasi koko asian. Pianonvirittäjä ei ollut mikään, minä tahdoin
tehdä hänestä mekaanikon, neron joka oli ratkaissut vaikeita
tehtäviä, hänellä oli tehdas --
Tehtailija ei tarvitse todistuksia, keskeytti Falkenberg eikä
halunnut enää kuulla minua. Ei, ei siitä tainnut tullakaan yhtään
mitään.
Tyytymättömin mielin ja alakuloisina kuljimme eteenpäin ja tulimme
paalun luo.
Etkö sinä menekään sisään? kysyin minä.
Mene sinä, vastasi Falkenberg kiukkuisesti. Tässä on vaateriepusi.
Mutta kun olimme ehtineet tolpan ohi, hiljensi Falkenberg kumminkin
kulkuansa ja mutisi:
Vihaksi pistävää sekin on, ellei siitä tule mitään. Niin hyvä
lypsypaikka.
Minun mielestäni sinun sitten sopisi käydä niitä tervehtimässä. Eikä
se liioin ole ollenkaan mahdotonta, että olet heidän sukuaan.
Vahinko etten saanut tietää, onko hänellä Amerikassa veljenpoika.
Olisitko sitten tilaisuuden tullen päästänyt engelskaa?
Ole vaiti, sanoi Falkenberg, pidä kitasi. En minä tiedä, mitä sinä
käyt ja kopeilet.
Hän oli hermostunut ja vihoissaan ja alkoi kävellä eteenpäin. Äkkiä
hän pysähtyi ja sanoi:
Minä teen sen. Lainaa taas minulle piippusi. En minä sitä sytytä.
Me kiipesimme mäkeä ylöspäin. Falkenberg oli kovasti olevinaan,
viittaili silloin tällöin piipulla ja arvosteli talon tiluksia. Minua
hiukan suututti, että hän käveli niin ylpeänä ja että minä sain
kantaa säkkejä. Minä sanoin:
Oletko sinä sitten mikään pianonvirittäjä?
Minä luulen todistaneeni että osaan virittää pianon, hän vastasi
lyhyeen. Niin että minä sen siis osaan.
Mutta otaksutaanpa, että rouva hiukan ymmärtää asiaa? Ja että hän
koettelee pianoa jälkeenpäin?
Falkenberg vaikeni, minä näin että hän harkitsi. Vähitellen hänen
selkänsä suli ja koukistui eteenpäin.
Ehkei se ole viisasta. Tuossa, ota piippusi takaisin. Me menemme ja
kysymme kiertelemättä työtä.
15.
Sattui niin että me heti pihaan tultuamme voimme olla hiukan
hyödyksi: oli pystytettävä uusi lipputanko, siellä oli väkeä, me
tartuimme kiinni ja pystytimme tangon loistavasti. Ikkunat olivat
naiskasvoja täynnä.
Oliko kapteeni kotona?
Ei.
Entäs rouva?
Rouva tuli ulos. Hän oli vaaleatukkainen ja pitkä, ystävällinen kuin
nuori varsa, hän vastasi hyvin kauniisti tervehdykseemme.
Eikö hänellä olisi jotakin työtä meille?
En tiedä. Ei, en minä luule. Kun ei mieheni ole kotona.
Minusta tuntui että hänen oli vaikea kieltää ja minä tartuin jo
lakkiini, jotten vaivaisi häntä. Mutta Falkenberg, joka oli aivan
kunnollisissa pukimissa ja käytti kantajaa, näytti kai hänestä
oudolta. Hän katseli meitä uteliaana ja kysyi:
Minkälaista työtä?
Kaikellaista ulkotyötä, vastasi Falkenberg, me uskallamme ryhtyä
aidanpanoon, ojankaivuun, muuraamiseen --
Taitaa jo olla liian syksy sellaisiin töihin, sanoi eräs mies
lipputangon luota.
Niin, niinpä taitaa olla, sanoi rouvakin. En tiedä -- nyt on
päivällisaika, ettekö tahdo astua sisään hiukan haukkaamaan? Mitä
meillä sattuu olematta.
Kiitos vain! vastasi Falkenberg.
Mutta minua harmitti hänen vastauksensa; se oli kovin nolo ja pilasi
asiamme. Tässä piti minun päästä esiin.
_Mille graces, madame, vous êtes trop aimable!_ sanoin minä jalolla
kielellä ja paljastin pääni.
Rouva kääntyi ja katsoi minua hetken. Hänen hämmästyksensä oli
naurettavan hauska.
Meidät sijoitettiin kyökkiin, jossa saimme erinomaisen aterian.
Rouva meni sisään. Kun olimme syöneet ja teimme lähtöä, tuli rouva
taas ulos; Falkenberg oli jälleen tullut rohkeaksi ja tahtoi käyttää
hyväkseen rouvan ystävällisyyttä, hän pyysi saada virittää rouvan
pianon.
Osaatteko sellaistakin? kysyi hän suurin silmin.
Kyllä, osaan kyllä. Olen virittänyt naapuritaloissa.