Luuleeko tohtori hänen toipuvan?
Luulee varmasti. En ole muuta kuullut.
Hyvää yötä sitten.
Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja kaunis ja kuuluisa ja tieteissä
oppinut... Tuolla hän menee...
Ennenkuin kirkkotarhasta lähdin, löysin käyttökuntoisen
peukalonkynnen jonka pistin taskuuni. Odotin hiukan, tirkistin
puolelle ja toiselle ja kuulostin -- kaikki oli hiljaa. Ei kukaan
huutanut: se on minun!
12.
Falkenberg ja minä lähdemme vaeltamaan. On ilta, kolea sää ja
korkealla taivaalla syttyvät tähdet. Minä saan toverini kiertämään
kirkkopihan kautta, naurettavaisuudessani tahdoin nähdä oliko eräässä
pappilan pikku ikkunassa valoa. Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja...
Me kävelimme muutamia tunteja, meillä ei ollut paljoa kantamista
ja sitä paitsi olimme me molemmat kulkijat vielä hiukan vieraita
toisillemme ja voimme jutella. Olimme kulkeneet ensimäisen
kauppapaikan ohi ja tulleet toiseen, me näimme kappelikirkon tornin
kuulaassa illassa.
Vanhan tavan mukaan halusin täälläkin mennä kirkkomaalle, sanoin:
Mitä jos nukkuisimme yömme täällä jossakin?
Sekös meidän tehdä pitäisi! vastasi Falkenberg. Täällä on nyt heiniä
joka ladossa, ja jos meidät ladoista ajetaan, ei metsässä ole sen
lämpöisempi.
Ja Falkenberg johti jälleen vaellusta.
Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ikäinen mies, pitkä ja
sopusuhtainen, mutta hiukan köyryselkäinen; hänen pitkät viiksensä
vääntyivät alaspäin. Hän puhui pikemmin lyhyeen kuin pitkästi ja oli
kekseliäs ja näppärä, sitä paitsi lauloi hän lauluja mitä koreimmin
äänin ja oli yleensä aivan toinen mies kuin Grindhusen. Puheeseensa
hän sekoitti varsin hullusti murteellisia ja ruotsalaisia sanoja,
niin ettei voinut kuulla mistä hän oli kotoisin.
Me tulimme taloon missä koirat haukkuivat ja väki vielä oli
valveilla, Falkenberg pyysi saada puhutella isäntää. Nuori poika tuli
ulos.
Oliko hänellä meille työtä? Ei.
Mutta aita tien vieressä oli kovin kehno, emmekö voisi sille jotain
tehdä?
Ei. Miehellä itsellään ei ollut muuta hommaa nyt syksyn aikaan.
Saimmeko yösijaa?