Hieroen paperia jättiläissormiensa välissä sanoi hän katsoen vahtiin:
-- Koska tämä tuli?
-- Aika on merkitty yläkulmaan.
Big Bob luki: 7.45 i.p. -- Hän otti esiin kellonsa. Se oli viittätoista
yli kaksi.
-- Nyt on kai yö? sanoi Bob.
-- Niinpä luulisin, vastasi vahti.
-- Silloin olen nukkunut yli kaksitoista tuntia.
-- Onnittelen! Niin kauan en ole koko elämässäni maannut yhteen menoon.
Suonette anteeksi jos menen jatkamaan nukkumistani.
-- Sen voitte tehdä, sir. -- Mutta minä istun täällä ja odotan. Tällä
kertaa lähden mukaan, vaikka minun pitäisi valvoa koko yö.
Tämä oli suurin itsensäkieltäminen johon Bob oli milloinkaan alistunut.
-- Säteilevin marttyyri-ilmein vaipui hän jälleen kovalle penkille
istumaan. Ja vahti antoi hänen olla. Jos mies ei ehkä ollutkaan
sielullisessa suhteessa aivan täyspainoinen, niin ei hän kuitenkaan
näyttänyt olevan suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.
Huolimatta itsekieltäymyksestä ei viipynyt kauan ennenkuin Big Bobin
perusluonne asettui vastustamaan ja vaati päätökseen muutosta.
Ei mielellään istu pimeässä odotussalissa valveilla junaa odottamassa
kun sekä ruumis että sielu voivat keksiä jotain parempaakin. Ja mikä
oli tässä tilaisuudessa parempi kuin oikaista itsensä pitkälle
penkille? Saattoihan odottaa silläkin tavoin junaa.
Bob seurasi tätä houkutusta.
Mutta ollessaan juuri siirtymäisillään unten maailmaan kuuli hän
asemasillalle vievän hiekonpuoleisen oven lukon rapisevan. Hän heräsi
täydellisesti kun ovi hiljaa avautui ja rajuilman heittämä vesisuihke
sattui hänen kasvoihinsa.
Samassa kuului kuiskaava ääni:
-- Varovaisesti!... Hänellä on kassa tuolla ylhäällä.. Tässä on lyhty!
Minä jään tähän. Käy toimeen... Hänellä on jo huomenna kassatilitys.
Big Bob veti hiljaa revolverinsa esille.
Hän näki toisen miehen kulkevan, valaisten lyhdyllä eteensä samaa tietä
kuin vahtikin äsken oli poistunut.
Samassa silmänräpäyksessä tarttui hän salamannopeasti jälleenjääneen
kurkkuun, piteli häntä suoralla kädellä, avasi asemasillalle johtavan
oven, paiskasi vangin maahan kuin märän rätin ja kantoi hänet jälleen
hyvin sidottuna samalle penkille, jossa itse oli juuri ollut
nukahtamaisillaan.
Juuri silloin kuului ylemmästä kerroksesta laukaus ja kiivaita ääniä.
Murtovaras lyhtyineen syöksyi alas -- mutta sai viimeisellä
porrasaskelmalla sellaisen iskun Big Bobilta, että kieri kuin pallo
pitkin odotussalin lattiaa suoraan sen penkin alle, jonka päälle toveri
oli sijoitettu. -- Sitten huusi Bob kauhistuksen lamauttamalle
perheelle:
-- Kaikki selvänä, hyvät ihmiset... Jos tulee useampia, niin saavat
täällä vielä kuumempaa. Sillä nyt pidän minä vahtia.
Vahti tuli vielä kerran alas. Hän piteli kädessään savuavaa revolveria
ja saattoi kauhistuksesta tuskin puhua.
-- Miten kävi? Mihin he menivät?
-- Tuonne, sanoi Big Bob haukotellen ja osoitti sekä penkin päälle että
alle. -- Tervehtikää rouvaa ja lapsia, että voivat rauhassa jatkaa
untaan, sillä se on parasta mitä löytyy. En minä ainakaan tiedä mitään
parempaa.
Vahti läheni molempia tajuttomia ja valaisi heitä varovaisesti
lyhdyllään. Bob katsoi myöskin ja huudahti äkkiä:
-- Siinähän on lurjus, joka livisti revolverilaatikon kanssa "The
burning Sunista." Ja toinen ei ole varmasti hituistakaan parempi.
-- Herättäkää minut nyt vain kun juna tulee. Nuo minä otan mukaani
_matkatavaraksi_.