Taistelussa kohtalon kanssa.
-- Kid!
-- Harry!
Nämä nimet kuuluivat yht'aikaa ja ilmaisivat samaa jälleennäkemisen
iloa.
Mutta molemmat seisoivat yli polvien vedessä, ja sisään juoksevan veden
vuoksi oli Harry, joka uhmasi kaikkea muunlaista vaaraa, jälleen tullut
oven kautta romukomerosta kajuuttaan.
Siinä seisoivat he molemmat vastapäätä toisiaan ja olisivat ehkä
suorastaan langenneet toistensa syliin jollei Kidille olisi selvinnyt,
että nyt oli tärkeämpää tehtävää kuin lämpimimmätkään ystävyyden
vakuutukset.
-- Harry! huudahti hän... Alus vajoaa millä hetkellä tahansa. Tässä on
pelastettava henki.
-- Oletko siitä varma?
-- Laiva murskautuu kuin pähkinänkuori karien väliin.
-- Tarkoitatko tätä kuunari Felicaa?
-- Mitä herran nimessä minä muuta tarkoittaisin?
-- Sinä sanoit laiva ja tämähän on... Hyökylaine tuli alas
kajutanportaita ja peitti molemmat miehet, niin että heidän oli
pidätettävä henkeään.
-- Se uppoaa! huudahti Kid saatuaan suunsa suolavedestä vapaaksi...
Tätä se ei enää kestä. -- Tule!
Handsome Harry ei ymmärtänyt asiasta paljoakaan, mutta arvasi jotain
olevan hullusti, päättäen Kidin käskevästä "tule!" Ja hän ei
vitkastellut seuratessaan jälestä, sitäkin enemmän, koska
vedentäyttämään kajuuttaan oli hengenvaarallista jäädä jo nytkin ja yhä
vaarallisempaa näytti tulevan.
Seuraten Kidin kantapäillä oli hän hetken kuluttua suuren vesisäiliön
suojassa. -- Sen vieressä olivat portaat ja siinä oli toistaiseksi
sangen hyvä piilopaikka. Suurvene oli lähtökunnossa ja heilui
pitimissään kuin jättiläiskätkyt himmeän käsilyhdyn valaistessa sitä,
käsilyhdyn, jonka valo riitti tuskin valaisemaan sen ympärille
kokoontuneet riitelevät, kiroilevat, huutavat ja vainuvat miehet, jotka
kamppailivat henkensä edestä päästäkseen veneeseen samalla kun laivan
vastakkaisella sivulla toistui sama näytelmä yhtäläisellä hurjuudella.
Kuului kuin joku olisi saanut iskun veitsestä. -- Hurja ulvonta kuului
hirveältä yli kaiken muun melun. Tuolla työnsi joku toveriinsa raskaan
naulan, niin että onneton kaatui kuin tukki joutuakseen astuinlaudaksi
toisille, jotka koettivat toiselta puolen päästä pelastusveneeseen,
jota kiirehtivät kädet olivat jo alkaneet laskea mereen.
Samalla hetkellä päästi joku liian kiivaasti peräköyden. Pelastusvene
nousi ilmassa pystyyn, ja joukko venheessä olevia miehiä vieri mereen
kauheasti huutaen. Peräpuolen köydessä oleva mies päästi silloin köyden
kokonaan ja se ratkaisi jälellejääneiden kohtalon. Tyhjä vene riippui
keulaköydessä ja musertui kuin saviruukku jättiläisaallon lyödessä sen
laivaa vasten.
Handsome Harry värähti. -- Ei ikinä hän ollut luullut merielämän
tarjoavan niin peloittavia näytelmiä.
Mutta keskellä tätä vaikutti luonnonvoimien raivo, myrskyn hurjuus,
karien pauhu ja aaltojen kauhea kohina aivan mitättömältä verrattuna
hengestään kamppailevien miesten hurjuuteen ja säälimättömyyteen. Pahat
henget viimeisenä päivänä eivät olisi voineet esiintyä hurjemmin kuin
nämä miehet, jotka vähän aikaa sitten kutsuivat toisiaan tovereiksi.
Ikäänkuin itse taivas olisi vihastunut tästä näystä ja tahtonut antaa
kaikille näille luonnottomille ihmisille armoiskun halkasi yömustaa
taivasta äkkiä kimppu häikäiseviä salamoita. Samalla kuului sellainen
huumaava jyrinä kuin olisivat maa ja taivas törmänneet yhteen.
Korvakalvot olivat halkeamaisillaan ja jokainen inhimillinen koe saada
äänensä kuulumaan oli tuomittu epäonnistumaan.
Tuli monta sellaista salamaa, monta samanlaista huumaava jyrinää. Oli
pitkiä hetkiä kuin olisi koko taivas avautunut levittääkseen hullujen
ihmisten pahuuden yli kauhean peloittavaa ja hävittävää valoaan. --
Sillä välin oli sysimusta pimeys ja satoi tavalla jota ei voi kuvailla.
Hillittömät luonnonvoimat heittelivät vanhaa kuunaria koko voimallaan.
Se kulki vauhtia, jota katsoen rungon suuruuteen ja tonniston määrään,
ei voinut solmunväleissä mitata.
Mutta kareista ei Harry enempää kuin Kidkään kuulleet vähintäkään. Ne
olivat kadonneet. Ehkä oli Felica itsestään kääntynyt.
-- En ymmärrä tästä yhtään mitään! mylvi Kid Harryn toiseen korvaan
saadakseen itsensä ymmärretyksi. En käsitä kuka on saattanut ryhtyä
hoitamaan ruoria... Kuljemme puolella taklaasilla, muun on myrsky
pyyhkäissyt pois... Enkä näe ainuttakaan elävää sielua... Tämä on kuin
kummituslaiva, uusi "lentävä hollantilainen"...
Juuri hänen tätä lausuessaan sähähti jälleen jättiläiskimppu salamoita
valaisten lentävän Felican.
Kid huudahti ja vei käden silmilleen ikäänkuin olisi tullut
häikäistyksi. Hän osoitti kädellään komentosillalle. Ja kun Harry
katsoi osoitettuun suuntaan, pusertui hänenkin huuliltaan huuto.
Koko komentosilta oli säikkyvien sähköliekkien valaisema ja sen
keskellä seisoi -- Bartolo Felipe sininen viitta hurjasti myrskyssä
liehuen.
Mutta pää korskeine helmillä koristettuine hattuineen oli poissa!...
Tämä kummitusnäky tuli vielä peloittavammaksi kun fosforivalossa
nähtiin päättömän miehen heiluvan edes takaisin ohjauspyörässä
ikäänkuin hän yhä olisi ohjannut laivaa, joka syöksyi eteenpäin pitkin
aivan lähellä olevaa rantaa ja näytti päättömän "ruorimiehen"
pienimmästäkin varomattomuudesta voivan rusentua rannalta mereen
pistäviin kallionkielekkeisiin.
Äkkiä tuli sysipimeä. Ei valonhäivähdystäkään missään. Mutta vielä
merkillisempää oli, että tuli täydellinen hiljaisuus ja kesken
hiljaisuutta kuului Bartolo Felipen käskevä ääni:
-- Laskekaa ankkuri!
Silloin laskeutui Harryn ja Kidin mielenmaltti alapuolelle
nollapisteen. Ja he painuivat hijaa suuren vesisäiliön taa samalla kun
heidän vapisevat kätensä etsivät toisiaan.
Ei kumpikaan ymmärtänyt joutuneensa maanjäristyksissä usein sattuvan
näköhäiriön uhriksi ja että oli oltu ratkaisevassa kamppailussa
luonnonvoimien kanssa -- sekä että laajalti kuulu seikkailija, kapteeni
Bartolo Felipe, oli vielä kerran osoittanut olevansa kohtalonsa herra
eikä ollut lähimainkaan joutunut päästä pyörälle, vaan juuri
viimeisellä hetkellä, kun suuri osa Etelä-Kalifornian rannikkoa muutti
muotoaan, ohjannut kummituslaivansa, joskaan ei "Unelmien lahteen Fenix
linnun saarella", niin aivan äskettäin muodostuneeseen pieneen satamaan
St. Quintinlahteen.
Saattaa sanoa, ettei hänen kuunaristaan ollut paljoa jälellä. Köysistö
oli siekaleina, purjeet myrskyn viemät. Väkipyörät, taljaköydet ja
nuorat riippuivat sikin sokin ja enemmät puolet miehistöä oli mennyt
yli laidan.
Mutta kaikesta huolimatta hän itse vielä eli. Ja todennäköisesti oli
hänellä vielä omistamallaan laivalla ne viisi kallisarvoista,
varastettua laatikkoa kultineen ja timantteineen -- suurin saalis,
minkä hän tähän saakka oli onnistunut kaappaamaan.
-- Harry, kuiskasi Kid joku aika sen jälkeen kun ankkurikettingin
ratina oli tauonnut. -- Tällä kertaa emme voi tehdä täällä mitään...
Tämä laivuri on "kova". Hän on varmasti paholainen itse.
Mutta silloin oli Arizona Bertin "paras mies" koonnut jälleen
rohkeutensa. Kiusallinen merenkäynti oli loppunut. Hän alkoi jälleen
olla oma itsensä ja vastasi:
-- Ukonilmasta, myrskystä ja maanjäristyksestä näyttää hän voivan
selviytyä. Mutta vielä ei hän ole selvinnyt Handsome Harrystä eikä
Arizona Bertistä liioin.
-- Mitä aiot tehdä? sanoi Kid ihmetellen tätä äkillistä toimeliaisuuden
puuskaa.
-- Ensiksikin uida sopivassa tilaisuudessa maihin niin kauan kuin vielä
on pimeä.
-- Siis paeta?
-- On joskus parempi paeta kuin huonosti tapella.
-- Nyt sanoit toden sanan. Kunpa onnistuisimme.
-- Onnistuisimme?... Nyt olen minä määräämässä.
Kid olisi vastannut hohonaurulla, jos olisi uskaltanut. Handsome Harryn
ymmärrys oli varmasti saanut vian.
-- Vangit ylös! kuului äkkiä Felipen kaikuva käsky, joka pani
liikkeelle monet jalat samalla kun Harry tarttui Kidin käsivarteen ja
sanoi kuiskaten:
-- Tule nyt, Kid, niin lähdemme tiehemme valmistamaan hänen lopullista
kohtaloaan. Emme me ole niitä, jotka "kuljemme pitkin porrasta."
Äänettömästi laskeutuivat molemmat ystävykset laivan kupeella riippuvaa
nuoraa myöten tyyneeseen veteen.