Äärimmäisessä hädässä. -- Salaperäinen ääni.
Myrsky kiihtyi ja kuunari Felica heittelehti kuin kaarna raivokkailla
aalloilla. Kaikilta tahoilta kokoonhaalittu miehistö tässä puoleksi
mädänneessä laivassa kiroili ja vannoi kun ei "laivuri" -- Bartolo
Felipe -- tahtonut ohjata maihin päin.
Vain harvat ymmärsivät, että vaara siellä lisääntyisi rajumyrskyn
tapaisen maatuulen vuoksi Jos voitaisiin pysytellä merellä kunnes
myrsky asettuisi ja jaksettaisiin varoa joutumista rannikon
vaarallisiin ristilaineisiin, pelastuttaisiin varmemmin.
Mutta siitä oli juuri kysymys, Felica oli vanha ja saumoiltaan
ravistunut. Se ei ollut enää sama pikapurjehtija kuin ennen.
Sitä vastoin oli kapteeni Bartolo Felipe Mexikon rohkeimpia
rannikkopurjehtijoita. Hän oli tehnyt matkoja kun kukaan mistä merelle.
-- Ja johtuiko se sitten onnesta tahi taidosta, tahi ehkä molemmista,
mutta aina oli Bartolo Felipe selviytynyt, ja aina tällä samalla
Felicalla, jota hän oli kuljettanut monta herran vuotta -- merirosvon
tapaan ja säälimättömällä kurinpidolla, mikä ehkä olikin
vaikuttavimpana syynä hänen menestykseensä.
Tosin saattoi miehistö mukista ja kiroilla häntä -- samoinkuin hänelle
täysin uskollista perämiestään -- mutta se varoi murinan tulemista niin
korkeaääniseksi, että se olisi ulottunut asianomaisten korviin. Siitä
hetkestä ei murisiain henkiriepu olisi ollut suurenkaan arvoinen.
Helpointa oli tulla asetetuksi "kuivumaan" ahtaaseen sysimustaan koloon
emäpuun vieressä. Siellä sai istua ruuatta ja juomatta kunnes
vihdoinkin vietiin ylös laihana kuin luuranko -- mikäli ei ollut jo
kuollut.
Iskuja, lyöntejä ja potkuja käytettiin pienimmistäkin syistä, mutta
saattoi myöskin tapahtua, että joutui Felipen ampumaharjoitusten
maalitauluksi yhtä vaikuttavaan tyyliin kuin Wilhelm Tell ampuessaan
nuolella omenan poikansa pään päältä. -- Jos sattui "kuolemantapaus,"
heitettiin ruumis yli laidan. -- Ei kukaan jälelle jääneistä uskaltanut
murista, koska olisi voinut heti joutua kulkemaan samaa tietä.
Se, että yleensä otettiin pestiä sellaiseen laivaan, voidaan selittää
vain siten, että jokainen heistä oli tehnyt itsensä mahdottomaksi
maissa. -- Satamakaupungeissa poliisimiesten ahdistaessa oltiin
iloisia, kun joku tahtoi pelastaa heidät sähkötuolista tahi
elinkautisesta vankeudesta. -- Sitä, että Bartolo Felipen luona voitiin
sattua vielä paljon pahempaan kuin kuolema sähkötuolissa tahi
elinkautinen pakkotyö oli, ei kukaan tullut ajoissa ajatelleeksi.
Karkureita saattoi kyllä ilmestyä, mutta raa'alla rantarosvolla oli
niitä varten omat keinonsa.
Kaikki tämä oli tietysti Handsome Harryn laiselle maakravulle aivan
tuntematonta. Mutta hän oli kumminkin kuullut jo riittävästi eikä
asettanut enää toiveitaan korkealle. -- Kokemukset heräämisestä laivan
vedentäyttämässä ruumassa puhuivat myöskin kieltä, jota ei käynyt
väärin ymmärtäminen.
Hän oli yksinkertaisesti vanki| eikä suinkaan korkean oikeuden asettama
tärkeän tavaran vartija. -- Sensijaan saisi hän pian "kulkea pitkin
porrasta" -- todennäköisesti kadotakseen sinne ijäksi. -- Ja samoin
tapahtuisi toveri Kidillekin koska kajuutassa oli puhuttu "niistä
kahdesta poliisilurjuksesta", jotka oli tänne laahattu.
Varovaisuuden vuoksi oli heidät eristetty. -- Mutta kuulemastaan
päättäen arveli Harry Kidin vielä elävän. -- Missä paikassa laivaa hän
oli ja kuinka hän tällä hetkellä voi, oli toinen kysymys. Samoinkun
sekin olisiko hänellä mahdollisuus auttaa Kidiä vapautumaan siteistään.
Koskaan ei Harry ollut tuntenut suurempaa tarvetta tuntea laivaa ja sen
rakennustapaa kuin nyt. Silloin olisi hän paremmin voinut toimia
olosuhteiden mukaan.
Mutta kaukana maan sisäosissa syntyneenä ei hänellä ollut oikeastaan
koskaan ennen kuin nyt ollut mitään tekemistä meren kanssa paitsi
matkustajana sisäjärvillä tahi virroilla.
Ruokasalit, hytit ja tupakkasalongit hän tunsi, mutta siinä kaikki. --
Merenkäyntiäkin koki hän nyt ensi kerran. Ja hänen vatsansa oli jo
sanonut, että myrskyssä heittelehtivällä laivalla oli erinomaisen
kuvottava vaikutus matkustajan sisäelimiin. -- Niin, meritauti saattoi
tähän astisiin kärsimyksiin tuottaa vielä lisää.
Jos hän tällä kertaa selviytyisi, niin tulisi meri vastaisuudessa
olemaan viimeinen paikka, jossa hän koettelisi voimiaan. -- Niin,
sikäli oli hän selvillä, että jos lempeä kohtalo tälläkin kertaa
auttaisi häntä hengissä selviytymään ja asettamaan jälleen jalkansa
rakkaalle maakamaralle cowboyden ja desperadojen joukkoon, niin tulisi
siinä viikossa, jona Handsome Harry vapaaehtoisesti lähtisi liikkuville
laudoille, olemaan kaksi torstaita...
Näiden ajatusten kierrellessä hänen päässään oli myöskin hänen
ystävänsä Kid tullut tajuihinsa.
Myöskin hän oli saanut takaapäin samanlaisen kauhean iskun kuin
Handsome Harrykin ja vaipunut maahan. -- Myöskin Kid oli laahattu
kuunari Felicaan ja oltiin varmoja siitä, että sinisaveen tarttuneesta
jättiläisestä oli nousuvesi tehnyt lopun -- arveltiin hänestä tulleen
alligaattoreille juhla-aterian. Harry ei vielä tiennyt Kidistä
seuraavaa: Kid oli tuotu laivan sidottuna ja heitetty ruumaan. Heti
huumaavasta iskusta selvittyään käsitti hän useista eri merkeistä,
joissa merimies ei milloinkaan erehdy, tilanteen täydellisesti. Oltiin
purjelaivassa myrskyävällä merellä. Mitä muuta kohtalo oli päättänyt
hänen suhteensa tällä matkalla, se oli sitävastoin tuntematonta.
Kohtalo näytti kuitenkin pian puhuvan ratkaisevalla tavalla. -- Kid ei
ollut vielä ollut tajuissaan enempää kuin tunnin ennenkuin hän totesi
ruumassa olevan suuren vuodon. -- Vesi alkoi kohota ja hänen täytyisi
pian suorastaan hukkua, jos häntä ei siirrettäisi välikannelle.
Niin, vesi nousi levottomuutta herättävällä nopeudella. -- Vaikka hänen
suurin ponnistuksin vihdoinkin onnistui nousta seisomaan, ulottui tämä
turmiota tuottava vesi piankin hänen rintaansa.
Kohoavassa vedessä heilui hän edestakaisin kuin merimerkki tuulessa --
ja oli joka kerta vähällä kaatua veteen, josta ei ehkä olisi jaksanut
uudelleen nousta, kun pari miestä juoksi sisään lyhtyjen kanssa ja
toinen huusi:
-- Täysi kuusi metriä!... Tämä menee päin hornaa --! Pumput kuntoon!
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet. -- Mutta he
unohtivat sulkea oven ja lyhdyistä oli Kid saanut riittävää johtoa
tietääkseen mihin päin oli käännyttävä.
Seuraavassa hetkessä oli hän seljällään vedessä ja meloi
yhteensidotuilla käsillään kunnes pää sattui rautaportaisiin, joilla
hän hetken kuluttua istui tuumien kuinka olisi meneteltävä edelleen.
Silloin tuli vielä yksi tarkastaja juosten lyhdyn kanssa samoin kuin
edellisetkin. Mutta kiireessään ei hän huomannut portaille
kyyristynyttä vankia, vaan törmäsi tähän ja putosi pää edellä veteen.
Vähältä piti ettei Kid seurannut mukana, mutta hänen onnistui viime
hetkellä tarttua takanaan olevaan porrasaskelmaan -- ja siitä piteli
hän kiinni kaikin voimin varustautuen pahimmassa tapauksessa molemmilla
yhteensidotuilla jaloillaan antamaan hyppääjälle uuden matkapassin
"likoaltaaseen", jos tämä ei haluaisi auttaa hänen käsiensä
vapauttamisessa.
Se oli mieletön ajatus, juuri sellainen, jonka äärimäiseen hätään
saatettu ihminen voi saada. Mutta -- ajatteli Kid -- paljon pahemmaksi
ei tilanne saattanut tulla.
Nyt tunsi hän molemmin käsin tartuttavan polviinsa. Ja melkein
tukehtunut ääni vaikeroi:
-- Mitä tämä on?... Onko siinä joku?
-- Well, Julio, puhutteli Kid miestä tavallisimmalla mexikolaisella
nimellä -- kuinka sinä tänne tulit?
-- Veden korkeutta mittaamaan, tietysti.
-- Ja minä istun tässä molemmista käsistäni kiinni tarttuneena
rikkonaisten portaiden väliin. Tahi liekkö siinä nuoravyyhti.
-- En tosiaankaan ymmärrä mikä siinä on?
-- Onko sinulla veistä, Julio?
-- Tietysti on veitsi! Tässä...
-- Sinun on itse leikattava. En tule yksin aikoihin.
Mies, jonka nimi todellakin oli Julio -- hyvin tavallinen nimi
Mexikossa -- suoritti asian tuumimatta. Ja samalla hetkellä oli Kid
varustautunut viimeiseen asti taistelemaan hengestään ja tempasi
salamannopeasti mitään aavistamattomalta avustajaltaan veitsen, jolla
vapautti jalkansa. Seuraavalla hetkellä oli hän välikannella ja telkesi
rivakasti pelastajansa toistaiseksi ruumaan tutkiakseen ilman
viivyttelyä uutta paikkaa, johon oli tullut.
Tapahtumat näyttivät hänestä ihmeelliseltä, melkeimpä uskomattomalta
unelta. -- Ei mikään muu kuin suopea kohtalo olisi voinut häntä
pelastaa tällä kertaa. -- Mutta mitä tapahtuisi nyt?
Kiihoittuneena hiipi Kid hetkistä myöhemmin heittelehtivän ja pyörivän
laivan tuulenpuoleiselle ylikannen sivulle. Laine toisensa jälkeen
syöksyi yli. Tämä, ynnä se seikka, että kaikki kädet olivat täydessä
työssä, teki Kidille mahdolliseksi keinotella itsensä melkein
keskilaivalle, kun äkkiä lyhdyn valo sattui suoraan hänen silmiinsä ja
hämmästynyt ääni kuului huudahtavan:
-- Mitä pirua! -- Onko se päässyt irti? Samalla aikaa välähti
revolverin piippu suoraan Kidiä kohden Mutta kun Felica teki juuri
tavallista syvemmän "niijauksen" ei kaatunutkaan Kid, vaan mies
revolvereineen ja lyhtyineen. Kid heittäytyi hyökkääjän päälle ja
onnistui tekemään hänet aseettomaksi sekä antamaan vastustajalleen
sellaisen iskun, että tämä jäi loikomaan kannelle.
Tällä hetkellä tuli useita miehiä juosten pumppujen luota, joten Kid
hädin tuskin kerkesi pistäytyä erään pelastusveneen alle -- josta sai
hyvän tilaisuuden tutkimuksiin, jotka tosiaankin eivät ennustaneet
hyvää siitä mitä todennäköisesti oli tuleva.
Sattuma oli asettanut asiat vaikeammalle tolalle kuin Kid tiesikään.
Mies revolvereineen oli ollut päällikkö itse! Ja häntä juuri -- Bartolo
Felipeä -- kaivattiin: perämies juoksi sinne tänne saadakseen häneltä
tärkeitä ohjeita kun tähystäjä kaukana keulassa huusi: -- Tyrsky
suoraan ylätuulen puolella!
-- Valmiit kääntämään! vihelsi ylipuosun pilli vaistomaisesti.
-- Valmiit kääntämään! huudettiin täysin suin keulasta perään ja
laidalta laidalle.
Köydet ja ruori pantiin liikkeeseen samalla kun ne muutamat etuseilit,
joita voitiin käyttää, käännettiin taaksepäin, niin että voitaisiin
ylätuuleen kääntää.
Kidistä, joka loikoi pelastusveneen alla oli tilanne niin jännittävä,
että hän unohti kokonaan oman, äärimmäisen vaarallisen tilansa.
Saattoi tapahtua, että imuvedellä tyrskyn ympärillä oli suurempi voima
kuin etupurjeeseen puhaltavalla laitatuulella ja että kuunari ei
menisikään eteenpäin. -- Silloin tulisi rantaan ajautuminen
välttämättömäksi ja tunnussanaksi tulisi: -- Pelastakoon itsensä ken
taitaa!... Kid oli aikaisemmin ollut parissa samantapaisessa
seikkailussa vaikkakin koko joukon siivommassa seurassa, mutta
sielläkin oli jokainen pitänyt silmällä oman kalliin henkensä
pelastamista. -- Täällä tultaisiin varmasti iskemään toisiaan oikealle
ja vasemmalle, taistelemaan henkeen ja vereen pelastusvenheisiin
pääsystä ja niissäkin jatkettaisiin taistelua paikoista.
Ei, mitään käännöstä ei Pelica näyttänyt aikovan tehdä!... Yhä makasi
se samalla kyljellä. Nyt saattoi Kid kuulla tyrskyjen pauhun, -- kuulla
kuinka se mylvi ja murisi kuin kummitusmaisen suuresta jättiläskidasta,
joka ennen pitkää nielisi heidät kaikki ja murskaisi Felican kuin olisi
se lasia.
-- Kapteeni!... Kapteeni!... huudettiin monelta taholta.
-- Pelastusveneet ulos! ulvoivat toiset.
-- Selvittäkää laskuköydet, astukaa suurveneeseen! mylvi joku
käskevämpi ääni pillin puhaltaessa lakkaamatta:
"Valmiit kääntämään!" Mutta Felica ei tahtonut. Tällä kertaa täyttyisi
sen kohtalo ehdottomasti. Se tahtoi kareille ja siellä lakkaisi se
ainaiseksi olemasta.
Ihmisen aivot ovat ihmeelliset. Sekunnin murto-osassa saattaa sinne
mahtua kokonainen kirja ajatuksia. -- Niin tapahtuu ihmisen
kuolinhetkellä ja äärimäisen hengenvaaran uhatessa. -- Mutta siitä
huolimatta saattaa silloin ajatella kokonaan muuta kuin pelastusta.
Niin tekivät tällä hetkellä Kidinkin aivot. -- Nyt ei astunut etualalle
hänen omat asiansa eivätkä henkensä säilyttämisrnahdollisuudet. Hän
ajatteli ystäväänsä Harrya ja tämän vointia.
Jos todellakin on olemassa jotain, jota sanotaan ajatustensiirroksi
tahi oppineemmin telepatiaksi, -- jotakin, jota ei ole koskaan
täydelleen voitu ratkaista, niin oli se juuri sellaista, joka tällä
hetkellä kuiskasi Kidille:
-- Alas kajuuttaan. Sinua tarvitaan paremmin siellä.
Selvällä käsityskyvyllään olisi Kid tavallisissa olosuhteissa heittänyt
sellaisen ajatuksen mielettömänä pois. Kajuutassa saattaisi hän laivan
upotessa hukkua kuin kissa millä minuutilla hyvänsä tahi tulla laivan
murskautuessa muserretuksi tomuksi.
Mutta joka tapauksessa kuunteli hän tätä sisäistä ääntä. Ja sama
minuutti ei ollut vielä lopussa kun hän seisoi siellä silmästä silmään
-- Harryn kanssa.