Maakrapu merellä.
Harry Brooker -- Handsome Harry -- tunsi yhä pistävämpää kipua
pakoittavassa niskassaan.
Kaikkialla, mihin hän kääntyi, oli sysimustaa kuin pimeimpänä yönä.
Vain hyvin hitaasti ja epätäydellisesti palasi tapahtumien muisto,
kohtaus mexikolaisen laivurin eli kapteenin kanssa ja kuinka hän Kidin
kanssa oli seurannut tätä sangen jyrkkää mäkeä ja ahdasta solaa, joka
päättyi rannalle niemen toiselle puolelle.
Siellä saattoi hän jo eroittaa laivan -- todennäköisesti sen, josta
Bartolo Felipe oli juuri puhunut. Mutta sitten oli hän äkkiä kadottanut
tajuntansa. Hän tunsi niskassaan polttavaa tuskaa ja samalla tuntui
kuin olisi hän vaipunut maan alle tahi syöksynyt jostain huimaavasta
korkeudesta alas.
Ainoa mahdollisuus oli, että hän oli saanut äkillisen, hyvin voimakkaan
iskun niskaansa -- takaapäin joltakin, jota hän ei ollut tiennyt
varoakaan. Siis kaikesta varovaisuudesta huolimatta ansa, väijytys,
jota hänen oli ollut aivan mahdoton estää -- koska oli ollut varmasti
vakuutettu master Bertin lähettämän kirjeen ja Bartolo Felipen
esittämäin todistusten nojalla, että lähetyksen suhteen kaikki oli all
right.
Hänen oli myönnettävä, että sisäinen ääni oli häntä varoittanut. --
Tämä sisäinen vaisto ei ollut täydellisesti tyytynyt siniviittaisen
mexikolaisen kanssa tehtyihin liikesopimuksiin. Ja hänen olisi pitänyt
kuunnella tätä ääntä ennenkuin oli liian myöhäistä.
Missä olivat tällä hetkellä ne viisi laatikkoa kallisarvoisine
sisällyksineen? Ja missä hän sitäpaitsi oli itse?
Tähän tuli vastaukseksi voimakas kallistuminen, niin että Handsome
Harry pyöri ympäri kuin tynnyri.
Nyt vasta huomasi hän kätensä olevan taakse sidottuina, ettei hän
saattanut niitä liikuttaakaan. Samalla tuntui kuin olisi joku voima
asettanut hänet seisomaan melkein päälleen nostaakseen hänet kohta
senjälkeen taas jaloilleen, josta hän uudelleen kieri ympäri, tämä
toistui säännöllisin väliajoin.
Jos Handsome Harry olisi vähänkään ollut merellä, niin olisi hän heti
käsittänyt olevansa aalloilla hyppelehtivässä laivassa. Mutta myöhemmin
johtui tämä ajatus hänen mieleensä ja mikä oli luonnollisempaa kuin
että hän luuli tulleensa siirretyksi Felicaan, jolla ne viisi
kallisarvoista laatikkoa piti viedä meritse Priscoon, kuten Kalifornian
pääkaupunkia yleensä Amerikassa kutsutaan.
Olisi väärin sanoa tämän luulon rauhoittaneen Handsome Harrya. Hänen
laitansa ei ollut niinkuin esimerkiksi hänen toverinsa Kid Strongersin,
joka monen muun toimen ohessa oli ollut myöskin merimiehenä ennenkuin
antautui amerikkalaisen etsivän poliisin palvelukseen.
Niin, Kid, tuo aina yhtä peloton!... Miten oli hänen laitansa? Ja miten
oli vihdoin Big Bobin käynyt?
Tämä seikkailu, koko tämä juttu, oli niin erilainen kuin muut, joissa
hän oli Arizona Bertin palveluksessa ollessaan ollut. Mutta ikinä hän
ei ollut ajatellut joutuvansa ansaan sillä tavoin kuin nyt oli
tapahtunut.
Uusi pyöriminen, nouseminen ja kumoonmeneminen...
Merellä täytyi tuulla aivan hirveästi. -- Ehkäpä oli tultu avoimelle
merelle, Tyynelle valtamerelle, joka saattoi sille päälle sattuessa
olla kaikkea muuta kuin tyyni.
Juuri kuin jälleen uusi heilahdus heitti Harrya kuin avutonta lasta --
ja nähdessään nyt täydessä tajussaan kaksinkertaisesti epätoivoisen
tilanteen, koskapa hänen kätensä eivät olleet vapaat estämään kolauksia
-- tunsi hän tarttuvansa kiinni johonkin käsivarsistaan, niin että ne
olivat katkeamaisillaan.
Tällä tavoin joutui Harry ripustetuksi riippumaan käsiään pitelevistä
siteistä. -- Uusi heilahdus antoi hänelle kovan iskun selkään, mutta
samalla sai hän selville joutuneensa kiinni jonkunlaiseen suureen
koukkuun.
Tässä huomasi hän äkkiä keinon ainakin käsiensä vapauttamiseksi.
Kääntelehtien ja vääntelehtien ryhtyi hän kuluttamaan nuoraa. Laivan,
hänen vankilansa, heiluminen auttoi myöskin asiaa ja erään voimakkaan
heilahduksen aikana tupertui hän vihdoin vapautetuin käsin alas veteen!
Jos hänellä olisi ollut merimiestottumusta, olisi hän heti käsittänyt
sillä hetkellä olevansa lähempänä emäpuuta kuin laivan kantta.
Hän olisi ehkä hukkunut ruumassa olevaan veteen, jos eivät hänen
kätensä olisi olleet vapaina. Uiden alkoi hän haeskella kiinteätä
pohjaa jaloilleen, joiden siteitä hän ei vielä ollut saanut auki.
Sillä tavoin joutui hän -- paikan laatua tuntematta -- uimaan sangen
pitkän matkan kannen alla. Tämän ja vedenpinnan välillä ei ollut
enempää väliä kuin että hän saattoi kohotetulla kädellään tavata
kattoon kerta toisensa jälkeen kunnes äkkiä tunsi saaneensa kiinni
jostakin, joka oli kuin kalteva nurkkaus (laivan vannas).
Laivan äkkiä painuessa suuren peräaallon voimasta "nenälleen" tuli
Handsome Harry ikäänkuin sylkäistyksi pohjaan johtavan tilkkimisluukun
kautta ylös. -- Näin ollen joutui hän ilman omaa ponnistustaan
makaamaan kuivalle, pieneen romukomeroon, jonka laivan vannaspuu
eroitti miehistön kojusta.
No, siitä asiasta ymmärsi Handsome Harry hyvin vähän, eikä välittänyt
sitä tuumiakaan. -- Hänellä oli kylliksi tekemistä toipuakseen ja
saadakseen irti jalkansa, joka työ kävikin paljon helpommin kuin
taaksesidottujen käsien irroittaminen.
Jos tässä olisi ollut Big Bob, olisi kaikki toistaiseksi päättynyt
perusteelliseen kuorsaamiseen. Mutta Handsome Harry oli paljon
tiedonhaluisempi ja alkoi heti tutkia romun täyttämää komeroa.
Ei viipynyt kauan ennenkuin hän kirjaimellisesti syleili ylöspäin
johtavia rautaportaita.
Seuraavalla hetkellä kiipesi hän niitä ylös ja tunsi seisovansa
rautaluukun alla. Mutta niin kovasti kuin hän koettikin saada sitä auki
-- asettaen sen alle voimakkaat hartiansakin -- ei se antanut
hituistakaan perään. Kyllä, ehkä sentään vähän. Silloin tällöin päästi
se sisään pienen kylmän vesisuihkun. -- Se tapahtui joka kerran kuin
kuunari sukelsi aaltoihin, joten jo ennestään läpimärkä Harry katsoi
parhaaksi laskeutua jälleen alas etsiäkseen uutta tietä.
Tämän hapuilevan etsinnän aikana sai meriseikkailuissa niin usein
ivailtu maakrapu äkkiä kuulla meluavia, karkeita ääniä.
Oikeastaan alkoi se siitä, että joku puhalsi kiivaasti pilliin, jonka
jälkeen raaka ääni kuului huutavan:
-- Kaikki miehet kannelle!
Sen seinän toiselta puolen, jota vasten Harry seisoi kumartuneena,
syntyi nopeata liikettä. -- Samaan aikaan tunsi Harry karkeassa
lankkuseinässä jotakin, joka saattoi olla ovi. Tätä vasten painoi hän
toisen korvansa ja saattoi kuulla, kuinka siellä sisällä meluttiin ja
kirottiin sekä englannin- että espanjankielillä.
Eräs pahimmista rähisijöistä kiroili ja vannoi jotakin pumppuamisesta
sanoen, että tässä peijakkaan orjantyössä pitäisi jokikisen "elävän
ruumiskirstun" lain mukaan pitää mustia, toisin sanoen neekereitä,
johon toinen vastasi, että sellaiseen työhön oli jokaisessa
kunnollisesti varustetussa "laatikossa" dynamopumput...
Sitten tuli hiljaisuus.
Miehistö oli mennyt ulos ja koju jäi tyhjäksi. -- Mutta sensijaan alkoi
suoraan Harryn pään yläpuolelta kuulua helvetillinen melu, jonka
aiheutti pumppuun kutsuttu vapaavahti kuleksien, tömistäen ja hyppien
vanhan pumppurämän -- menneiden aikojen merimiesten pahimman
kiusanhengen -- ympärillä, mutta joka, kuten sanottu, meidän aikanamme
on korvattu koneellisilla laitteilla, joilla on paljon tehokkaampi
vaikutus.
Harry oli kuitenkin tullut vakuutetuksi, että siihen ahtaaseen koloon,
jossa hän nuorien, vanhojen purjeiden ja kaiken muun romun seassa oli,
johti ei ainoastaan rautaluukku, vaan ovikin.
Tätä viimemainittua vastaan kohdisti hän voimansa -- jotka muutenkin
varsin suuret, kuten yleensä kaikilla Arizona Bertin miehillä,
lisääntyivät kaksinkertaisiksi hänen palavasta halustaan päästä
vapaaseen ilmaan tervan, öljyn ja haisevan pohjaveden tuoksusta, josta
hän oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen.
Silloin kuului kova räminä.
Lukko oli antanut perään ja Harry kaatui suinpäin oven läpi -- ei tosin
kirkkaaseen päivänvaloon, vaan katkuavan ja savuavan fotogeenilampun,
joka heitti valoaan epäjärjestykseen, mikä ei tee laivakojua hienon
klubihuoneen näköiseksi, mutta on silti merimiehille vapaavahdin ja
levon aikana oikea paradiisi.
Handsome Harry ei ollut niitä, jotka puuttuvat toisen omaisuuteen.
Mutta nähdessään m.m. kunnollisen, uusimallisen browningrevolverin
riippuvan eräässä koukussa ja olevan ladattuna -- niin olkoon hänelle
näissä olosuhteissa anteeksi annettua, että hän antoi tämän
tervetulleen kappaleen vaihtaa omistajaa.
Toisesta kojunnaulasta täydensi Harry asevarastoaan mainiolla
veitsellä, ja pyöreältä pöydältä, joka oli rakennettu kojun läpi
ulottuvan etumaston ympärille, otti hän ilman tuumimista muutamia
laivakorppuja sammutettuaan ensin janonsa muutamilla valtavilla
suullisilla vettä, joka ei tosin ollut parhaan makuista, mutta silti
siedettävää ollakseen laivavettä.
Tuskin oli tämä tehty ennenkuin hän kuuli jonkun tulevan alas portaita,
joita hän koko ajan oli pitänyt silmällä.
Hänellä oli ollut tarkoitus perääntyä takaisin ahtaaseen romusäiliöön,
mutta yht'äkkiä keksikin hän sen kaikkea muuta kuin rauhoittavan
tosiseikan, että ovi oli mennyt kiinni ja todennäköisesti lukkoon
myöskin.
Epätoivoisella hypyllä oli Harry seuraavassa sekunnissa eräässä
pienessä, kahden hengen makuukopissa kädessään ase ja päättäneenä myydä
henkensä niin kalliista kuin mahdollista.
Alastulija ei ollut kuitenkaan huomannut mitään ja hänellä oli
nähtävästi ajattelemista omissa asioissaan enemmän kuin siinä, joka
ehkä huomaavaisemmasta olisi näyttänyt epäilyttävältä.
Hän riisui läpimärän puseron yltään ja kiersi siitä veden kuin sienestä
keskelle lattiaa heittäen sen sitten merimieskirstun päälle, josta
ensin otti toisen puseron.
Tuskin oli tämä tehty ennenkuin kajuuttaan tuli toinen mies. Tämä huusi
toverilleen:
-- Tietysti on laiva saanut taas vuodon! Omasta puolestani olisin
iloinen, jos ilman pahemmitta seikkailuitta pääsisimme menemään St.
Lazarolahteen.
-- Kyllä, kiitos! Silloin et tunne senor Felipeä! vastasi puseronsa
muuttanut mies. -- Hän ei anna perään ennenkuin olemme saapuneet Bajo
Sebastianianin tasalle. Kuulin hänen sanovan sen "styyrille" kun Yonki
tuli minua vaihtamaan vahdista.
-- Onko sitten joku erikoinen kiire?
-- Näyttää olevan saatuamme kannelle nuo viisi laatikkoa -- joiden
luulisi sisältävän -- niin, mitä hyvänsä.
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Usko mitä tahdot.
-- Kuule, Julio!... Ajatteleppas, jos niissä olisi...
-- Mitä?
Vastaus tuli tuskin kuuluvana kuiskauksena:
-- Kultaa...
-- Miks'ei yhtä hyvin timantteja?
-- Niitä myöskin.
Toveri suorastaan hypähti.
Harry saattoi vallitsevasta hämäryydestä huolimatta aivan hyvin
eroittaa molempien miesten naaman vääntyvän merkityksellisiin
irvistelyihin. -- Vihdoin jatkoi Julioksi kutsuttu:
-- Siinä olisi siis mahdollisuus päästä tästä kirotusta hommasta ja
tulla nopeasti rikkaaksi mieheksi.
-- Sinä tarkoitat tietysti miehiksi?
-- Tietysti. -- Eihän sitä voi yksin suorittaa.
-- Ja sitten jaamme puoleksi. Eikö niin?
-- Aivan niin!... Sillä oikeus on aina oikeus.
Jos ei asema olisi ollut niin vakava, olisi Harry, kuullessaan tämän
lurjuksen suusta niin kauniin loppulauseen, purskahtanut valtavaan
nauruun. -- Nyt sai hän olla iloissaan, jos ei hänen hengityksensä
kuulunut.
Viisi kallisarvoista laatikkoa olivat siis laivalla.
Mutta näytti olevan muitakin kuin Bartolo Felipe, jotka halusivat
aarretta ja yksi niistä jatkoi:
-- Ensiksi on meidän tiedettävä, mihin hän on pannut ne.
-- Hänellä on luonnollisesti ne kajuutassaan. -- Ainakin sen
läheisyydessä. -- Sellaisia kalleuksia ei aseteta mihin tahansa.
-- Saamme siis unohtaa mielestämme tämän jutun ja tuumia jotain muuta,
joka kannattaa paremmin kuin kuulan, ehkäpä useammankin saaminen
ruumiin läpi.
Tämä sanottiin sellaisella vakaumuksella, että toinen vaikeni. -- Mutta
molempien rannikkokulkijain karkeista kasvoista saattoi Harry hyvin
selvästi lukea, mitä he sisimmässään ajattelivat. Siitä näkyi, ettei
kumpainenkaan halunnut hyljätä tehtyä esitystä.
Kesken merkitsevää hiljaisuutta kuului Julioksi kutsuttu huudahtavan:
-- Bien!... Mutta, Guido, miten olet arvellut hänen selviytyvän noista
poliisilurjuksista, jotka hän on laahannut mukanaan laivalle?
-- Etkö ymmärrä? -- Jos hän olisi jättänyt ne sinne, niin olisi se
herättänyt epäilyksiä... Nyt saavat he kulkea pitkin porrasta,
tietysti.
Julion ilkeä nauru tuli vastaukseksi. -- Mitä "kulkemisella pitkin
porrasta" tarkoitettiin, siitä ei Handsome Harryllä oikeana maakrapuna
ollut aavistustakaan. Tällä kertaa oli hän iloissaan kuullessaan
käskevän äänen huutavan:
-- Ylös, hitto vie!... Täällä tarvitaan joka kynsi... On täpärällä
selviydymmekö sittenkään.
Hetkistä myöhemmin oli Handsome Harry onnistunut ryömimään takaisin
romuhuoneeseen. Mutta hänellä oli nyt yhtä ja toista ajateltavaa eikä'
vähimmin sitä; mitä "kulkeminen pitkin porrasta" merkitsi. --
Rehellisesti tunnusti hän olevansa täällä merellä liian tyhmä.