(Haudankaivajan juttu.)
-- Kysytte, onko täällä koskaan kummitellut, virkkoi haudankaivaja
Kaaperi istahtaen helteisenä heinäkuun päivänä nurmittuneen
hautakummun laiteelle, vastapäätä muutamia nuoria miehiä, jotka ohi
kulkiessaan olivat poikenneet hautausmaata katselemaan ja pysähtyivät
nyt leikkisäksi tunnettua "viimeistä virkamiestä" puhuttelemaan.
-- On täällä kummitellut, vakuutti hän uudestaan -- toissa iltana
viimeksi. Haluatteko kuulla sen jutun?
-- Halutaan toki, vastasivat nuoret miehet yhteen ääneen.
-- Mutta teillä täytyy olla aikaa. Se ei ole aivan lyhyt. Se alkaa
kymmenien vuosien takaa.
-- Vaikkapa alkaakin, kunhan päivässäkään tulee kerrotuksi.
-- Sillä puheella... Te ette tiedä mitään Sarkamäen Yrjöstä, jolla
minä 30 vuotta takaperin palvelin renkinä. Se oli rehti isäntä,
joka piti hyvän ruuan työväelleen, eikä palkkaa maksaessa kuulunut
kitinätä. Mutta sille piti tehdä työtä kummallakin kädellä. Ja
mielellään sille tekikin, sillä hän itse teki enemmän kuin yksikään
muu työmies, eikä kumminkaan koskaan kehunut eikä heikompivoimaisia
halveksinut. Hän oli oikea työhullu, jolle työttömät ajat
olivat ikävimmät. Heinäkuun iltoina auringon laskun aikana ja
sunnuntaipäivinä hän joskus leikillään (mutta varmasti, puoliksi
tosissaan) virkkoi, että muuten on luoja luonut kaikki hyvästi, vaan
loi yöt ja pyhäpäivät. Ei se sitä sanonut pyhäpäiviä halveksiessaan.
Yrjö kävi kirkossa useammin kuin muut, jotka hyvin kokolla koprin
pyhäpäivää odottavat. Mutta iltapuoli siitä jo oli ikävä viettää
joutilaana ja usein hän meni työpaikkoja katselemaan.
Yrjö luuli olevansa rautaa, joka kestää ainaisesti. Siinä hän
kumminkin erehtyi. Hän olisi alkanut tarvita ruoka-unetkin, mutta
sellaiseen ajan tuhlaukseen hän ei antautunut, vaan rupesi illan
suussa hiipivää väsymystä karkoittamaan kotikorvessa keitetyllä
"vanhalla miehellä". Sitä oli nyt aina povitaskussa litteässä
pullossa ja siitä hän kävi salavihkaa pajukon tai ladon suojassa
kulauttamassa. Kulauksen päälle hän kohautti olkapäitään, ja silloin
sai arvata, että nyt ei taas pysy poikaset perässä olipa tehtävänä
mikä työ tahansa.
Sitä tekoa kului vuosi, ehkäpä toistakin. Litteän pullon sisällys
ei enää riittänyt rupeamaksi. Täytyi käydä keskelläkin täyttämässä.
Varasto hupeni sitä mukaa, mutta silloin meni Yrjö aittaan, mittasi
rukiita säkkiin ja vei hevosella Kotakorven mökkiin, jonka vaimo,
vanha viinankeittäjä, valmisti rukiista jäsenten jännittäjää.
Sellainen valmistustapa oli jo kiellettyä, mutta Yrjö ei katsonut
millään tavalla lakia rikkovansa, kun ei keitättänyt kellekään
myötäväksi, ainoastaan omaksi tarpeekseen. Mökin mies, sorakielinen
ukko, kantoi valmistuneen aineen suurella leilillä Sarkamäelle. Leili
oli ulkopuolelta tervattu ja jos vastaantulija sattui kysymään,
mitä leilissä on, vastasi ukko: tervaa. Ettei ruunun miehet eivätkä
muutkaan pahansuovat pääsisi heidän hommistaan tietämään, käyttivät
he samaa nimitystä keskenäänkin puhellessaan, ja minä kuulin
kerrankin mökin ukon kysyvän: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?"
En muista mitä Yrjö siihen vastasi, mutta sen huomasi syrjäinenkin,
että tervan maussa se oli aina. Työtä se oli vieläkin tekevinään,
vaikka se supistui siihen, että tuli työpaikalle, tarttui aseeseen,
nujerti sillä muutaman minuutin ajan ja lähti sitten astua
junnaroimaan pihaan ottamaan lisävoimia. Potattia nostettaessa kävi
viimeksi pellolla. Tonkasi yhden kerran taikollakin, mutta siihen se
työnteko loppui.
Pois pani taikon ja lähtiessään örähti: tarkkaan. Tarkoitus oli kai
varoittaa, että pitää ottaa tarkkaan kaikki potatit. Yrittelipä pois
mennessään entiseen tapaan jalallaan potkia multaa, nähdäkseen oliko
huonosti harattu, mutta eipä jalka totellutkaan enää. Ne tarvitsivat
olla tanakasti maassa kiinni ja ainoastaan arvelun perästä uskalsi
toksautella toista toisen edelle. "Vanhaa miestäkään" ei kyennyt enää
laskemaan pienempään astiaan, vaan täytyi kulautella suuren lekkerin
suulta.
Sen kupeella hän istuksikin enimmät ajat ja ennenkuin potatit olivat
kuopassa, tuli Yrjö niin läpeensä tervatuksi, että jäikin siihen
aitan lattialle selälleen köllöttämään.
Emäntä oli ensimäiseksi huomannut ja kutsui kaikkia muitakin
katsomaan. Siinä sitä katseltiin ja käänneltiin, ja päätökseksi tuli,
että kuollut mikä kuollut. Kotakorven mökin vaimo haettiin pesemään.
Muori, joka oli tähän asti pitänyt huolen sisäpuolen huuhteluveden
keittelemisestä, pesi nyt viimeksi kotiliedellä lämmitetyllä vedellä
ulkopuolenkin ja puki sitten päälle puhtaan, vasta neulalta heitetyn
liinapaidan ja samoin tanakasta toimikkaisesta ommellut uudet
housut. Sellaisena sitten asetettiin Yrjö laudalle, jonka toinen pää
oli jyvähinkalon laidalla ja toinen vanhan viinatynnyrin päällä.
Hautajaisten valmistusaikana kävivät naapurit pitkälle matkalle
lähtenyttä katsomassa ja hyvittelivät surevia sukulaisia sillä, että
on aivan yhtä punakka kuin eläessäänkin.
Hautajaisissa syötiin ja juotiin kaksi päivää. Siinä välissä käytiin
Yrjö tuomassa tänne "pitkän pellon piertanolle". Kun minä sitten
kymmenien vuosien kuluttua pääsin tämän pellon käsin kyntäjäksi, niin
tulin usein pysähtyneeksi entisen isäntäni hautakummun viereen ja
muistui mieleeni, että vieläköhän lienet yhtä punakka kuin ennenkin.
Toissa iltana minä sitten sain sen tietää, josta alkaa kertomukseni
toinen osa.
* * * * *
Yrjön emäntä eli vanhaksi. Muutamia päiviä takaperin tuotiin
sana, että nyt on hänkin kuollut ja minun pitää valmistaa hänelle
lepopaikka. Siinäpä ei ollut aprikoimista mihin tuon valmistaisi:
tietysti miehensä viereen. Kun tiesin kymmenissä vuosissa mullan
kerinneen painua vieremättömän lujaksi, uskalsin ruveta uutta hautaa
kaivamaan aivan entiseen kiinni. Se sattuikin niin tarkalle, että
pohjalle tultua hipasi lapio Yrjön arkun kuvetta. Kiitollisuudesta
entistä emäntääni kohtaan, joka oli kymmeniä kertoja ojentanut
renkipojalle vahvan voipalasen keskellä rupeamaakin, kaivoin hänen
hautansa ainakin puolen kyynärää syvemmäksi kuin Yrjön hauta.
Viimeisen multalapion viskattua nojasin selkäni haudan seinustaan,
levähtääkseni. Silloin löyhähti nenääni renkiys-ajoilta tuttu "vanhan
miehen" haju.
Muistojen uudistuessa tulin vähän vallattomalle päälle ja matkien
mökin ukon ääntä, samalla kopauttaen arkun laitaan lapiollani,
kysyin: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?" Lienen kopauttanut
liika kovasti, sillä arkun laita loheta hösähti aivan avonaiseksi.
Tuosta jo vähän kammahdin ja aloin kiivetä ylös. Mutta en ennättänyt
vielä seisaalleni, kun kuulin tutun äänen: uh, uh, ja kun käännyin
katsomaan, niin näin, että Yrjö oli vyöräyttänyt itsensä uuden
haudan pohjalle ja kömpi parhaallaan seisaalleen. Arvaatte sen, että
minä ihmettelin. Aloin kumminkin ymmärtää, ettei tämä ollut mikään
kuolleista herääminen, olipahan vain pitkänpuoleinen pohmelolepo.
Eihän se kuolleena olisi niin punakka ollutkaan, kun silloin arkkuun
pantaessa oli. Nyt se heräsi siitä pohmelostaan ja minä odottelin,
että kääntyyköhän tuon kieli paremmin kuin silloin potattimaalla.
Jo rykäsi muutamia kertoja, sitten kohotti päätänsä ja kysyi:
"Missä minä olen?" Minä vastasin: "Haudassa." "Haudassa", jamasi
Yrjö. "Sinäkö minut tänne toit?" "Oli niitä tuomassa muitakin",
vastasin minä. "Muitakin", virkkoi taas Yrjö ja kysyi: "Kuka sinä
olet?" "Kaaperi minä olen", vastasin. "Meidän Kaaperiko? Et ikinä.
Sinähän näytät vanhalta ukolta." Selitin, että vanha minä olenkin,
sillä siitä taitaa olla yli kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi
tavattiin. Yrjö yritti suuttua ja väitti aivan vasta tavanneensa
Kaaperia potattipellolla. Sanoi minun luulevan häntä juopuneeksi,
mutta että hän on nyt selvempi kuin pitkiin aikoihin. Kuoppaa väitti
potattikuopan tekeleeksi, johon hän on voinut kävellessään pudota ja
nukkua siellä pitkän rupeaman. "Ei väitellä tyhjän tautta", sanoin
minä. "Nouse tarkastelemaan, ollaanko nyt Sarkamäen kuoppa- harjulla."
Laskin portaat haudan pohjaan, ja Yrjö kiipesi ylös
toimikashousuissaan. Olivatpa ne säilyneet lahoamatta, kun olivat
lähellä hyväksi karaistua ihoa. Kestipä meidän kotvan aikaa
keskustella, ennenkuin Yrjö uskoi mitenkä asiat ovat. Sitten se
ajatteli vähän aikaa ja virkkoi: "Kyllä minä mahdan olla joutava,
mutta mennäänhän kumminkin katsomaan miten siellä Sarkamäessä nyt
eletään." "Aivan oikein", myönnytin minä. "Ja onhan siellä emännän
hautajaiset. Käskettiin sinne minuakin hautajaisiin."
Sitten me lähdettiin yötä myöten yhdessä astua teilaamaan. Ennen
matkalle lähtemistä arvelin Yrjölle, että jos täältä kirkonkylän
telefooni-asemalta ilmoitettaisiin tulostamme Sarkamäelle, etteivät
hämmästyisi ja että tulisivat hevosella vastaan.
"Ilmoitettaisiin Sarkamäelle", ihmetteli Yrjö ja sanoi minun
höpisevän, kun aion ilmoittaa kahden peninkulman päähän. Minä
selitin, ettei se ole höpisemistä. Yksi noihin pylväisiin
kiinnitettyjä lankoja menee Sarkamäellekin ja kun langan päähän
sanoo, niin se kuuluu yhtä selvästi toiseen päähän kuin meidän puhelu
tässä. Yrjö katseli puhelinlankoja ja virkkoi: "Jos tuo on totta,
niin ihmeitähän täällä on opittuna sinä aikana." En ennättänyt
vastata mitään, kun Yrjö keksi uuden ihmeen ja loikaten ojan toiselle
puolelle kysyi: "Tuleeko tuolta kummitus?" "Ei se ole kummitus eikä
se tule päälle", selitin minä. "Kauppiaan poika näkyy ajelevan
polkupyörällä." Yrjö katseli pitkään polkupyöräilijän jälkeen ja
virkkoi: "Joka kummemmalla hevosella ajaa, niin sanokoon."
Tuskin oli ennätetty virstan verran kävellä, kun tien mutkasta
ilmestyi tehtailijan automobiili. "Mennään syrjään", ennätin sanoa,
kun Yrjö ryntäsi metsään, että oksat ruskivat. Minä huutelemaan
jälkeen, ettei täällä ole mitään hätää, se jo meni. Silmät pyöreinä
pelosta hiipi Yrjö metsästä ja kysyi: "Ihmisten laitoksiako se oli
tuokin?" Koetin selittää, että se on vain tulen voimalla kulkeva
kärri. Yrjö ei väittänyt vastaankaan, sanoi vaan luulleensa
pääpaholaiseksi, kun oli niin punanen ja suhisi kuin käärme. Sitten
hän kysyi tokko täällä onkaan enää hevosia. Minä selitin, että
on ne hevoset vielä ennallaan, vaikkei niiden nyt tarvitse vetää
rahtikuormia, kun tavarat kuljetetaan rautatietä myöten. Yrjö ei
ymmärtänyt mikä on rautatie. Muisteli ennen aikaan Sarkamäellä
ollessaan kuulleensa jotain rautatiestä, mutta arveli, että se mahtaa
olla vielä hirveämpi kummitus kuin se äskeinen sähisijä. "Vielä se
Sarkamäkeen mennessä nähdään sekin", sanoin. Yrjö rupesi ehtimiseen
pälymään taakseen, ja kun kysyin mitä hän sieltä katsoo, niin sanoi
pelkäävänsä, että jos se rautatie ryntää takaapäin päälle.
"Sillä on aivan erityinen oma tiensä, jossa ei ole mäkiä eikä
tiukkoja mutkia", rauhottelin minä. "Me saadaan astua aivan
pelkäämättä." "Oma tiensä, jossa ei ole mäkiäkään", ihmetteli Yrjö
ja kysyi, että millä voimalla ne mäet tasoitetaan. Hän ei ottanut
uskoakseen, että se tapahtuisi ihmisvoimilla. Kun sitten jouduttiin
kulkemaan rautatieaseman kautta ja katseltiin kaikkia vehkeitä,
niin ei Yrjö sanonut enää ihmettelevänsä vaikka näkisi mitä. Kun
vielä matkan varrella katseltiin suurta meijeriä, puimakonetta ja
tuulimoottoria, joka nostaa veden järvestä, niin Yrjö aivan innostui
ja sanoi, että jopa täällä nyt sopii elää. Ihmisten ei tarvitse enää
muuta kuin kyntää ja niittää. Minä kerroin, ettei enää tarvitse
niittääkään eikä haravoida, ne työt toimitetaan hevosella. "Jopa ovat
hevosetkin tulleet viisaiksi!" huudahti Yrjö. "Ennen ei tahtonut
heinä katketa tyhmältä mieheltäkään ja nyt sitä osaavat tehdä
hevosetkin. Missä täällä näkisi hevosen niittävän ja haravoivan?"
Sanoin, että jos ei tänä yönä satuta näkemään niittämässä ja
haravoimassa, niin ainakin työaseet nähdään. Kun siihen satuin
lisäämään, että ne maksavat yhteensä noin 500 markkaa, niin Yrjö
aivan ällistyi ja huudahti: "Mahtaa niissä olla rautaa. Jaksaako
niitä hevonenkaan heilutella?" Minä selitin, että jos ei yksi
hevonen jaksa, niin pannaan kaksi. Yrjö ei sanonut enää ymmärtävänsä
miten kaksi hevosta niittää yhdellä viitakkeella ja pyörälle sanoi
joutuvansa siitäkin rahan menosta, jos joka hevoselle ostetaan satoja
markkoja maksava viitake. Ja hän alkoi kysellä osataanko täällä tehdä
rahaakin, kun on antaa viisisataa viitakkeesta ja haravasta, jotka
eivät ennen maksaneet viittäkään markkaa. Minä selitin, ettei näitä
viitakkeita tarvita kuin yksi talossaan, suuremmissa kaksi ja että
rahaa saadaan voilla ja puilla.
"Puillako", virkkoi Yrjö ja katseli ympärilleen. "Senkö tähden täällä
ei näykään muita kuin hierinpuita?" Yrjö tuli jo tästä pahalle
tuulelle ja kun Sarkamäen lähelle jouduttua näki parhaat peltonsa
heinämaina, niin alkoi intoilla, että minä olen suotta ylistellyt
näiden laiskain tekoja. Rakennellaan kaikellaisia kummituksia eikä
kynnetä peltojaan. "Mitä varten ne ovat nuo ristikkoseipäät ja nuo
punaset häkkyrät?" kyseli Yrjö harmistuneena. Minä selitin, että
seipäissä kuivataan heiniä ja nuo maalatut häkkyrät ovat hevosen
viitake ja harava. "Siinäkö ne nyt ovat", sanoi Yrjö ja kiipesi
yli aidan koneita katsomaan. Sahaksi se sitä ensin väitti, mutta
myönnytti kumminkin, että tasaisen laistin se tekee.
Meillä oli kulunut yö kävellessä ja katsellessa. Kun jouduttiin
Sarkamäen kartanolle, olivat vaimot maitomyllyä pyörittämässä.
"Kehrätäänkö täällä nyt kesälläkin", ihmetteli Yrjö. Sanoin, että
taitavat kehrätä rautaisella rukilla. "Kaikki teillä on raudasta,
tiet ja rukitkin." Mentiin katsomaan "rukkia". Yrjö seisoi kotvan
aikaa avossa suin ja kysyi: "Mitä tämä merkitsee?" "Sillä erotetaan
kerma maidosta." Yrjö kyseli, että tokko pyttyjä enää tarvitaankaan.
Kun hän kuuli, että pytyt ja kirnut ovat aikoja sitten poltetut,
virkkoi hän: "jopa on teille herra helpon antanut. Ei tarvitse
niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä. Kaikki käypi
pyörimällä. Eivät tarvinne nykyiset rengit ja piiat valittaa, että on
kova työ." Sepä olisi saanut olla sanomatta. Alkoi kuulua mutinata,
että mistä se ilmestyi tuo hullu ukko, joka ei tiedä miten täällä
työntekijän hiki ja verikin imetään. Yrjö tuli minun korvani lähelle
supattamaan, että näyttää kuin eivät työntekijät nytkään olisi oikein
tyytyväisiä. Siitäpä näyttää. Mentiin puhuttelemaan talonväkeä.
Minut, joka olen tärkein virkamies, osotettiin heti kamarihuoneeseen,
mutta Yrjö neuvottiin menemään tupaan tai kävelemään toisiin
taloihin. Kun sanoin, että me ollaan matkakumppanit ja tavallaan
saman talon väkeä, sai Yrjökin tulla kammariin. "Taitaa olla teidän
haudankaivuu-apulainen", arveli talon isäntä. Myönnytin niin olevan.
Isäntä kysyi, että onko tämä apulainen täällä hautajaisten ajankin.
"Jos saapi olla", sanoin minä. "Kyllähän muuten, mutta vaatetus
ei ole aivan sopiva." "Eihän sillä ole", sanoin minä. "Mutta jos
löytyisi isäntävainajan vanhoja vaatteita lainaksi." "Kukapa niitä
lienee kymmeniä vuosia säilyttänyt", sanoi isäntä. Sen kuullessaan
Yrjö näkyi tulevan pahalle tuulelle ja puhkailtuaan vähän aikaa
kysäsi: "Minkälainen mies se isäntävainaja oli?" Nykyinen isäntä
ei halunnut keskustella tuollaisen toimikashousu-ukon kanssa,
vaan ettei näyttäisi ylpeältä sanoi minulle: "Kova työmies kuului
isävainaja olleen, mutta sitten oli ratkennut juomaan." Yrjö ei
heittänyt siihen. "Vai ratkesi juomaan", sanoi. "Jättikö tuo talon
velkaiseksi kuollessaan?" Isännän täytyi alentua ukkoa puhuttelemaan
ja vastasi: "Ei tuo velkaiseksi jättänyt, vaan ei kuulu jääneen paljo
rahojakaan." "Kuinka monta kymmentä tuhatta nyt on rahoja, kun ei ole
enää se juoppo isäntä?" kysyi Yrjö. "Kymmentäkö tuhatta", ihmetteli
isäntä. "Mitenkä nyt rahoja karttuisi, kun on työväki kallista
ja kaikki kallista." "Vai niin", murahti Yrjö. "Eikö nyt olekaan
isännällä lupa tehdä työtä?" "On kyllä lupa", sanoi isäntä, "mutta
eipä siihen jouda. Yhden miehen aika menee liikeasiain hoitamisessa,
kun täytyy pitää huoli kuoletuslainoista, maanviljelyslainoista ja
vielä monista muista vekselilainoista." "Vai niin", murisi Yrjö ja
lisäsi: "Minä nyt en tuota epistolaa enää oikein ymmärrä, mutta
merkitseekö se sitä, että olla korviaan myöten velassa ja niiden
kanssa rimpuilla kuin kärpänen verkossa." Isäntä ei näyttänyt
enää oikein tyytyväiseltä tähän ukon kysymykseen, vaan vastasihan
kuitenkin. "No, saattaahan sen vanhoillaan olijat niinkin selittää,
mutta ei se mitään rimpuilemista ole, se on tavallista nykyajan
elämätä. Semmoista se on näinä kalleina aikoina kaikilla." "Vai
niin", murisi Yrjö. "Mutta täytyykö nykyaikana ostaa kaikkea kallista
mitä näkee? Onko niitä pakosta ostettava?" Isäntä jo vähän kiivastui.
"Ei ole pakosta, vaan kun niitä tarvitsee, niin täytyyhän niitä
ostaa." Mutta Yrjö kiivastui kahta kovemmin ja tempasi ensimäiseksi
kammarin nurkasta sylillisen kalosseja ja sateenvarjoja ja kyseli:
"Tarvitaanko näitäkin talossa, puohtimiako nämä ovat vaiko hierimiä?
Tarvitaanko huoneen seinillä tuollaiset kuvapaperit ja ikkunain
edessä tuollaiset hörtylät? Ja missä kudotut teillä on vaatteet
päällänne? Tunnetteko te enää tällaista housuvaatetta kuin minulla
on. Olisitte säilyttänyt ne isäntävainajan vanhat vaatteet, niin
olisittehan saanut nähdä, että tuollaisissa pukimissa sitä silloin
käveltiin, jolloin joudettiin veloilta työntekoon. Jos minä lähden
katselemaan läpi tämän talon, niin sieltä löytyy hevoskuormittain
tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt kotona
tai ollut ilman." Minä menin Yrjöä rauhottelemaan, että annetaan
olla talon tapoineen, ja sitten selitin isännälle, että tuo minun
apulaiseni on muita miehiä omituisempi, johon ei pidä pahastua. Kyllä
se rauhottuu, jos talosta löytyisi joku ryyppy vähän karvaampata.
Isäntä meni katselemaan ja toi konjakkia. "Vai konjakkia", murahti
Yrjö. "Saapihan tuota maistaa, mutta oman otsan hiellä hankittua sitä
ennen aikaan ryypättiinkin."
Yrjö rauhottui ja sai päällensä vanhat verkavaatteet ja varrettomat
patiinit. Hän jäi vielä sinne Sarkamäelle, mutta erotessa suhahti
korvaani, että hän ehkä tulee minulle apulaiseksi kaivelemaan hautoja
taikka asettuu sinne Sarkamäen pellon piertanolle variksen pelätiksi.
Pukimiensa puolesta sanoi olevansa sopivampi tähän viimeiseen virkaan.
-- Sen pituinen se kummitusjuttu oli, sanoi Kaaperi. -- Jos menette
Sarkamäelle päin, niin katsastakaapa onko hän jäänyt maanviljelyksen
palvelukseen, vai tuleeko hyvinkin tänne tärkeimpään virkaan.