Vanha Partanen ei viskellyt vihojaan "jumalanviljalle", vaan ei
myöskään käyttänyt väärin. Harvoin hän sitä osti itselleen, mutta
oli kaupungissa käydessään valmis tuomaan köyhälle tai rikkaalle,
joka vaan antoi rahan. Ja vaivoistaan ei vanha Partanen ottanut
penniäkään. Sen verran tuli toki jokaisen auttaa lähimaistaan. Ja
ettei kukaan ajattelisi hänen kuljettelevan "jumalanviljaa" nautinnon
toivossa, vielä vähemmin himossa, ei hän koskaan ottanut hyvästä
työstään kuin yhden ryypyn, senkin aina hatun heittäen. Jos sitten
jonakin toisena päivänä sattui uusi tarjous, niin se tuli muusta
naapurien ystävyydestä ja oli aivan eri asia.
Ja tätä hän ei salannut pojaltaankaan, nuorelta Samulilta. Se sai
olla aivan vierellä katsomassa. Ja jos joku halusi tarjota tällekin,
oli vanha Partanen kehottamassa poikaansa ja puhui hyvin vakavasti
aivan näillä sanoilla:
-- Ota pois, kun annetaan, älä houkututa. Ei se miestä pahenna, jos
ei mies itseänsä. Minä olen maistanut polven korkuisesta ja tiedän
sanoa mitä se on ja miten sitä on käytettävä. Se on yhtä virkistävää
kuin leipäkin, sillä se on valmistettuna samoista jumalanviljoista.
Mutta kun tähän on erotettu ainoastaan virkistävin, puhtain
ravintoaine, niin ei sitä saa nauttia samalla tavalla kuin leipää,
miten paljon milloinkin. Yksi ryyppy kerrallaan ja sekin niin pieni,
ettei jalat vähintäkään horjahtele. Ja pää pitää pysyä aina selvänä,
että olkoonpa toimitettavana miten tärkeitä asioita hyvänsä, ei saa
tulla hairahduksia. -- Jos, poikani, seuraat näitä sääntöjä, niin ota
ryyppy, kun annetaan, mutta älä ota toista.
Samuli-poika muisti tämän säännön ulkoa ja kunnioitti kultaisena
ohjeenaan. Hän oli päättänyt sitä seurata järkähtämättä ja suoritti,
erittäinkin isänsä läsnä ollessa, tuon "jumalanviljan" nauttimisen
kaikella kunnioituksella: hatun heittäen ja isän tavalla kiittäen,
jotta tämä ja muutkin näkisivät, ettei pojasta polvi muutu. Vanha
Partanen näki sen ja iloitsi. Hän saattoi olla tyytyväinen sekä
itseensä että poikaansa. Hänellä on poika, jota ei maailman myrskyt
horjuttele.
Tyytyväinen oli Samulikin. Sopi olla ystävänä kaikkien kanssa. Jos
juopommat alkoivat tyrkyttää lakkaamatta "jumalanviljaansa", torjui
Samuli tämän tuumittelemalla: yhteen se minulta asettuu, ei enempää.
Hän pääsi aikamieheksi kertaakaan poikkeamatta isän tavoista. Olisi
ehkä päässyt pitemmällekin, mutta kerran kylän poikain kanssa
ryypiskellessä huomasi naapurin Pekka tuon Samulin selityksen kovin
yksipuoliseksi. Samuli oli silloinkin lausunut, että yksi kerrallaan,
ei enempää, jolloin Pekka paukautti sanoa:
-- Kuka sinulle tarjoaakaan kahta yhtäaikaa. En minäkään ole ottanut,
en ikäpäivänä kahta ryyppyä samalla kerralla.
-- Pitää olla välillä aikaa, puolusteli Samuli.
-- No onhan tässä ollut aikaa, eikä iankaikkisuutta, tenäsi Pekka.
Vai luuletko sinä tulevasi toisen kerran tänne maailmaan ja sitten
vasta otat uuden ryypyn.
Samuli jäi sanattomaksi. Todellakin hän oli ajatellut ajan
määräämistä kovin ahtaasti. Eihän siihen tarvinnut päiviä. Ottihan
isäkin jo toisessa talossa, vaikkei talon väliä kulkiessaan
olisi viipynytkään kovin monta minuuttia. Mutta kuluuhan aika
kävelemättäkin, niin ettei siinä tule mitään virhettä, jos joskus
ottaa lyhemmänkin väliajan perästä. Isän sääntöjen pääpykälähän
onkin se, ettei jalat horjahtele ja että pää pysyy selvänä. Samulia
hiukan harmitti, ettei ennen huomannut tätä, vaan on tuon toisen,
paljoa vähäisemmän säännön tähden kinastellut vuosikausia tuttaviensa
kanssa. Nyt hän seuraa tätä toista tärkeämpää pykälää, pitää päänsä
mittarinaan ja välittää vähät ajan kulusta. Sen hän kumminkin pitää
niin varmasti, ettei isä eikä kukaan kykene sanomaan sanallakaan.
Samuli pääsi kuin pahasta painajaisesta. Nyt hän vasta tunsi ensi
kerran nauttivansa toverien seurasta. Ei tarvinnut muistella milloin
on ottanut. Joskus vaan toisten huomaamatta pudisti päätään, että voi
olla varma sen selvyydestä. Ja selvä se oli, kun hän viimein erosi
ystävistäänkin ja alkoi astua kotiinsa. Hän käveli yhtä jalaksen
jälkeä ja melkein hoipertelematta pysyivät jalat samassa suunnassa.
Eikä siinä liukkaassa jalaksen uurnassa pysy kenenkään jalka aivan
horjahtelematta. Mutta jos tie olisi yhtä suora ja kova kuin tuvan
lattia, niin varmaan pysyisi. Samuli oli siitä asiasta aivan varma.
Hän oli niin varma, ettei siitä tarvitse kenenkään epäillä. Ja
hän näyttää sen todeksi jokaiselle. Hän ei välittänyt enää kulkea
jalaksen jälkeä, astuipahan mihin astui, mutta tuvassa hän sen
näyttää.
Kun Samuli joutui kotinsa tupaan, seurasi hän tiellä tekemäänsä
päätöstä, alkoi heti kävellä tuiki vakavana yhtä sillan rakoa myöten
ja puheli lakkaamatta:
-- ... ja minä uskallan näyttää sen vaikka kelle, että minun jalkani
ei horjahtele. Tällä lailla ei kävele se, jonka pää ei ole aivan
selvä... mutta minä saatan tätä tehdä vaikka päiväkaudet... Yks,
kaks... näin minä marssin kuin sotamiehet ja jalan pitää sattua mihin
minä vain tahdon... Ja jos kirjoitatte numeroita peräkkäin, niin
minä lasken yhteen. Saatte kirjoittaa vaikka taulun täyteen, niin
minä lasken, ja summa pitää tulla oikein. Mutta jos ette usko, niin
koettakaa... Vai luuletteko ettei summa satu paikalleen... Sen pitää
sattua, sillä minun ajatukseni juoksu ei ole ollut milloinkaan tämän
selvempi...
Vanha Partanen istui jotenkin myrtyneen näköisenä nurkassa ja katseli
äänetönnä poikansa kävelynäytteitä. Mutta vaikka hän näki, että
poika astuu aivan hänen määräystensä mukaan, horjahtelematta, niin
sittenkin... niin sittenkin... ja vielä sittenkin... on hänen oma
esikoisensa ja ylpeytensä melkeinpä sikahumalassa.
Tätä seikkaa ei vanha Partanen enää oikein ymmärtänyt.