HAUKI.

Kalamiehillä on omat, salaiset merkkinsä, milloin hauki harnasee

uistinta ja milloin ahven onkea tokasee. Maisteri Elosella oli

nämä merkit tarkasti muistossa, sillä hän oli sekä uisteluun

että onkimiseen erittäin innostunut. Näitä varten valitsi hän

kesäasuntonsa etäälle kaupungista, pienen kirkonkylän läheisyyteen,

jossa oli paljo järviä.

Maisterin nuori rouva, joka oli kasvanut kaupungissa, ei antanut

alussa mitään arvoa koko kalastusharrastuksille. Ongella istuminen

kauniina kesäiltana alkoi kumminkin viehättää, ja ennenkuin kesä oli

kulunut, innostui hän uisteluunkin. Se tapahtui sinä aikana, kun

maisteri oli koulumiesten kokouksessa pohtimassa heidän ammattiinsa

kuuluvia asioita, joihin ei rouvalla ollut harrastusta, ja jäi

mielellään kotiin piika-Miinan kanssa.

Ei tämä matka ollut oikein mieluisa maisteristakaan.

"Menee paras hauen uisteluaika", virkkoi hän laitellessaan kauluksia

kaulaansa. "Toista se olisi soudella järvellä, kuin istua junassa ja

kävellä kaupungin katuja juhlatamineissa."

"Minäpä uistelen sillä aikaa", sanoi rouva.

"Ei sinusta ole uistelijaksi."

"Minustako", ihmetteli rouva. "Muistelepa kuka sai suurimman ahvenen,

kun oltiin ongella."

"Onkiminen on paljoa yksinkertaisempaa", selitti maisteri. "Siinä on

pääasia, ettei ongen kärki jää näkyviin. Mutta uisteleminen on aivan

toista. Uistin saattaa tarttua käteenkin, jos sitä varomattomasti

liikuttelee."

"Eipä onkikaan tarttunut", kehahti rouva iloisesti.

"Niin, mutta ongessa on vain yksi koukku, ja minäpä siihen usein

madon pujotin."

"Kyllähän sinä estelet, mutta saatpa kuulla, kuinka monta haukea minä

olen vetänyt."

"Sallin minä sen huvin sinullekin, jos vaan ei vaaraa tulisi",

virkkoi maisteri. "Mutta älä mene yksinäsi, ota Miina soutamaan."

"Niin minä otankin."

"Soudelkaa sitten saarien ja niemien rantamia, niistä ne parhaiten

tarttuvat", neuvoi maisteri. "Ja jos sattuu tarttumaan iso hauki,

niin ei pidä kiskoa väkisin venheeseen, vaan antaa myöten ja sillä

tavalla uuvuttaa."

"Mikä siitä tulee, jos ei anna myöten?" kysyi rouva.

"Siitä tulee sama juttu kuin ihmistenkin kesken", naurahti maisteri.

"Jos ei toinen eikä toinen anna perään, niin ystävyyssiteet katkeavat

ja kumpikin lähtee omille teilleen."

"Kyllä minä nyt osaan", vakuutti rouva.

"Älähän kehu", kielteli maisteri. "Ainakin yksi neuvo on vielä

tarpeen. Kun kala tarttuu, niin ei pidä seisottaa venettä, vaan

soutaa entistä lujemmin."

"Mutta eihän se ole myöten antamista", huomautti rouva.

"Eihän pienimmille tarvitse antaakaan myöten, ainoastaan suurille

ja sillä tavalla, että antaa siiman juosta sormien välistä järveen

takaisin."

"Mistä sen järveen tietää, suuriko se on vai pieni."

"Tietää sen siitä, että suuri hauki nykäsee uistinta kovasti."

Nyt oli saatuna kaikki tarpeelliset tiedot, eikä maisteri joutanut

niitä enää antamaan, kun täytyi joutua matkalle.

Rouva Elonen kertoi jo samana päivänä Miinalle, että nyt kuuluu

alkavan haukien syöntiaika ja että he lähtevät yhdessä uistelemaan.

Sepä ei ollut Miinasta tervalle. Hänkin oli asunut ikänsä kaupungissa

ja kuullut vain kuulemalla, että herrat uistelevat. Nyt pääsee

itsekin samasta huvista osalliseksi.

"Lähtään nyt paikalla", hän virkkoi innostuksissaan.

"Ei me tänä päivänä, kun ei ole ennen etsittyjä matojakaan", selitti

rouva.

"Pian minä etsin", lupasi Miina. "Kuinka monta niitä pitää olla?"

"Pitäähän niitä olla kymmenittäin, kun siinä uistimessa on monta

väkäkoukkua."

"Kuinka monta?"

"En minä muista, mutta pian sen tiedät, kun käyt lukemassa. Se uistin

on tuolla eteisen naulassa."

Miina kävi lukemassa koukut ja toi sen tiedon, että niitä on yhdeksän.

"Minä etsin siis yhdeksän matoa." "Ei se riitä. Yksi haukihan ne

syöpi ja onhan maisteri tuonut kerrallaan viisikin haukea. Otetaan

mekin niin monta, jos saadaan." "Otetaan toki", vahvisti Miina. Pian

hän selvisi keittiötöistä ja temmattuaan käteensä kivikupin ja vanhan

hierimen, oli valmis matoja kaivamaan. Mutta mistä? Täytyi mennä

rouvalta kysymään.

"Lastukasasta maisteri näkyy etsivän", tiesi tämä. Kohta oli lastukko

pöläkässä, kun Miina sitä hierimellä kuopalti. Hierimen haarat

katkeilivat aivan alkaessa, mutta olipa varsi jäljellä.

Tukalin työ oli kiemurtelevien matojen kuppiin nosteleminen. Siinä

pyrki innostus laimenemaan. Mutta kun muisti, että näillä madoilla

vedellään suuria haukia, niin se lisäsi rohkeutta.

Miinalla oli kova halu päästä heti uistelemaan, mutta rouva tahtoi

näyttää, että hän jaksaa olla maltillinen ja virkkoi:

"Ei me lähdetä iltasilla. Aamusilla maisterikin uistelee."

"Mutta missä nämä madot säilytetään?"

"Vie johonkin ulos."

Miina asetti matokupin portaan kupeelle heinikkoon ja oli vähän

tyytymätön emäntäänsä. "Aina tässä pitää maisterin tapoja seurata,

vaikka ei olisi kotonakaan. Nyt olisi niin tyyni soudella."

He aikoivat nousta aamusilla varhain ja virittivät varmuuden vuoksi

herätyskellon keittiön pöydälle.

Mutta yöllä näki Miina ihmeellisen unen: suuri hauki tuli keittiön

rapun alta ja kätkeytyi matokuppiin. Kun hän meni sitä hierimellä

hämmettelemään, niin se muuttui veneeksi järvelle. Eikä se ollut enää

venekään, vaan pieni laiva, joka mennä sytkitti samassa tahdissa kuin

kahvipannu kiehui. Miina koetti hierimellä karustaa vastaan, että

rouva joutuisi yhteen matkaan, mutta silloin tarttui hauki hierimen

haaraan ja kahvipannu rupesi kuohumaan. Siihen hätään heräsi Miina ja

hyppäsi katsomaan kelloa. Mutta yö ei ollut vielä puolessakaan.

Aamusilla hän arvasi mitä tämä uni merkitsi. Madot olivat madelleet

kupista tiehensä. Hyvän aikaa he sitä harmittelivat, mutta ei siinä

muu auttanut kuin mennä etsimään uusia.

Mutta sitten se töitä työläämpi työ alkoi, kun piti ruveta

pujottamaan matoja uistimen koukkuihin.

"Täyttele Miina tuon pienemmän häkkyrän koukut, minä pistelen tähän

suurempaan", neuvoi rouva.

Vaikka toinen asettui toiselle puolelle uistinta, tahtoi päille tulla

ahtaus.

"Rutistat minun hattuni", huomautti rouva.

"Eihän tässä muista varotella, kun ei tuokaan mato pidä päätään

yhdessä kohti", valitti Miina.

"Katsohan kun minä..."

Rouva Elonen aikoi olla urhakka ja näyttää miten mato sujahtaa

koukkuun. Matopa aavisti pahaa ja alkoi hännällään huiskia ympäri

sormia.

"Hui!" huudahti rouva ja Miina vastasi siihen "ai!" sillä koukku oli

pelontempauksessa toksahtanut sormeen. "Voi, voi! minäkö sen tein!"

valitti rouva. "Ei toki jäänyt siihen. Kääritään, kun juoksee verta."

Nyt he tunnustivat todeksi maisterin sanan, että uistin on

vaarallinen tarttumaan käteen.

"Pujotellaan vuorotellen", ehdotti rouva. "Jos Miina pitelisi madon

häntäpuolta, kun se sitä niin tavattomasti kipruuttelee."

"Jos koukku tarttuu taas", epäili Miina.

"Ei se nyt tartu", vakuutti rouva. "Minä lujitan luontoni."

Ja kyllä hän lujittikin. Kasvolihakset pinnistyivät tehtävän

tarkkuudesta. Ja vaikka Miina oli tällä kertaa pitelijänä, syntyi

hänellä samat kasvonliikkeet. Mutta menipä kuin menikin mato

koukkuun. Voitonriemulla he sitä katselivat.

"Semmoinen vötkäle. Kyllä siihen pitäisi tarttua."

Tuli Miinan vuoro. Sillä aikaa selitteli rouva miten oli soudettava,

jos hauki tarttuu, ja miten isolle hauelle on annettava myöten,

uuvutettava.

"Pitääkö sille antaa myöten", nauroi Miina. "En minä malttaisi antaa."

"Pitäähän ihmisillekin antaa..."

"Antaa kelle antaa", arveli Miina.

Vihdoin oli pyydys kunnossa ja se olikin sellainen matorykelmä, ettei

hauki ollut ennen nähnyt moisen palan kitansa editse vaeltavan.

Uistelijoilla oli kiire jouduttaa pyydys syöttien tuoreina ollessa

veteen. Miina tarttui tanakasti airoihin ja kelan kiivaasti

pyristessä solui siima suoraksi.

"Sepä raskaalta tuntuu. Jokohan hauki tarttui."

"Katsotaan", kehoitti Miina. "Nytkö minä soudan kovasti?"

"Nyt!"

Molemmat vetivät niin, että jos siellä vaan hauki oli, niin ei se

joutanut kupeilleen katselemaan.

"On kala, ja painaa!" ihasteli Miina.

Ei siellä kumminkaan kalaa ollut. Uistin vaan oli kiireessä menossa

kohonnut vedenpinnalle ja tulla hössötti alkuperäisessä lastissaan.

Rouva huomasi ensiksi erehdyksen ja alkoi laskea siimaa järveen.

"Pitääkö sitä uuvuttaa?" kysyi Miina.

"Ei siinä ollut kalaa", selitti rouva.

Samaan liittoon sotkeutui siima.

"Tule, hyvä Miina, selvittelemään."

Kului siinä kotvan aikaa, ja kun he lähtivät eteenpäin, alkoi uusi

ihmettely.

"Nyt se vasta raskas on. Mikähän sille tuli."

Miina oli halukas uskomaan, että siinä oli kala.

"En usko, mutta raskas se vaan on."

"On siellä. Se on tarttunut siiman selvittelyaikana."

Jo piti rouvankin kallistua samaan uskoon, ja kova soutu alkoi. Eikä

uistin näyttänytkään vedenpintaan kohottua aivan entisen näköiseltä.

"Mikähän musta siinä mahtaa olla", ihmetteli rouva siimaa lappaessaan.

"Mustako! Hyi! Jos se on mikä muu elävä. Onko nyt pyhäpäivä?"

Rouva ei joutanut vastaamaan. Miina lakkasi soutamasta ja katsoi

silmät pyöreinä mustan lähestymistä. Se olikin jo veneen vieressä.

"Mitä se on?" tutkasi hän yhä.

"Järvenpohjasammalta", selitti rouva. "Mutta miksikä Miina luuli, kun

kysyi, että onko nyt pyhäpäivä?"

"Minä pelkäsin, että jos se on musta vesikäärme. Semmoinen oli

tarttunut miehen onkeen, kun meni pyhäpäivänä onkimaan."

"Ei se tule meidän uistimeen arkipäivänä. Tätä törkyä tuli järven

pohjasta. Mutta nyt ei annetakaan veneen seisattua."

Siima meni nyt suoraksi sotkeutumatta ja joka jäsen jännitettynä he

lähtivät vetämään tuota paljon lupaavaa pyydystä.

"Nyt tulee niemi, siinä pitää olla varuillaan."

Kunhan tuntisi milloin se tarttuu. Tuskin uskalsi hengittää siltä

pelolta. Jokohan tuo... jos se nyt... ehkä se nyt... Ohitse oli

niemi. Ei tarttunut. Pääsi toki vapaasti huokumaan.

Toisen niemen kohdalla oli jännitys paljoa pienempi. Alkoi haihtua se

hyvä luulo, että siellä järven pohjassa on haukia kuin halkoja, jotka

suu auki odottavat, ja että niitä vaan vetelee veneeseensä. Näytti

olevan aikaa ajatella talousasioitakin ja rouva Elonen virkkoi:

"Ilmankos kalat ovat kalliita, kun niitä on niin kovin harvassa. Näin

pitkältä soudettu, ja ei yhtään."

"Jos yksikään saataisiin..."

Miina ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun rouva Elonen hypähti

kohona istuimeltaan ja kiljasi:

"Nyt se tarttui!"

Miina tiukalti soutua ja hätäili, ettei vaan hauki pääsisi irti.

"Kiinni on vielä, mutta kovasti vetää", läähätti rouva. "Mutta

uskallanko minä lappaa. Soudahan, niin annetaan jo myöten, että

uupuisi... Kun nyt saataisiin veneeseen... Älä aivan niin kovasti,

minä lapan taas... Käännä pois ruohokosta."

Miina ei joutanut hätäpäissään ohjaamaan veneen kulkua.

"Nyt siihen tarttui toinen!" huudahti rouva. "Voi, voi! Jokohan siima

katkeaa... Souda keskemmä järveä, että uuvutetaan... Kunhan eivät

kiihtyisi tappelemaan, mikä ne silloin erottaa."

"Ei soudeta selälle päin", rukoili Miina. "Jos ovat niin suuria, että

kaatavat veneen."

"Älä nyt turhia", lohdutteli rouva.

Hänen täytyi näyttää rohkealta, vaikka hätä oli itselläänkin. Ja

siinä hätäillessä sotkeutui taas uistimen siima, eikä voinut enää

uuvuttaa. Täytyi vetää nuo pelottavat pedot niine voiminsa. Ne

kohosivatkin jo näkyviin.

"Ovatko suuria?" kyseli Miina.

Rouva ei vastannut mitään. Hän ennätti nähdä, että nuo uuvutetut

hauet ovatkin ruohoja. Niin totisesti. Kaksi pitkää ruohoa sieltä

tulla pötkötti, eivätkä potkineet yhtään. Rouva kiskasi ne harmissaan

irti uistimesta ja virkkoi:

"Nyt lähtään pois. Tämä työ ei näy meitä elättävän."

Hän sysäsi jalallaan uistinvehkeet veneen pohjalle yhteen myttyyn.

Miinalla oli vielä toivoa.

"Jospa paluumatkalla saataisiin hauki."

"Vielä sieltä mitä. Olkoot."

He olivat kuvitelleet aivan toisenlaiseksi takaisin tulonsa. Veneen

pohjalla potkimassa suuria haukia, joita vastaantulijain ihmetellessä

kantavat kotiin. Nyt oli vain tuo sotkeutunut uistinlaitos ja

matokuppi. Eipä näin tyhjin käsin palaamista olisi tarvinnut

kenenkään nähdä. Mutta sattuipa vaan vanha lukkarin leski tulemaan

vastaan ja alkoi kysellä mistä tullaan. Täytyihän vanhalle ihmiselle

sanoa totuus ja hyvin osaaottavaisesti se surkuttelikin heidän huonoa

kala-onneansa. Huomasipa syynkin siihen.

"Rouvalla on ollut huonot syötit", hän selitti. "Kanttorivainajalla

oli aina syöttinä särki ja kyllä se sai kaloja."

"Jopa me oltiin typeriä, kun ei tarkemmin kysytty, mitä syöttinä

pidetään", jahkaili rouva Elonen. "Meidän täytyy onkia särkiä ja

lähteä iltasella uudestaan."

Heidän toivonsa virkosi. Sotkeutunut siima selviteltiin ja iltasella

uusilla voimilla järvelle. Mutta vaikka heillä oli kolmekin särkeä

uistimessa ja vetelivät sitä aina auringon laskun jälkeen, niin ei

ainoakaan hauki tarttunut. Tämä oli jo merkillistä. Heillä on nyt

varmasti oikeat syötit ja paras syöntiaika, eikä sittenkään. Miina

tästä pahimmin tuskaantui ja teki sen johtopäätöksen, että hauet

ovat suuria lurjuksia, naisten halveksijoita. Olla vaan uistinta

vetelemässä joku vanha lukkari, tai mies mikä hyvänsä, niin kyllä

silloin tarttuvat. Rouva oli suopeammalla päällä ja lohdutteli:

"Hyvä on, että miehetkään saavat, ja niille minä tämän työn uskonkin

tämän päivän perästä."

"Samoin minä, jos ei pakkoa tule", lisäsi Miina.

He pysyivätkin päätöksessään ja tyytyivät maitoruokiin.

Mutta maisterin kotiintulon edellä sattui tulemaan mies haukia

kaupalle ja rouvan päähän juolahti sukkela ajatus ostaa iso hauki ja

sanoa omaksi saamakseen. Hän oli kuullut, että herrat tekevät usein

samalla tavalla metsästys- ja kalastusretkeltä palatessaan, kun eivät

saa mitään taikka sattuu kulumaan aika kuppien ääressä.

Miina täytyi saada yhteen tuumaan ja tämä lupasi säilyttää

salaisuuden. Että maisteri oikein ihastuisi, päätti rouva ilmoittaa

asian vasta ruokapöydässä.

Maisteri palasikin odotettuna päivänä. Hän oli oikein hyvällä

tuulella, kun pääsi kotiinsa ja sai heittää kaulukset nurkkaan.

"Nyt se kalastus alkaa taas", hän virkkoi iloisena. "Kävitkö

uistelemassa?"

"Kohta saat tietää", naurahti rouva ja alkoi kysellä kokouksesta.

Joutui aterian aika ja Miina kantoi pöydälle suuren hauen, joka oli

keitetty ja maustettu keittokirjan kaikkien sääntöjen mukaan.

Rouva myhähti salaperäisesti ja virkkoi:

"Kysyit äsken olenko käynyt uistelemassa. Miltä tämä näyttää?"

"No älähän mitään!" ihastui maisteri. "Onko tämä sinun saamasi?"

"On, vaikka luulit, ettei meidän uistelusta tule mitään."

"Enhän minä niin... Mutta olipa se hauska, että sinulla on

tulijaisiksi tarjota oma uistelemasi hauki. On sitä ollut hauska

vetää veneeseen. Siitäkö sait Ruohoniemen nenästä?"

"Siitä."

"Niin, siitä se useimmin tarttuu. Mutta olet sinä mahtanut saada

montakin näinä päivinä."

"En saanut ensi kerralla mitään", selitti rouva. "Sitten vasta tuli,

kun tuo lukkarin leski neuvoi, että siinä pitää olla särkisyötti."

"Särkisyötti", ihmetteli maisteri. "Paremminko otti särkeä."

"Paremmin. Eivät ne matosyöttiä nykäisseetkään."

"Oliko teillä matosyötitkin?"

"Oli, kun et muistanut neuvoa, enkä arvannut kysyä."

Maisteri ei jaksanut kysellä pitemmältä, vaan räjähti nauramaan

ja nauroi niin makeasti, että vedet tulivat silmiin. Rouva yritti

loukkaantua, mutta rupesi itsekin nauramaan ja kyseli:

"Mikä sinua niin tavattomasti naurattaa? Onko tuo minun pieni

erehdykseni niin kovin kumma?"

"Suo anteeksi, suo anteeksi", pyyteli maisteri. "Tämä erehdys on niin

hauska, ettei sille jaksanut olla nauramatta. Vieläkin hauskempaa on,

kun kerrot ensin tämän ja sitten samalla koetat minua narrata."

"Mitenkä narrata", ihmetteli rouva. "Etkö usko minun saaneen tätä

haukea?"

"Sinä sen olet saanut, mutta jollakin muulla keinolla."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Siitä, kun on ollut uistimessa särki."

"Nyt minä joudun ihan ymmälle", ihmetteli rouva. "Jos miehet saavat

uistimella hauen, niin se on kaikille uskottava asia, mutta jos minä

saan, niin sitä ei usko kukaan. Onko se niin?"

"Niin se on, jos samalla tietää minkälainen on ollut uistin.

Tämä meidän uistin ei ole täkyuistin, jollainen on varmaan ollut

lukkari-vainajalla. Tässä meidän uistimessa ei pidetä mitään syöttiä,

vaan hauki luulee sitä kirkasta, hopeoitua lusikkaa pieneksi kalaksi.

Jos tähän pannaan syötti, mikä hyvänsä, niin ei hauki tartu, ja siitä

minä arvasin, että tämäkin on saatuna muulla keinolla. Arvasinko

oikein?"

"Oikein arvasit. Ostinhan minä tämän!"

Ja rouva kertoi kumpaisenkin uistinmatkan, vieläpä senkin, miten

hän ruohoja uuvutti. Tämä kaikki huvitti maisteria enemmän kuin

tavalliset kalastuskertomukset ja hän virkkoi:

"Myöntänethän jo, että kalastaminen on hauskaa, vaikkei saisi muuta

kuin ruohoja."

"Eipä se minusta ollut niinkään hauskaa", sanoi rouva. "Ja yhäkin

ihmettelen haukien typeryyttä, kun menevät ottamaan suuhunsa kovaa ja

koukkujen ympäröimää metallia, mutta jos sen mukana on syötävää, niin

se ei kelpaa. Miten sinä selität tämän?"

"Se on hyvin helposti selitetty", sanoi maisteri. "Ensinnäkin sinä

unhotat, että vaikkakin metalli on kovaa, niin se kiiltää. Jos nuori

herrasmies lähtisi kalastelemaan itselleen elämänkumppania leipäpussi

ja lihakinkku kainalossa, niin saisi ehkä ikänsä kävellä, eikä

yhtään toivottua tarttuisi. Mutta annas olla, kun kengät ja pukimet

välähtelevät, ja rinnoilta ja taskusta kultaa vilahtelee, niin kohta

tarttuu, vaikka useita. Hauki on samanlainen."

"Niin, ja haukiakin hullumpia ovat siinä suhteessa miehet", väitti

rouva.

"Myönnetään -- usein", myhäili maisteri ja iski pöytähaarun hauen

kylkeen.

Tämä siinä sittenkin taidettiin hulluimmaksi arvata, koska joutui

ensimäisenä syötäväksi.