Kun merkillinen henkilö kuolee, on hänen elämäkertansa ja pitkä
ansioluettelo seuraavan päivän sanomalehdessä. Siinä luetellaan
tarkalleen mitä kouluja vainaja on käynyt, milloin minkin tutkinnon
suorittanut ja missä viroissa ja luottamustehtävissä toiminut. Sen,
että nämä tiedot tulevat näin sukkelaan haalituiksi, arvelevat monet
mahdolliseksi ainoastaan siten, että elämäkerta on kirjoitettu
viikkoja, ehkäpä vuosiakin aikaisemmin, johon ei kuolonsanoman
saavuttua tarvitse lisätä yhtään sanaa, kun elämäkerta alkaa
sanoilla: eilen vaipui j.n.e.
Asianomainen olisi varmaan eläessäänkin utelias tietämään mitä
hänestä kuoltua sanotaan, ja se toivo toteutuisikin, jos sanomalehdet
olisivat yhtä herkkäuskoisia kuin yksityiset ihmiset ennen aikaan.
Silloin näet sattui, että jotkut kuuluisat henkilöt saivat kuolla
useita kertoja. Metkakin joutui tästä kunniasta osalliseksi,
vaikkei hän ollut mikään kuuluisuus eikä muutenkaan ikäloppu. Hän
oli vuosien kuluessa ennättänyt asua monissa paikoissa ja toimia
viroissa, milloin tuomarien milloin nimismiesten apulaisena ja väliin
itsenäisenä maalaisten asianajajana. Tästäkö muuttelevaisuudesta
lienee johtunut, mutta niin se sattui, että monet huhut hänen
kuolemastaan osottautuivat perättömiksi.
Kerrankin hän oleskeli N:n pitäjässä odottelemassa käräjien
alkamista. Puheenjohtajana tuli siellä toimimaan virkaa tekevä
varatuomari Böklin, hauska mies ja Metkan hyvä tuttava. Vanha tuomari
ei enää matkustellut kihlakuntansa maaseudun käräjillä, vaan asui
kaupungissa. Siellä varatuomarikin asui istuntojen väliaikoina. Mutta
juuri kun hänen piti lähteä N:n pitäjän käräjille, oli levinnyt
tieto, että Metka on kuollut. Kun hän lähtöpäivänään meni käymään
esimiehensä, vanhan tuomarin kotona, tuli siellä ensimäisenä puheeksi
juuri tuo asia.
-- Metkako kuuluu kuolleen ja aivan äkisti.
-- Niinpä kerrotaan, vastasi varatuomari vakavana, vaikka hänelläkin
taisi olla osansa tuon huhun liikkeelle laskemiseen.
Vanha tuomari huokasi.
-- Vai jo päättyi hänenkin elämänsä ura. Monesti toimittiin yhdessä,
ja olkoonpahan miten hyvänsä, mutta kaipauksella häntä muistelen.
Tulisin saattamaan viimeiseen lepoonkin, vaan on niin etäällä.
Haluaisin kumminkin jollain tavalla ottaa osaa hänen muistonsa
viettämiseen. Oletko niin ystävällinen ja toimit minun puolestani.
-- Ky-kyllä, jos vaan...
Varatuomarin mieleen jylkähti, että häntä ehkä pyydetään
hautaseppeleen laskijaksi.
-- En minä mitään erikoista, sanoi vanha tuomari. Ajattelin
vaan, että veisit mennessäsi hiukan juomavaroja ja tarjoaisit
hautajaispäivän iltana paikkakunnan herroille totilasit.
Varatuomari ihastui. Juuri tätä hän oli odottanut ja virkkoi nyt
varmalla äänellä:
-- Hyvin kernaasti minä sen toimitan.
Hän aprikoi, kysyisikö miten hautajaisvarojen kanssa menetellään,
jos huhu on perätön, mutta katsoi viisaimmaksi olla vaiti. Täytyihän
vanhan lakimiehen ymmärtää, että asialla on aina kaksi puolta: jos
ei ole syytä surujuhlan viettoon, on vietettävä ilojuhla ja sitä
suuremmalla syyllä, koska varatut aineet siihen hyvin soveltuvat.
Iloisena lähti varatuomari toimittamaan ostoksia ja panipa omiakin
varojansa lisäksi. Saavuttuaan virantoimitus-alueelleen ei siellä
kuulunut mitään Metkan kuolemasta eikä hän sitä kysellytkään.
Kumminkin hän lähetti heti kohta kutsut kaikille niille herroille,
jotka olivat ennenkin osoittaneet olevansa kykeneviä ja halukkaita
milloin mitäkin kuollutta "hautaamaan".
Muissa hautajaisissa ei itse asianomainen ota osaa mihinkään
menoihin, ei ainakaan ruumiillisesti, mutta Metka kilisti ja kallisti
yhtä ahkerasti kuin toisetkin. Ja kaikki nyt muistivatkin kilistää ja
juoda hänen terveydekseen. Menojen jatkuessa muutamat kilistivät niin
rajusti, että lasit lohkeilivat, ja huusivat: eläköön Metka! Ei hän
nytkään havainnut olevansa sen enempää huomattu, touhusi vaan toisten
mukana. Kokoonkutsuja oli varottanut, ettei asiata ilmaista ainakaan
alussa. Viimein meni joku Metkan rinnalle istumaan ja kysyi:
-- Tiedätkö sinä tämän illanvieton merkitystä?
-- En minä tiedä, vastasi Metka.
-- Nämä ovat sinun hautajaisiasi.
-- Mi... mi... mitä tämä on, en minä ymmärrä, kyseli Metka
ällistyneenä.
Varatuomari jouduttautui selittämään.
-- Niin, kyllä nämä ovat sinun hautajaisiasi. Kaupungissa oli näet
levinnyt huhu, että sinä olet äkkiä kuollut, ja herrassyötinki A.
lähetti konjakkia ja valtuutti minun pitämään sinulle hautajaiset, ja
nyt näitä on pidetty ja pidetään.
Kaikki odottivat selityksen vaikutusta. Mutta he tulivat jotenkin
noloiksi, kun ei Metkan suusta lähtenyt yhtään sanaa, vesikarpalot
vaan kihosivat silmistä ja valuivat alas kasvoille. Varatuomarikin
nolostu, mutta alkoi kumminkin lohdutella.
-- Älä nyt kuitenkaan ota tätä asiata noin vakavalta kannalta äläkä
suinkaan loukkaannu. Leikkiähän tämä on.
Metka pyyhkäsi vedet silmistään ja kohauttaen olkapäitään virkkoi:
-- Vähät minä semmoisista... Siitä minun mieleni tuli liikutetuksi,
kun huomaan, että minulla on todellisia ystäviä... Olkoonpahan
elämäni mennyt muuten miten hyvänsä, mutta kun on saanut elää
tämmöisiä hetkiä, niin on se kuitenkin suloista.
Nolostuneet kuulijat pääsivät entiselleen. Kaikilla oli jotain
sanomista. "Oikein, Metka." -- "Oletko sinä epäillyt, ettei sinulla
olisi ystäviä." -- "Eläköön Metka!"
Vieläkin pyrkivät vedet kihoilemaan Metkan silmistä. Mutta viimein
hän pudisti pois kaikki liikutuksen jäljet ja polveensa lyöden
huudahti:
-- Tahtoisin minä vaan tietää, löytyykö toista, joka on ollut
"pätkässä" omissa hautajaisissaan!
Sitäpä ei yksikään tietänyt, ja se onkin "rekorti", jota ei jokainen
saavuta.