Jo vanhanaikaisessa katekismuksessa oli vakava varoitus siitä, ettei
pidä kenenkään hyvää nimeä eikä arvoa millään tavalla turmella.
Tämän oli Metkakin lukenut jo koulupoikana, mutta vasta lankonsa
huomautuksesta hän oikein käsitti, miten varovainen siinä asiassa
täytyy olla. Siksipä hän matkustaessaan toisen lankonsa, maalla
asuvan kihlakunnan tuomarin luokse, tilasi viimeisestä majatalosta
kaksi hevosta. Tosin eivät ajopelit olleet kahdelle hevoselle
varustetut, mutta kun kyytimies solmeili köydenpään vara-aisaksi,
niin kaksivaljakko siitä tuli kuin tulikin. Vastaan tulevat
väistyivät hyvin kunnioittavasti tien syrjälle.
Valjakon lähestyessä määräpaikkaa istui arvoisa lanko, kihlakunnan
tuomari, pöytänsä ääressä ikkunan edessä, josta näki etäälle
koivukujaa pitkin. Huomasipa hänkin kaksivaljakon.
-- Kukahan sieltä kahdella hevosella tulee, hän virkahti.
Ylhäiset tuttavat muistuivat mieleen ja hän nousi mennäkseen
muuttamaan päällensä juhlallisempaa pukua. Katsahti kumminkin vielä
kerran kujalle, ja kun ajopelit näyttivät kovin kapeilta, niin jäi
odottamaan. Eivät nuo olleet vaunut, mutta mitkä ne sitten olivat.
Nyt ne jo lähestyivät taloa ja kyytimies hyppäsi avaamaan porttia.
Tuomari asetti rillit nenälleen.
-- No, mutta kenet minä näen... Metka totisesti...!
Tuomarin huudahdus osoitti, ettei kaksivaljakko ollut turhan tautta.
Arvoa se lisäsi. Kyytimieskin teki mitä vähänkin osasi herransa
avustukseksi rattailta laskeutuessa. Epäilemättä oli tämä suuri
herra, jonka näki siitäkin, että tuomari itse seisoi rappusilla
vastaanottamassa.
Kyytimies alkoi kääntää hevosiaan, joita tuomari yhäkin katseli, ja
pistettyään Metkalle kättä, kysyi:
-- Mikä rakkine se on tuo?
-- Mikä tuo?
-- Tuo jolla tulit.
-- Etkö ole ennen nähnyt parihevosia?
-- En tuollaisten kyytikärrien edessä ole nähnyt enkä ymmärrä mitä
varten niitä on kaksi.
-- Luulinpa sinun ymmärtävän, ettei kihlakunnan tuomarin kotiin sovi
ajaa yhdellä hevosella.
-- Siitäkö tämä johtuukin!
-- Ajattelitko minun itseni vuoksi?
-- En tässä osannut ajatella mitään, ihmettelin vaan, mutta nythän
minä ymmärrän, että tämä on "hunööri" minulle.
-- Tietysti sinulle ja tottahan nyt mielihyvällä maksat kyytimiehelle
palkan.
-- Kukapa ei näin harvinaisesta kunnioituksesta maksaisi vaikka
paljonkin.
Kohta tiesivät muutkin pitäjän herrat miten arvokkaasti heidän
uusi tuttavansa on saapunut. Ja kun Metka viipyi paikkakunnalla,
niin ei hän jättänyt muitakaan aivan osattomiksi samansuuntaisista
"hunööreistä".
Metkan tulo sattui otolliseen aikaan. Entinen kirjuri oli
kuollut, ja kukapa hänen paikalleen olisi ollut soveliaampi. Hän
pääsi heti kohta työhön, ja kun istuntokausi joutui, tuli hänen
toimia pöytäkirjan pitäjänä, joka oli paljoa arvokkaampaa kuin
jäljennösten kirjoittaminen kaupunkilangon luona. Muutenkin oli
maaelämä muhkeampaa. Hauskoja toti-iltoja vietettiin tuon tuostakin,
joihin pitäjän herrat kokoontuivat. Se oli toista kuin ryyppyjen
naukkiminen jossain nurkkakapakassa. Metka olisi vaan toivonut, että
jokainen ilta olisi ollut toti- ilta. Onhan yksi päivä yhtä hyvä
kuin toinenkin. Hän huomautti tästä lankoansa, mutta tämä katsoi
sen mahdottomaksi ja virkkoi: mistä sitä riittäisi, hyvä kun kerran
viikossakaan.
Metka jäi siihen käsitykseen, että suurimpana esteenä oli aineen
puute. Kuka vaan sen poistaisi, niin olisi kaikki hyvin. Ja tulikin
se kerran poistetuksi. Lanko laittoi hänet ennen käräjien alkamista
ostamaan kaupungista leimamerkkejä ja antoi sitä varten viisisatasen.
Kyyti oli kotoa, samoin eväät, joten ei rahaa muuhun tarvinnutkaan.
Oli käytävä kiireesti, joten tehtiin varma määrä milloin on
jouduttava takaisin. Metka oli aivan samaa mieltä ja meni heti
kaupunkiin tultua toimittelemaan asioitansa. Ensimäinen ja tärkein
oli tietysti konjakkikauppa.
-- Tunnettehan minut... hän esitteli itsensä ja käski mittaamaan
kaksi kannua parasta konjakkia sekä merkitsemään hänen laskuunsa.
-- Kyllä herra tunnetaan, sanoi myöjä, mutta konjakkia ei anneta
laskuun.
Jos tällainen vastaus olisi annettu kotikaupungissa, ei hän olisi
yhtään ihmetellyt, mutta kun täällä pienessä, vähemmän tunnetussa
kaupungissa rohjettiin sanoa tuolla tavalla, niin se oli jo liikaa.
-- Vai ei anneta, sanoi Metka arvonsa tuntevalla äänenpainolla. Onkos
teillä sellainen astia, joka maksaa viisisataa markkaa.
-- On, jos vaan herralla on rahaa.
Metka levitti pöydälle viisisatasen ja ilmoitti mihin astia on
tuotava.
-- Ja sen pitää olla hyvää, hän muistutti lähtiessään.
-- Parasta mitä löytyy, vakuutti myöjä.
Nyt hän meni leimamerkkien myymälään ja esitteli itsensä.
-- Varmaan tunnette kihlakunnan tuomari B:n, lankoni. Antakaa hänen
laskuunsa viidensadan markan edestä leimamerkkejä.
Täällä ei tehty pienintäkään vastaväitöstä.
Nyt olivat asiat toimitetut, mutta paluumatkalle lähtö jäi huomiseen.
Täytyi tutkia onko tavara sopimuksen mukaista ja, jos siksi
tunnetaan, palkata hevonen astiata kuljettamaan. Tutkimiseen kului
yö ja puolet seuraavasta päivästäkin. Sitten alkoi matka. Herra ajoi
edellä, pieni tutkimusnassakka mukanaan ja perästä tuli ison astian
vetäjä. Tätä kallista kuormaa täytyi kuljettaa varovasti, joten matka
kului hitaasti. Ja kun eväitä oli näin runsaasti, poikkesivat he
tavallista useammin tienvierustaloihin syöttämään. Täten kului aikaa
paljo pitemmälti kuin oli lähtiessä laskettu.
Tuomaria alkoi huolestuttaa. Käräjäin alkamispäivä oli käsissä eikä
leimamerkkien hakijoita kuulunut eikä näkynyt. Jokohan varotuksista
huolimatta ryhtyi ryyppimään ja tulee milloin tulee, tyhjin käsin.
Minkä se vähäinen renkipoika taitaa. Tuomari tähysteli vähä väliä
tielle ja harmitteli. Nyt tässä sotku syntyy. Rahat menivät, ja uusi
reissu.
Kun Metka viimeinkin ajoi rappusten eteen, kiirehti tuomari
vastuukseen ja ensi sanakseen kysyi:
-- Saitko leimamerkkejä?
-- Sain, örähti Metka, ja onpa vielä muutakin.
-- Kyllä huomaan, että on ollut muutakin, mutta pääasia on
leimamerkit.
Samassa joutui toinenkin hevonen ja pysähtyi edellisen jälkeen.
Nyt sen huomasi tuomarikin ja kyseli:
-- Mikä se tuo on? Mitä tynnöriä se vetää?
-- Siinä sitä on, selitti Metka.
-- Mitä siinä on?
-- Siinä on konjakkia ja onkin hyvää.
-- Konjakkiako ja täysi tynnöri?!
-- Täysi.
Tuomari ei osannut muuta kuin ihmetellä. Hän ei vähään aikaan
ymmärtänyt, miten tästä selviää ja miten tuon runsauden sarven kanssa
menetellään.
Metka toimitti asiansa loppuun asti ja antoi neuvoja kyytimiehelle.
-- Vieritä tynnöri tuonne kellarin eteen, mutta vieritä varovasti ja
tule sitten saamaan palkkasi.
Nyt ei tarvinnut valittaa aineen vähyyttä, vaikkapa valmisti
totipöydän joka illaksikin.
Mutta kun alkavilla käräjillä oli lain mukaan sakotettava
salaviinankauppiaita, koetti tuomari löytää entistä enemmän
lieventäviä asianhaaroja, sillä Metkan tuomaan tynnöriin täytyi ottaa
maksuosallisiksi muitakin pitäjän herroja.