Metkan viipymisellä koulutoverinsa luona oli toinenkin tarkoitus,
eikä siis vain varmuuden antaminen siitä, ettei kierrä velkamiestään.
Hän arveli viraston herrojen tällä aikaa toimittavan hänelle toisen
virkapaikan. Siinä toivossa hän meni lankonsa luokse ja kysyi:
-- Jokohan minulle on annettu määräys toiseen virkaan?
-- Toiseen virkaan! jamasi tämä vähemmän ystävällisellä äänellä.
Olisit ollut kunnollisesti, siellä, missä olit.
-- Olinhan minä aikani.
-- Olit siten, että jätit vähä väliä virkatehtäväsi viikon päiviksi
ja menit juopottelemaan.
-- Onko sieltä sellaistakin kerrottuna.
-- On. Ja kyllä silloin saapi odottaa määräystä.
-- Kaikkia minä kuulen, tuumaili Metka. Mutta samapa se.
-- Eihän se ole aivan sama, huomautti lanko. Pitäisi kai sinun jotain
tointa etsiä.
-- Laita vaan, kyllä minä teen.
-- Pitäneehän sinulle laittaa.
Metka sai omakseen pienen kammarin ja lanko toimitti kirjoitustyötä.
Tämä olikin mukavampaa kuin matkusteleminen kylästä toiseen
velkaantuneiden maalaisten tavaroita kirjoittelemassa ja myömässä.
Lähellä olivat lääkkeetkin, jos tarvitsi illan tullen väsynyttä
ruumistaan virkistää.
Mutta ihmeen paljon olivat ihmiset ennättäneet muuttua yhden vuoden
aikana. Ne olivat tulleet vähemmän kohteliaiksi ja kitsaammiksi.
Halullisia rahan lainaajia oli hyvin harvassa ja jos meni ostamaan
"tavaraa", niin ei rahatta uskottu ensinkään. Metka ei käsittänyt,
mikä pilasi ennen niin avuliaat ihmiset, kunnes joku typeryydessään
ilmaisi, että sisar on käynyt kieltämässä.
-- Ei silläkään ollut muuta tekemistä, virkkoi Metka
loukkaantuneena... Mutta samapa se.
Hän päätti ostaa tästä puoleen käteisellä, vaikkei se ollut
oikein arvokasta, eikä mukavaakaan, kun täytyi pyytää langolta
kirjoituspalkkoja kovin pienissä erissä. Kerrankin hän meni pyytämään
kuutta markkaa.
-- Mistäpä minä antanen, sanoi lanko kiusaantuneena. Ei ole
itsellänikään yhtään markkaa.
-- Vai ei ole sinullakaan, virkkoi Metka ja lähti kävelemään.
Tuskin oli tunti kulunut aikaa, kun hän palasi ja levitti lankonsa
eteen pöydälle kolmesataa markkaa eri kokoisia rahoja ja sanoi:
-- Siinä on rahaa. Annappa nyt kuusi markkaa.
Lanko ihmettelemään.
-- Mistä sinä nämä sait?
-- Tuolta kauppaneuvos J:ltä.
-- Miten sinä sanoit?
-- Sanoin vaan, ettei sinulla ole rahaa yhtään markkaa.
-- No, mutta sinähän alennat tällaisilla teoilla minun maineeni.
-- Ole joutavata, sanoi Metka. Ei raha alenna mainetta. Se tuo on
häpeä, ettei sinun arvosellasi miehellä ole rahaa... Annahan ne kuusi
markkaa.
Markat tulivat, sillä nyt ei ollut mitään esteitä. Lanko sai
toimittaa rahat takaisin, mutta samalla hän selitti, ettei ole
vastaisuudessa annettava hänen maksuansa vastaan.
Kun nuo kuusi markkaa olivat loppuneet ja Metka tuli pyytämään
rahaa, ällistyi hän ihmeesti, kun lanko ilmoitti antaneensa pienten
raha-asiain hoidon rouvalleen, Metkan sisarelle, jolta niitä nyt on
pyydettävä.
-- Sinäkö sen niin järjestit? kysyi Metka.
-- Itse häntä halutti ottaa hoitaakseen.
-- Ja sinä myönnyit... Olen pitänyt sinua tarmokkaana miehenä, ja nyt
tuollaiseen suostuit.
-- Pitäähän täällä taipua naistenkin tahdon alle.
Lanko sanoi näin Metkaa rauhoittaakseen, ettei tämän ja uuden
rahastonhoitajan välit kovin kiristyisi. Pitempiaikaista sovintoa
hän ei sittenkään uskonut syntyvän, päätellen siitä, kun sisar
oli uhannut rahastonhoitajaksi ruvetessaan antaa ainoastaan
tosi-tarpeisiin. Harvoin on kahdella ihmisellä samat käsitykset
tosi-tarpeista, lähisukulaisilla vieläkin harvemmin.
Tosi-tarpeellisia olivat sisaren mielestä ruoka ja vaate, joita taas
Metka piti aivan sivuasioina.
Ja kun yksimielisyyden saavuttaminen näyttäytyi aivan mahdottomalta,
päätti Metka jättää koko talon ja muuttaa toiseen paikkakuntaan.
Siihenkin tarvittiin rahaa, ja kun ei ollut toivoa sisarelta, meni
hän vanhan tuttavansa kauppaneuvos J:n luokse ja sanoi:
-- Lainaapa kolmekymmentä markkaa, minun täytyy matkustaa pois.
-- Miksikä pois? Eikö langollasi ole enää työtä?
-- Olisihan siinä, mutta sisar on herennyt niin häjyksi, että pois
minä matkustan.
-- Taidat puhua liikoja, epäili kauppaneuvos. Eipä siitä ihmisestä
ole ennen sellaista kuulunut.
-- Ei se nytkään muille, vaan minulle, selitti Metka. Jokaisesta
markasta pitäisi tehdä tili mihin sen panee. Kuka tätä kärsii.
-- Kyllä sisaresi on oikeassa, puolusti kauppaneuvos. Jokaisessa
hyvin järjestetyssä liikkeessä ja taloudessa merkitään pennikin, jopa
että markka.
-- Ei minun taloudessani merkitä, sanoi Metka. Annahan kolmekymmentä
markkaa, että pääsen lähtemään.
-- Älä lähde minnekään, ole paikallasi.
-- En ole.
Kun kauppaneuvos huomasi taivuttelunsa turhaksi, antoi hän pyydetyn
summan.
Lähtö ei kumminkaan tapahtunut aivan määrälleen. Luonnollisena
viivykkinä oli ensinnäkin läksiäisten vietto, monta muuta lisäksi.
Suoraluontoinen mies ei poistu paikkakunnalta järjestämättä
asioitansa. Niinpä Metkakin vielä lähtönsä viime hetkenä poikkesi
kauppaneuvoksen luokse ja virkkoi:
-- Poikkesin ennen lähtöäni sanomaan, että koska sinä haluat
pitää tarkan ja järjestetyn kirjanpidon taloudessasi, niin ehkäpä
merkitsetkin ne minulle lainaamasi kolmekymmentä markkaa epävarmojen
saamisten joukkoon.
Kauppaneuvos ei tuosta yhtään hämmästynyt.
-- Merkitään vaan... taikka jos haluat, niin pyyhkäistään pois
kirjoista.
-- Älä nyt toki, kielteli Metka. Ei sitä vielä niin tarkkaan tiedä.
-- Tehdään vaan kuten haluat.
Ja Metkan velka siirrettiin epävarmojen saatavien joukkoon.