Kekkerin lopulla toi majatalon isäntä laskun, johon oli merkitty sekä
ruoka että juomapuolet. Metka katsahti vain loppusummaan ja virkkoi:
-- Aivan oikein. Merkitse minun tililleni, minä sitten tuonnempana
suoritan.
-- En minä tyydy siihen, virkkoi isäntä. Sinä matkustat pois tältä
paikkakunnalta ja tuskin muistat milloinkaan suorittaa.
-- Älä nyt epäile, kyllä minä muistan.
-- Epäilen minä. Se on suoritettava heti.
-- Sinäpä nyt... ei minulla ole rahaa.
-- Silloin minä otan matkalaukkusi.
-- Sama se... ota vaan.
Niin pääsi Metka taipaleelle. Mutta kun rahat olivat todella
vähissä kannoissa ja tuokin luottoa lisäävä matkalaukku oli jäänyt
ensimäiseen majataloon, täytyi hänen hankkia itselleen kyytimies,
joka vei pitemmän matkan kuin mitä majatalosta annetaan. Hän oli
liikemiesten sanontatavan mukaan "hyvittänyt" yhden velkamiehensä
ja kun ei tullut monen peninkulman mutkaa, päätti hän "hyvittää"
toisenkin ja käski kyytimiehensä ajaa Tuikkuniemeen. Tänne päästyä
tuli isäntä vanhaa koulutoveriansa vastaan kartanolle ja alkoi
kysellä minnekä nyt matka.
-- Tulin vaan sinun luonasi käymään, selitti Metka. Satuin
muistamaan, että minä olen sinulle velassa, ja kun olen kuullut,
että muutamat velalliset kiertävät saamamiestään, niin tulin,
ettet minusta sellaista luulisi. Ja maksahan nyt tuolle miehelle
kyytipalkka.
Vanha koulutoveri maksoi aivan viivyttelemättä. Puoli kuukautta
vierailtuaan virkkoi Metka:
-- Kyllä sinä jo uskonet, etten minä kierrä saamamiestäni. Laitapahan
nyt kyyti kaupunkiin.
-- Kyllä minä uskon, vakuutti Tupakainen ja lähti sitten itse kyytiin
aina kaupunkiin asti.
Näin oli Metkan ensimäinen virkavuosi päättynyt.