Olivathan ne entisajan herrat nykyajan herroihin verraten paljoa
"karskimpia", mutta eipä heidän alamaisiltaankaan puuttunut keinoja
herrojaan hallita. Kuuluisimpia karskiudestaan oli ruununvouti
Jobfors, jonka nimi kansan suomentamana kuului Jorokki.
Voudilla kun oli hevonen ja lehmiä, niin pitihän silloin
olla renkikin. Mutta siihen toimeen ei ollut poikasista eikä
hätähousuista. Ne (nimittäin housut) rupesivat lepattamaan, kun vouti
sai aihetta karjahtaa. Ja ainahan sitä aihetta löytyi.
Onnistuipa hänen sitten saada mukaisensa renki, Matti Mehtonen. He
olivat voimiltaan tasaväkisiä ja pelko ei puistellut kumpaakaan.
Ja kun Matti ei näyttänyt kovistakaan sanoista hätäilevän, niin
koetti vouti vähäväliin taivuttaa käsivoimillaan. Mutta siitäkään
ei tullut sen parempata, paitsi jos sattui ottelun aikana syrjäisiä
saapuville. Silloin jäi Matti sen verran alakynteen, että kykeni
vaatimaan sovinnoita. Ja kun Matti ei ollut sovinnoissaan ilkeän
voiton pyytäjä, ainoastaan muutamia markkoja tupakkarahoiksi, niin
vouti maksoi mieluummin sovinnot kuin erosi rengistään tai lähti
oikeuspaikkaan. Väliajoilla olivat miehet kuin veljekset.
Mutta se seikka, että jokaisesta voitosta täytyi maksaa rahat,
sai voudin vähitellen hallitsemaan pikaista luontoaan. Ottelut
harvenivat, vaikkei Matti ollut vielä läheskään mallikelpoinen.
Niinpä hän kerrankin keskitalvella halkometsään hankkiutuessaan
katkaisi uudesta köydestä pätkän ja kävi siitä tekemään rekeensä
saverikkoa. Vouti näki tämän kamarinsa ikkunasta ja hyppäsi
heti tukka hartona kartanolle. Matin teko oli voudin mielestä
niin ilkivaltainen, että hän päätti antaa muutamia ropsauksia
köydenpäällä. Mutta eikös vaan nytkin kaksi ukkoa tulla tallustellut
aivan lähellä. Vouti huomasi tulijat ja heti johtui sovinnot mieleen.
Hän päätti tyytyä sanoilla rankaisuun ja karjasi:
-- Mistä sinä tolvana teet rekeen saverikkoa?
-- Tuostahan minä köydenpäästä, vastasi Matti rauhallisena.
-- Niin! Siitähän sinä! Mutta tiedätkö, vetelys, kuka siitä on rahat
maksanut. Olenko minä sanonut, että se on ostettu katkottavaksi!
-- Ei tässä ollut muutakaan ja piti joutua halkoja hakemaan.
-- Niin. Eihän sitä ole, kun ei jouda makuultaan katselemaan
kapineitaan ennenkuin lähtöhetkellä.
Ukot olivat joutuneet voudin portille, mutta kiivasta puhetta
kuullessaan seisattuivat siihen.
Vouti päätti kärsivällisyytensä lisäksi olla armollinenkin ja
ääntänsä alentaen sanoi miehille:
-- Saapi tänne tulla, jos on asiata.
Miehet katsoivat parhaaksi seurata kehoitusta ja nostaen hattuansa
astuskelivat lähemmäksi. Vouti halusi nolata Mattia vähän enemmänkin
ja jatkoi:
-- Minä luulen näidenkin miesten voivan todistaa, ettei kukaan kunnon
renki katkaise uutta köyttä saverikoksi. Vai mistä teidän seudulla
saverikot tehdään?
-- Vitsaksista niitä on tähän asti tehty, vastasi rohkein mies.
Vastaus oli voudin mieleinen.
-- Niinhän minäkin olen kuullut, mutta ei tämä meidän Matti rupea
niin suureen puuhaan.
Ukkojen ihmeeksi osasi vouti nauraakin sanojensa päälliseksi. Sepä
koski Mattiin enemmän kuin monet nuhdesaarnat ja pyöräyttäen rekeään
hyvin kipakasti porttia kohti, virkkoi:
-- Jospa tässä minäkin opin, kun neuvotaan.
* * * * *
Todellakin oli Matti ottanut neuvon varteen, sillä hänellä oli
iltasella metsästä palatessaan pieniä koivuvitsoja kuormansa päällä
moneenkin rekeen saverikoiksi. Vouti olisi varmaankin ihastunut
renkinsä edistymisestä, vaan hän oli virkatoimissaan. Mutta seuraavan
päivän iltana hän jo sai tästä asiasta tiedon, vaikka toista tietä.
Voudin virkahuoneeseen tuli lähikylästä eräs isäntä, joka ei aivan
ensi kysymyksellä näyttänyt haluavan ilmaista asiatansa. Vouti
kummasteli miehen käytöstä ja tiukkasi:
-- Sanokaa vaan selvästi mikä on asia.
-- Se on vähän ikävä asia, alkoi mies viimeinkin. Minun maaltani on
otettu luvattomasti koivusia vitsaksia.
-- Mitä se minuun kuuluu, tiuskasi vouti. Ei tämä ole käräjäpaikka.
-- Eihän tämä ole, sanoi mies. Mutta kaikki merkit ja katkottujen
vitsaksien kannot osoittavat, että ne on tuotu tähän taloon.
Vouti jo "kirkastui".
-- Ettäkö uskallat tulla syyttämään minua vitsaksien varkaaksi?
-- En minä ole sanonut voutia varkaaksi, mutta ehkäpä itse tiedätte
onko kukaan teidän talosta liikkunut siellä päin.
-- En ainakaan minä.
-- Entä renkinne?
-- Kävi Matti eilen halkoja noutamassa, mutta minä en ole käskenyt
häntäkään varastamaan.
Mieskin jo lujeni.
-- En minäkään ole velvollinen ottamaan selvää siitä kuka ne on
ottanut, mutta voudin halkoliiterin nurkasta löysin yhtä monta
koivuvitsasta kuin minulla on täällä taskussa vitsasten kantoja.
Samassa alkoi mies lappaa niitä taskustaan ja yksi putosi
lattiallekin.
-- Älä tiputtele niitä siihen! hihkasi vouti ja hyökkäsi rappusille.
-- Matti! Missä on Matti! huusi hän, että kartano kajahteli.
Matti ilmestyi kartanolle ja kysyi:
-- Mikä on hätänä?
-- Tule tänne heti.
Kohta he seisoivat kolmisin vastatusten, ja vouti alotti:
-- Tämä isäntä syyttää sinun varastaneen hänen maaltaan vitsaksia.
Onko se totta?
-- En minä ole varastanut, väitti Matti.
-- Mutta tämä sanoo meidän halkoliiterin nurkasta löytyvän heidän
maaltaan otettuja vitsaksia.
-- On siellä vitsaksia, tunnusti Matti. Mutta en minä ole niitä
varastanut.
-- Mistä sinä ne sitten otit?
-- Tuolta Pajupuron notkosta.
-- Kenenkä maata se on?
-- En minä tiedä.
-- Se on minun maatani, selitti isäntä.
-- Mitä varten sinä menit ottamaan kenenkään maalta?
-- Herra voutihan käski tehdä saverikot vitsaksista.
-- Käski!... käski...! Mutta sanoppa, käskinkö minä niitä ottamaan
kenenkään maalta luvattomasti.
-- Ei siitä ollut puhetta, vaan minä luulin, että voudin rekeen saapi
ottaa saverikko-vitsaksia mistä vaan löytää... ottaa ne muutkin.
-- Niin sinä luulit, mutta älä luule enää tästä eteenpäin. Jos vaan
katkaset varvunkaan lupaa kysymättä, niin toimita takaisin. Ja mene
nyt heti viemään nämäkin vitsakset tämän isännän kotiin.
-- Ei niitä tarvitse sinne tuoda, epäsi isäntä. Ei katkaistusta
puusta ole enää kasvajaksi.
-- Mitäs niille sitten? kysyi vouti.
-- Se on teidän asia. Minä vaan vaadin korvauksen puista ja
vaivoistani.
-- Maksakoon Matti korvauksen.
-- En minä maksa, väitti Matti. Siinä oli kuulijat, kun vouti sanoi,
että täytyy tehdä saverikot vitsaksista.
-- Kuulijat, äyhki vouti, muistaen entisiä sovinnon maksuja. On
sinulla aina ne kuulijat.
Tämä oli tavallaan anteeksi-anto Matille ja hän sai poistua. Vouti
suoritti isännälle 10 markkaa korvausta, mutta sitä ei olisi
tapahtunut, jos hän olisi tietänyt, että koko jupakka oli Matin
toimeenpanema ja että hän se oli toimittanut isännälle nuokin
katkotut kannot.