HYVÄ ON.

(Tarina entisajoilta.)

Konttiharjun renki-Risto ja piika-Maija olivat vuoden varrella

katselleet toisiinsa niin usein ja pitkään, että he tuossa

heinäkuun lopulla tekivät sopimuksen mennä avioliittoon. Nykyaikana

sanottaisiin päätöksen aiheutuneen rakastumisesta. Mutta jos joku

olisi mennyt antamaan heidän liitolleen tuollaisia turhuudelle

vivahtavia nimityksiä, olisi ainakin Risto siitä pahastunut ja

sanonut, että tämä avioliitto on alettu niin rehellisesti ja ilman

tyhjiä "kutmasteluja", ettei sitä tarvitse haukkumanimillä nimitellä.

Risto oli tuollainen tolkun mies, joka otti asiat vakavalta kannalta

ja halusi, että muutkin huomaisivat mitä hän on tehnyt taikka aikoo

tehdä.

Jos hän oli käynyt tukkimassa niityn veräjän, ei isäntä jäänyt

epätietoiseksi siitä, onko veräjä tukittu. Risto muisti samana

päivänä selittää kyselemättä, miten hän sen teki, mainitsipa senkin,

kuinka monta puuta siihen tuli. Jos ei isäntä muistanut sanoa: hyvä

on, hyvä on! selitti Risto saman asian kohta uudestaan. Mutta heti

kohta kun tuo "hyvä on" tuli sanotuksi, lähti Risto tyytyväisenä

toista työtä toimittamaan, taikka jos oli aikaa istua, nakkasi

jalkansa toisen polven päälle ja istui niin miehevänä kuin ansaitsee

istua sen, joka on jotain toimittanut ja saanut siitä tunnustuksen.

Isännällensä hän ensimäiseksi ilmaisi avioliittoaikeensakin. Hän

oli toivonut tämän sanovan nuo tutut sanat: hyvä on, mutta isäntä

sanoikin: mikäpä siinä on, menee vain.

Moni renki tulee palvelusaikansa loppupuolella laiskemmaksi työn

tekoon, mutta Risto kiihtyi. Muina vuosina oli riihen lämmitys

saanut olla isännän huolena, mutta kun tänä syksynä oli Ristolla

jouto-aikaa, hökeltäytyi hän isäntänsä toveriksi kantamaan halkoja ja

katsomaan, milloin on ikkuna tukettava. Tällä palvelevaisuudella oli

tarkoituksensa. Se tuli riihen puintiaikana ilmi. Muutamana päivänä

hän jo kysyi:

-- Rupeaako isäntä minulle ja Maijalle puhemieheksi, käyttämään

pappilassa, kuulutuksiin toimittamassa?

-- Mikäpä siinä on, vastasi isäntä aivan epäröimättä.

Kohta oli Risto kertomassa tätä tietoa Maijallekin. Siitä oli niin

iloista, että nauru ja itku taistelivat.

-- On se isäntä hyvä!

-- On se hyvä, vahvisti Risto.

Ensi perjantaina he jo kolmisin ajaa köröttivät pappilaan. Ja kun

näin tolkun ihmiset olivat taipaleella, ei asian onnistumista ollut

epäileminenkään. Risto kävi kuitenkin ensi sunnuntaina varmuuden

vuoksi kirkossa kuulemassa sanotaanko siellä heidän nimensä.

Kauniistipa sanottiinkin: renki, nuorimies Risto Reissi Haavistolta

ja piika Maija Makkonen samasta kylästä. Sanasta sanaan hän kertoi

sen tultuansa Maijallekin, mutta eipä tämäkään uskonut sitä muiden

sanomisella. Ensi sunnuntaina täytyi päästä hänenkin omin korvin

kuulemaan, ja niin suloiselta se kuului, että itku ja nauru

taistelivat.

Isäntä tarjoutui kolmantena kuulutuspyhänä käyttämään taas hevosella

kirkossa ja sillä tiellä vihityttämään. Mutta se ei tyydyttänyt

kumpaakaan.

-- Meillä on aikomus pitää vapaaviikon aikana oikeat häät, selitti

Risto.

-- Oikeat häät, sanoi isäntä ihmetellen. Missä te ne pitäisitte?

-- On tuumattu pyytää isännältä tuota vanhaa tupaa.

-- Vai vanhaa tupaa, toisteli isäntä. Siellä on niin paljo

kaikellaista rojua. Jos pidettäisiin tässä asuintuvassa, oman joukon

kesken?

Risto ei vaan ruvennut taipumaan.

-- Maija haluaisi niin mielellään oikeita häitä ja kun minäkin olen

tullut käyneeksi muiden häissä, pitää sitä nyt itsekin vuorostaan.

-- No pitää sitten antaa tupa, myönnytti isäntä.

Kohta oli tämäkin ilosanoma Maijan tiedossa, joka ei taaskaan

löytänyt kyllin kauniita sanoja isäntää kiitellessään.

Ensi yönä he jo yhdessä raikkosivat joutavan rojun vanhasta tuvasta.

Seuraavina öinä alkoi peseminen ja viikon lopulla oli seinät

ja lattia hangattuna niin valkeiksi, ettei sitä enää entiseksi

roju-tuvaksi tuntenutkaan. Maija pistäytyi siellä töiden lomassa

monta kertaa päivässä.

Risto piti huolta ulkoasioista. Kaikille hän kertoi, että hää-tupa

on jo pestynä ja kutsui tulemaan häihinsä. Sunnuntaipäivinä hän

käveli ahkerasti talosta taloon ja mökistä mökkiin häihin kutsujana.

Eikä kukaan toimittane sitä tehtävää huolellisemmin kuin Risto sen

toimitti.

Häntä itseänsä ei tosin oltu kutsuttu muiden kuin Pekka Hassisen

häihin, mutta siitä oli jäänytkin niin ihana muisto, ettei hän

tahtonut jättää ketään tuntemaansa ihmistä osattomaksi tästä ilosta.

Palattuaan hän kertoi Maijalle ja isännälle ketä kaikkia oli taas

kutsunut. Maijasta oli kaikki hyvin, mutta tahtoi kumminkin tietää,

tuliko sen ja sen talon emäntä varmasti kutsutuksi.

-- Varoitin toki moneen kertaan, vakuutti Risto.

-- Sanoitko, että minä olen aivan erityisesti käskenyt kutsua?

-- Aivan nimenkin mainitsin, että Maija käski.

-- Hyvä on.

Isäntä oli ottanut käytäntöön entisen lauseensa ja kuunneltuaan

Riston kutsuttujen luettelon, nauraa höräytti ja sanoi:

-- Hyvä on!

Kerran hän siihen lisäsi:

-- Mutta kestääköhän sen vanhan tuvan seinät, jos kaikki tulevat.

Risto keksi tähän keinon:

-- Olkoon liika väki ulkona ja annetaan oven olla auki.

Kekrin lähestyessä oli taas uusi asia isännälle kerrottavana.

-- Nyt on Maija tuottanut naulan kahvia ja kaksi naulaa ryynejä.

Käski vaan kysyä saisiko isännältä puolen leiviskää jauhoja, että

alkaisi leipoa hääleipiä.

Isäntä alkoi ihmetellä:

-- Onko teillä aikomus antaa ruokaakin?

-- Mitkäs häät ne muuten olisivat, vastasi Risto uhkeasti.

-- Hyväpä tulee, virkkoi isäntä. Pitää antaa jauhoja. Puoli

leiviskääkö siihen riittää?

-- Niin se Maija sanoi.

Isännän epäilyt eivät tarttuneet Ristoon. Hänen mielestään oli kaikki

hyvin. Viinaa vielä puuttui, mutta kun hän sitäkin sai hankituksi

kaksi pullollista, ei silloin puuttunut mitään.

Maija oli ollut palvelusaikanaan sen verran ruokapuuhissa, ettei

luottanut ollenkaan omiin eväisiinsä, vaan hän uskoi, että emännät

tuovat häihin tullessaan. Siinä tarkoituksessa hän oli pitänytkin

erityistä huolta emäntien kutsumisesta. Oli jo valmiiksi ajateltuna

miten hän vierasten tullessa ottaa vastaan täyteen ahdetuita

eväskoreja ja vakkoja, ja minne hän latelee leivät, lihat ja voit.

Sitten hän asettaa oman talon emännän pöydän päähän istumaan ja siitä

alkaen toisten talojen emännät. Sitten viimeisiksi isännät, jos niitä

ensimäisiin pöytiin näyttäisi sopivan.

Hääpäivänä kävi kumminkin aivan toisin kuin Maija oli suunnitellut.

Joutilaana kävelevää joukkoa oli kyllä keräytynyt kolmesta

kyläkunnasta, mutta ei niissä näkynyt yhtään emäntää eväskorin

kanssa. Risto oli vieraisiinsa aivan tyytyväinen ja, kun oli hänen

hääpäivänsä, kätteli kutsumattomatkin. Iloinen koetti olla Maijakin,

vaikka kovasti häntä huoletti, kun ei yhtään eväskoria ilmestynyt.

Viimein hän tapasi naapuritalon piian ja kyseli:

-- Eikö teidänkään talon emäntä tule häihin?

-- Ei sanonut tulevansa, vastasi piika.

-- Mikähän sillä on esteenä?

-- Ei tuo puhunut mitään esteistään. Sitä kuulin sanovan, että jos

Maija olisi viettänyt häänsä muuna aikana, olisi siellä käynyt, mutta

ei nyt lähde ruokkimaan eväillään kaiken maailman joutilaita.

-- Voi kuitenkin! valitteli Maija. Mitenkä minä en tullutkaan

laittaneeksi sanaa, että emännät ruokitaan ensiksi.

Ei ollut enää aikaa erehdyksen korjaamiseen. Täytyi alottaa omilla

eväillä, sillä Risto oli kutsuissaan ilmoittanut, että siellä

ruokitaan kaikki vieraat. Sen verran tahtoi Maija kumminkin

toteuttaa ohjelmaansa, että meni kutsumaan talon emäntää ja isäntää

pöydänpäävieraiksi. Mutta sekin meni turhaan.

-- Minäkö, vanha ihminen, tulisin sinne huimapäiden keskeen... en

toki, sanoi emäntä.

Näin jäi kuviteltu emäntien pöytä aivan olemattomaksi. Kunniapaikalle

joutui istumaan Pekka Hassinen, sama, jonka häissä Risto oli ollut

edellisenä syksynä. Pekka näkyikin tietävän, että hänellä on

tässä joukossa suurin etuoikeus, ja huomatessaan leivän loppuvan,

leikkasi ennakolta itselleen tavallista suuremman kannikan, jota

sitten vilautteli toisille, jotka jäivät istumaan joutilaina leivän

puutteessa.

Morsian oli huomannut miten leiville kävi ja istui allapäin nurkassa.

Sulhanen ei nähnyt muuta kuin että vieraat nousivat pöydästä

naurusuin, ja silloinpa siihen sopi käskeä toisia.

-- Joutuin pöytään keiton lämminnä ollessa! Mutta vaikka hän uudisti

monta kertaa tämän kehoituksensa, ei ilmestynyt yhtään ruuanhaluista.

-- Syyttäkää itseänne, syyttäkää itseänne, kun ette mene, sanoi hän

nähdessään, ettei kehoituksista ollut apua.

"Huomentuopin" juonti kävi jotenkin yhtä sukkelasti. Pari pullollista

oli pian tyhjennettynä ja siitä kertynyt tulos meni soittajalle

palkaksi.

Tanssi olikin ainoa tarjous, joka ei loppunut kesken. Sitä riitti

aamupuoleen yötä ja olisi ollut vieläkin, mutta nälkä pakoitti

hajoamaan.

Nälkä oli jo Ristollakin. Hän kysäsi Maijalta leipää, mutta tämä

selitti sen loppuneen ja neuvoi pyytämään talosta. Risto odotteli

kunnes isäntä nousi vuoteeltaan ja meni sitten selittämään:

-- Sattui tulemaan vieraita niin paljo, että minä jäin syömättä.

Saisinko minä vielä syödä?

-- Mikäpä siinä on, sanoi isäntä. Mene vaan sinne ruokahuoneeseen.

Erittäin hyvältä maistui Ristosta kala ja leipä. Hän pureskeli

oikein miehen tavalla. Kun oli lopettanut, oli asian mukaista käydä

isännälle sanomassa, että:

-- Nyt minä jo söin.

-- Hyvä on, kuului isännän vastaus.