Pekka Rytkösellä oli valtamaantien varrella pieni mökki, jossa
hän on Karoliinansa kanssa asunut aina siitä lähtien, kun kävivät
"vannetta puristamassa" ja lupaamassa auttaa toisiaan myötä- ja
vastoinkäymisissä. Kun he ovat pysyneet uskollisina toisilleen ja
hyvissä väleissä naapuritalojensa kanssa, joiden palvelijoina olivat
ennen olleet, niin ei heiltä ole työ eikä leipä puuttunutkaan.
Mutta heidän keskinäinen hyvä sopunsa, varsinkin yksimielisyys,
yritti mennä aivan pilalle, kun nykyajan aatteiden mukaan köyhät
nousivat vaatimaan oikeuksiansa. Pekka kuunteli niitä puheita
ainoastaan toisella korvallaan, mutta Karoliina oli kiihkeämpi ja
kiepsautti pois huivinkin korviensa päältä, kun mökkiin poikennut
puoluepuhuja alkoi kaivella rikasten syntiluetteloa. Vähitellen hän
edistyi niin paljo tiedossa, että kykeni puhumaan "roletaarien"
taistelusta "kapitalisteja" vastaan. Jopa hän kerran selitti aivan
tolkussaan Pekalle, miten nuo kapitalisti-porvarit anastavat heidän
vaivannäkönsä.
-- Hym, vai niin, hymähti Pekka. Mitä ne ovat sinultakin anastaneet?
Karoliinaa harmitti tämä Pekan porvarillisuus ja hän kivahti:
-- Minultako! Vähäkö minä niille tein työtä nuorena ollessani.
-- Joutenko sinua olisi pitänyt elättää?
-- Ennemmin jouten kuin sellaisella palkalla, päätteli Karoliina.
Ja vähäkö sinä olet tehnyt ja yhäkin teet, kun vaan rikkaat sinua
hyvittelevät.
Pekka vain hymähteli ja virkkoi:
-- Niinhän minä olen tehnyt ja teen edeskin päin, sillä tehdystä
näkyy aina jotain tulevan, vaan tekemättömästä ei mitään.
-- Tulee siitä rikkaille...
Karoliina keskeytti lauseensa, sillä vieras, tuntematon mies
pistäytyi tupaan. Se oli nuori, jotenkin hyvissä vaatteissa oleva
mies. Karoliinaa vähän hävetti, että jos se luulee hänen riidelleen,
ja alkoi hyvin sävyisällä äänellä kysellä mistä vieras on.
-- Tuolta minä olen Etelä-Suomesta, vastasi tämä.
Kyselyjen kautta selvisi, että mies palautui Pohjolasta ja oli
poikennut mökkiin pyytämään ruokaa rahalla.
-- Ne on niin kuivat ruuat näin pienissä paikoissa, selitti
Karoliina. Olisihan tässä lähellä suuria taloja, joissa on antaa
uutta jos kystäkin.
-- Niin, jos antavat, sanoi vieras. Ja vaikkapa antaisivatkin, niin
en sittenkään mene heitä pokkuroimaan, sillä minä tunnen rikkaat
liiankin hyvin. Ne ovat kaikki niitä proletaarien sortajia.
Karoliina naurahti mielissään ja virkkoi:
-- Vai on vieras tullut sellaiseen käsitykseen rikkaista. Tämä meidän
mies se ei niitä moiti. Niistä tämä on hyvänsä löytänyt ja niiden
takinliepeessä tämä kulkee.
Vieras ei tahtonut kovin kovasti painostaa mökin isäntääkään, joskin
on jäänyt jälelle ajastaan, vaan puheli rauhallisesti.
-- Niinhän täällä on moni muu kulkenut, kunnes on saanut silmänsä
auki. Harvassa sentään löytyy enää proletaareja, jotka eivät
oivaltaisi, että luokkarajat ovat pidettävät selvinä. Tuolla suurissa
savottatöissä sen oppii, jos ei missään muualla. Oletteko ollut
koskaan niissä?
Vieras teki tämän kysymyksen Pekalle, joka oli noussut jonnekin
lähteäkseen.
-- En ole ollut savottatöissä, vastasi Pekka.
-- Tarvitsis olla, vakuutti vieras.
-- Mahtaisipa tarvita.
Pekka ei joutanut pitempään keskusteluun. Hänellä oli parin virstan
päässä asuvan sepän pajalla viikate vasarrettavana, ja se oli
haettava sieltä, sillä heinäaika lähestyi. Paluumatkalla tuli mökkiin
jäänyt vieras vastaan. Pekka ei tuntenut erityistä vetovoimaa
seisahtua sitä puhuttelemaan, mutta vieras pysähtyi ja virkkoi:
-- Minä söin ja vaimonne määräsi vain viisitoista penniä ruuasta.
Mutta minulle sattui kaksikymmentäviisi penniä pientä rahaa ja
vaimollanne ei ollut vastata.
-- Eipä taitanut olla, sanoi Pekka. Ehkäpä minulla on.
Hän kaivoi kukkaronsa ja löysi sieltä kymmenpennisen, jonka pisti
miehelle. Nyt he erosivat ja Pekka käveli mökilleen.
Karoliina oli siellä pyyhkimässä pöytää ja heti oven avattua kääntyi
kysymään:
-- Tuliko se mies sinua vastaan?
-- Tuli, vastasi Pekka, ja minä annoin sille kymmenpennisen, kun
sinulla ei kuulunut olleen vastata viisikolmattaisesta.
-- Mistä viisikolmattaisesta? Maksamatta se roikale meni.
-- Niinkö, ihmetteli Pekka. Maksaneensa minulle sanoi ja uskonhan
minä miestä tuon verran.
-- Niin, sinä uskot kaikkia, torui Karoliina. Nyt se söi minulta
ilmaiseksi ja sinulta vei kymmenen penniä. Jo sinäkin olit...
-- Tuo yksi lantti ei ansaitse pitkältä puhua, keskeytti Pekka. Oppia
tämä on minulle ja pitäisi sen olla sinullekin. Tuo mies, jota nyt
nimitit roikaleeksi, oli tunti takaperin parhaita miehiä ja minä
tuollainen pilkattava rikasten turkinhelmassa ryömijä. Sinä olet
koko viime talven ja tämän kesää ihaillut noiden tuonlaisten, muka
köyhien ystävien puheita ja niiden mukana panetellut talollisia,
jotka kovalla työllä koettavat rehellisesti elättää itseänsä ja
muitakin. Minä olen ollut tyhmä ja tollo, kun en ole huutanut samaa.
Sinä olet puhunut proletaareista, miten ne elättävät muita. Nyt näit
sen oikean proletaarisi, ja näit senkin, elättääkö se muita. Tehneekö
vieläkin mielesi kulkea niiden turkinliepeessä. Minä en kulje ja
ennemmin jään tyhmäksi, ennenkuin lähden savotoihin oppimaan miten
työansiot juodaan ja sitten köyhistä mökeistä syödään ilmaiseksi.
Minä toivoisin, että sinäkin pysyisit erilläsi koko sakista.
Karoliina ei virkkanut myöten eikä vastaan. Häntä harmitti, että
sattuikin tuon vieraan tupaan tullessa olemaan puhe näistä asioista.
Nyt tuota Pekkaa ei käännytä enää mikään, vaikka itsekin pysyisi
aatteelle uskollisena. Jos voisi saada selville, ettei tuo mies ollut
oikea proletaari, joksi sitä Pekka väittää. Mutta jos se on oikea,
niin mitä tässä osaa uskoa.
Karoliinan kuunteluhalu laimeni, eikä hän enää ollut oikein
hetas ruokaa laittamaan, vaikka pyytäjä olisi osannut puhua
proletaaristakin.