Vesapurolla oli kaksi veljestä, Antti ja Aapeli. He eivät olleet
vielä kahdenkaan kymmenen ikäisiä, kun isä kuoli ja heidän täytyi
oppia hoitamaan taloa omin neuvoin. Hyvin se kävikin, sillä he olivat
ahkeria ja tekivät ja päättivät kaikki asiat yhteisen sopimuksen
perästä. Viimein he tekivät senkin sopimuksen, etteivät koskaan
eroa eri taloksi. Siihen antoi aihetta, kun vanhinta veljestä olisi
halulla toivottu erääseen hyvin velkaantuneeseen taloon kotivävyksi.
Tämä olikin jo jonkun verran tuumaan taipuvainen ja esitteli, että
nuorempi veli, Aapeli, ostaisi hänen osansa, jotta saisi maksetuksi
appiukon velat. Mutta silloin huomasi nuorempi veli joutuvansa pahaan
rahapulaan ja alkoi ensimäisenä pyydellä, että olisivat ainaisesti
yhdessä, sillä onhan heillä tässä maata molemmille. "Jos tuo tyttö
on mieleisesi, niin tuo tähän", hän lisäsi lopuksi. Sillä tavalla se
asia tuli päätetyksi ja pysyi muuttumattomana heidän ikänsä loppuun
asti. Mutta vaikka veljekset eivät koskaan joutuneet riitaan, niin
olipa heillä sittenkin monta kiusauksen hetkeä. Molemmat ottivat
vaimon ja nämäpä eivät sopineetkaan veljesten tavalla neuvottelemaan.
Vanhemman veljen vaimo olisi tahtonut ensiksi tulleen oikeudella
olla emäntänä ja käskeä toista. Mutta tämä toinen oli tuonut
taloon suuremmat myötäjäiset ja katsoi niiden perusteella olevansa
oikeutettu olemaan emäntänä. Siitä syntyi riita. Antin vaimo valitti
miehelleen, että Aapelin vaimo on laiska, ei lähtisi navettatöille,
pihatöihin vaan työntäytyy ja pitää itsellään paremmat ruuat.
-- Sepä on paha, sanoi Antti. Mutta järjestäkää nyt eteenpäin siten,
että käytte yhdessä navettatöillä ja sitten tulette pihatöille.
-- Käynhän minä lypsämässä, mutta se tahtoisi, että minun pitäisi
luoda lanta, ruokkia ja juotella lehmät ja hän vaan leketteleisi
kepeimmillä töillä.
Niin puhui Antin vaimo.
-- Teidän täytyy oppia pitämään työt ja ruuat yhteisinä, niinkuin
mekin veljekset pidetään, sanoi Antti vakavasti. Minä sanon
Aapelille, että sekin puhuu samaa vaimolleen.
-- Puhukoon vaan, mutta se on niin ruoja akka, että eri töissä se
saapi olla.
-- Ei toki sanota niin pahasti oman talon ihmisestä, kierteli Antti.
Vaimo oli äänetönnä.
Tästä puoleen keskustelivat veljekset usein vaimojensa riitaisuudesta
ja aina välillä kehottelivat niitä sovintoon. Mutta Aapelin vaimolla
oli aivan samat syytökset kuin Antinkin ja vielä lisäksi sellainen
herjaus, että se on köyhä rutale hänen rinnallaan.
-- Ei toki rutaleeksi nimitellä, kierteli Aapeli. Ei se saa sinun
perinnöstäsi yhtään penniä. Kyllä teidän täytyy elää sovinnossa, eikä
me veljekset erota vaikka päällänne pyörisitte.
Puheet eivät auttaneet yhtään, riita vaan kiihtyi. Veljesten läsnä
ollessa he kyllä olivat sanasotaan ryhtymättä, ainoastaan vihaisesti
mulkoilivat toisiinsa, mutta kun joutuivat kahden kesken, niin
silloin olivat ruojat ja rutaleet siivoimpia sanoja satojen joukossa.
Veljekset olivat joutua neuvottomiksi.
-- Mitä nyt tehdään, sanoi Aapeli veljelleen, kun olivat salaisesti
kuunnelleet vaimojensa sanasotaa. Me ei erota ja tuotakaan ei jaksa
vuosittain kuunnella.
-- Annetaan selkään, ei tässä muu auta, sanoi Antti.
-- Sitä olen minäkin ajatellut, sanoi Aapeli. Mutta se pitäisi sattua
yhtä aikaa ja yhtä kovasti ettei kumpikaan pääsisi kehumaan.
-- Sattuuhan se yhtaikaa, kun kuunnellaan milloin ne ensi kerran
kylpytiellään riitelevät, niin annetaan silloin.
-- Niin kyllä, myöntyi Aapeli. Ja vielä tasaisempi siitä kuivasta
kylvystä tulee, kun antaa samalla vitsalla, samasta kädestä, vuoroon
toista ja toista.
-- Kumpiko siihen rupeaa? arveli Antti.
-- Vanhemman veljen se on tehtävä.
-- Kyllä minä, jos vaan luotat, että se tapahtuu tasaisesti.
-- Kehenkä minä sitten luotan.
-- No, se on päätetty. Mutta sinun pitää olla ovea pitelemässä ja
sanomassa, että kylvetys tapahtuu kumpaisenkin tahdosta.
-- Mitenkäs muuten.
Veljesten mieli virkistyi. He olivat niin varmoja suunnitellusta
parannuksestaan, että olisivat varmaan olleet pahoillaan, jos heidän
vaimoiltaan olisi seuraavalla kylpymatkalla torailu unohtunut. Mutta
ei se toki unohtunutkaan. Aapeli oli tahallaan varustanut vähän
virikettäkin kolistelemalla saunassa käydessään toisesta pesuastiasta
vanteet, joten ei ollut tilaisuutta peseytyä erillään. Siitä
kinastelu syntyikin. Mutta sanojen parhaillaan sinkoillessa astui
Antti saunaan, kädessä sujakka vitsa, jolla alkoi sanaakaan puhumatta
sätkiä vuoroon toista ja toista. Parkuen töytäsivät vaimot ovea
kohti, vaan siinä seisoi Aapeli takana ja sanoi:
-- Ei ulos ennenkuin tora ja huuto loppuu.
Tora oli kyllä loppunut, mutta huudon lopettamiseksi sai vitsa vielä
useita kertoja heilahtaa. Viimein kuului vaan tuskaista ähkimistä.
Silloin pysäytti Antti vitsansa ja virkkoi:
-- Nyt sen tunnette selässännekin, että ollaan Pajupurolla, jossa
täytyy taipua yhtä hyviksi sisaruksiksi kuin mekin ollaan veljeksiä.
-- Velimiehen sana on totta, vahvisti Aapeli. Ja kun joudutte, niin
tulkaa tupaan hyvinä ystävinä.
Tupaan he kyllä tulivat, mutta ystävyys näytti hyvin epäilyttävältä.
Veljet huomasivat, etteivät emännät enää menneetkään yhtä aikaa
kylpemään, tuvassakin harvoin istahtivat samalle penkille, vaikka
se olisi ollut kuinka pitkä. Hyvä niinkin, kunhan eivät riitelisi,
ajattelivat he.
Ei kuitenkaan kulunut monta kuukautta, kun kuiva kylpy unohtui ja
riita oli entisellään. Veljekset kävivät tuumailemaan.
-- Nyt on sinun vuoro keksiä keino, sanoi Antti. Ei niitä enää saa
yhtä aikaa saunaankaan.
-- Eipä näy saavan vitsan voimalla, myönnytteli Aapeli. Pitäisi
löytää joku tepsivämpi keino.
-- Mikäpä sen tepsivämpi olisi.
-- Nälkä tai vilu.
-- Mitenkäpä niillä toinen ihminen voisi rangaista.
Niin juttelivat veljekset ja viimein he keksivätkin keinon, jonka
panivat heti toimeen. He valitsivat apulaisekseen vilun. Kun oli
kylmän puoleinen talvi-ilta, niin talutti kumpikin vaimonsa kylmään
riiheen, jonne jättivät yöksi, kova pönkä oven päälle ja yhden
lammasnahkaisen peiton, jota ei voinut paljain käsin kahtia jakaa.
Vihaisina miehilleen ja ehkei kovin suopeina toisilleenkaan, jäivät
vaimot kylmään riiheen yöksi. Siellä täytyi pahankin sisun lauhtua.
Kun veljekset hiipivät aamulla varhain sydänkäpysiään katsomaan,
kupottivat ne selkä selkää vasten samojen nahkasten alla. Vilu oli
heidät viimeinkin yhdistänyt sisaruksiksi ja tämän yön perästä ei
Pajupuron veljesten tarvinnut kuunnella vaimojensa riitelyä, eikä
myöskään alituista kuihnuttamista, että pitäisi erota eri taloksi.
Tämä tapahtui vanhaan aikaan, jolloin miehet olivat itsevaltiaita.