... huolimatta siitä, että se (nim. ihmissuku) tahallaan valmistaa
(sodilla) omaa _tuhoaan_, mikä kuitenkaan ei estä kulttuurissa yhä
edistyviä järjellisiä olentoja keskellä sotaakin kuvittelemasta ilmi
selvänä sukukuntansa tulevaisuudennäköalana vastaisiksi vuosisadoiksi
sellaista onnellisuuden tilaa, josta ei enää palata pois entisiin
oloihin.
Jokainen kansa koettaa vahventaa itseään voittamalla naapurikansoja;
ja johtuipa tämä laajentumishalusta tai pelosta joutua toisen
saaliiksi, ellei ehätä edelle, niin on joka tapauksessa sisäinen
tai ulkonainen sota ihmisten kesken, niin suuri onnettomuus kuin
se onkin, samalla kehottimena siirtyä raa'asta luonnontilasta
_yhteiskunnalliseen_ tilaan, kaitselmuksen koneistona, jossa
vastakkaiset voimat tosin tekevät kitkana haittaa toisilleen, mutta
kuitenkin pysyvät muiden kiihottimien työntö- tai vetovoiman avulla
kauan aikaa säännöllisessä käynnissä.
Ihmissuvun luonne, semmoisena kuin se kokemuksen mukaan on ilmennyt
kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, esiintyy
sellaisena, että se kollektiivisesti (ihmiskunnan kokonaisuutena)
katsoen on peräkkäin ja samanaikaisesti elävä joukko henkilöitä,
jotka eivät voi _tulla toimeen_ ilman rauhallista yhteiselämää,
mutta eivät silti kuitenkaan voi _välttää_ sitä, että ovat
vakituisesti vastenmielisiä toisillensa, jonkavuoksi he tuntevat
luonnon asettamaksi päämääräkseen pyrkiä itse laatimiensa lakien
pohjalla, molemminpuolisen pakon alaisina, alituisesti eripuraisuuden
uhkaamaan, mutta suuresti katsoen aina edistyvään kokoomukseen, joka
johtaa _maailmankansalaisyhteiskuntaan (cosmopolitismus)_. Tämä
itsessään saavuttamaton aate ei kuitenkaan ole konstitutiivinen
perusaate (jonka mukaan keskellä ihmisten vilkkaimpia vaikutuksia ja
vastavaikutuksia odotettaisiin pysyväistä rauhaa), vaan ainoastaan
regulatiivinen perusaate, jonka mukaan tuota tilaa on ihmissuvun
tarkoitusperänä -- eikä ilman perusteltua aavistusta luontaisista
taipumuksista samaan suuntaan -- herkeämättä tavoiteltava.