55 §.
Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen
oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi
pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista)
herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on _omiin
alamaisiinsa_, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan,
tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin
ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä
sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne
lähettää?
Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen
oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä
kuinka haluaa.
Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja
kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten _tuottamia_,
että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin
näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin,
hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka
suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin
metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.
Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä
hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin
nähden, jotka voivat olla ihmisen _omaisuutta_, mutta sitä ei
kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan
valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön
osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla
tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa
suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen
erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja
yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen
vaaranalaista palvelustaan.
Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan
_velvollisuudesta_ kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme
asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä,
minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää
itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.
56 §.
Valtioiden luontaistilassa on _oikeus sotaan_ (vihollisuuksiin)
valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan
-- nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän
puolelta -- omalla _voimallaan_, koska se ei voi tuossa tilassa
tapahtua _oikeudenkäynnillä_ (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan
sovitetaan oikeudellisessa tilassa). -- Paitsi toimivana loukkauksena
ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen
vihollisuus, esiintyy se _uhkana_. Tähän kuuluu joko ensiksi
suoritettu _varustelu_, johon perustuu oikeus _ehättää edelle
(ius praeventionis)_, tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla)
_pelottavaksi_ kasvava toisen valtion _valta (potentia tremenda)_.
Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä
_olotila_, ennenkuin _voimakkaampi_ on ryhtynyt mihinkään _tekoon_,
ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen.
Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa
kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.
Mitä tulee _toimivaan loukkaukseen_, joka oikeuttaa sodan, niin
siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon
kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, _hyvityksenotto (retorsio)_,
joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta
toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden
kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan
irtisanomista (_sodanjulistus_); sillä jos kerran tahdomme nähdä
sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta
vastaavaa, nimittäin _hyväksymistä_ sille toisen asianosaisen
selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.
57 §.
Oikeus sodassa on kansainoikeuden kysymyksistä juuri se, joka
tuottaa enimmän vaikeutta jo tahdottaessa muodostaa siitä käsitystä
ja ajatella jotakin lakia vallitsevaksi tuossa laittomuuden tilassa
(_inter arma silent leges_), joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa.
Tuollainen laki olisi kai tämänkaltainen: sotaa on käytävä sellaisten
periaatteiden mukaan, joita noudattaen jää vielä mahdollisuus luopua
tuosta valtioiden luonnontilasta (niiden välisiin ulkonaisiin
suhteisiin nähden) ja siirtyä oikeudelliseen tilaan.
Mikään riippumattomain valtioiden välinen sota ei voi olla
_rankaisusota (bellum punitivum)_. Sillä rankaisu tulee kysymykseen
vain ylemmän (_imperantis_) suhteessa alaiseensa (_subditum_),
mikä ei ole valtioiden keskinäinen suhde. Mutta se ei voi liioin
olla _hävitys- (bellum internecinum) eikä kukistamissota (bellum
subiugatorium)_, joka moraalisesti tuhoaisi valtion (sen kansa
kun tällöin joko sulautuisi voittajan kanssa yhdeksi joukoksi tai
vaipuisi orjuuteen). Ei niin, että tämä valtion hätäkeino päästä
rauhan tilaan olisi itsessään valtion oikeuden vastainen, vaan
koska kansainoikeuden aatetta seuraa ainoastaan ulkonaisen vapauden
periaatteiden mukainen antagonismin käsite, joka vapaus tarkoittaa
omillaan säilymistä, kun taas tuohon aatteeseen ei sovellu mitään
valtaustapoja, jommoiset toisen valtion laajentaessa mahtiaan voivat
olla uhkaavia toiselle.
Kaikki puolustuskeinot ovat luvallisia valtiolle, jota vastaan
soditaan, paitsi sellaiset, joiden käyttäminen tekisi sen
alamaiset kykenemättömiksi olemaan valtion kansalaisia, sillä
tällöin tulisi valtio itsekin samalla kykenemättömäksi esiintymään
persoonana valtioiden keskinäisissä suhteissa kansainoikeuden
mukaan (henkilönä, joka olisi osallinen yhtäläisiin oikeuksiin kuin
toisetkin). Tuommoisiin keinoihin sisältyy: omien alamaistensa
käyttäminen urkkijoina, näiden, vieläpä ulkolaistenkin käyttäminen
salamurhaajina, myrkynsekoittajina (johon luokkaan kaiketi voisi
lukea niinsanotut tarkk-ampujat, jotka vaanivat yksityistä henkilöä
väijyksissä) taikkapa vain väärien tietojen levittäjinäkin; sanalla
sanoen sellaisiin salakavaliin keinoihin turvautuminen, jotka
hävittäisivät sen luottamuksen, jota vaaditaan pysyväisen rauhan
vastaiseen rakentamiseen.
Sodassa on lupa määrätä voitetulle viholliselle hankintoja ja
pakkoveroja, mutta ei ryöstää kansaa, so. riistää yksityisiltä
henkilöiltä heidän omaansa (se olisi näet rosvousta, sillä eihän
sotaa käynytkään voitettu kansa, vaan valtio, jonka vallan alainen
se oli, _käyttäen kansaa_ välineenä), vaan _määrätä maksuja_ sitä
varten kirjoitettuja kuitteja vastaan, jotta maan tai maakunnan
kannettavaksi pantu rasitus voitaisiin rauhan tullen suhteellisesti
jakaa.
58 §.
Oikeus _sodan jälkeen_, so. rauhansopimusta tehtäessä ja sen
seurauksiin nähden, on siinä, että voittaja laatii ehdot,
jonka tapahduttua, jotta niistä päästäisiin yksimielisyyteen
voitetun kanssa ja saataisiin rauhanpäätös syntymään, tehdään
_sopimuskirjoja_; tällöin on huomattava, ettei voittaja vetoa
mihinkään luuloteltuun oikeuteensa, arvostelemalla vastustajan
puolelta tapahtuneen oletetun loukkauksen nojalla, mitä hänen sopii
tehdä, vaan että hän jättää tämän kysymyksen siksensä, nojautumalla
valtaansa. Sentähden voittaja ei voi vaatia sotakustannusten
suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa
käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin
mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin,
koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi
ja siten taas puolestaan tehneeksi loukkauksen. Tähän kuuluu
myöskin vankien vaihto (jota ei ole perustettava minkäänlaiseen
vapaaksiostoon), katsomatta lukumäärän samansuuruisuuteen.
Voitettu valtio tai sen alamaiset eivät menetä maan tultua
vallatuksi valtiollista ja kansalaisvapauttansa, niin että edellinen
alennettaisiin alusmaan, jälkimmäiset maaorjain asemaan; muutoin
olisikin näet sota ollut rankaisusota, mikä sisältää itsessään
ristiriidan. -- _Alusmaan_ eli voittomaan muodostaa kansa, joka tosin
omistaa oman valtiojärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja alueensa,
jolla johonkin toiseen valtioon kuuluvat ovat vain muukalaisia,
mutta johon nähden viimeksimainittu valtio kuitenkin käyttää ylintä
_toimeenpanovaltaa_. Jälkimmäistä nimitetään _emävaltioksi_. Tämä
hallitsee tytärvaltiota, joka kuitenkin (oman eduskuntansa kautta,
ehkä varakuninkaan puheenjohdolla) itse hoitaa hallintoaan (_civitas
hybrida_).
Vielä vähemmin voi _maaorjuutta_ ja sen oikeudellisuutta johtaa
kansain voittamisesta sodalla, koska tätä varten täytyisi olettaa
rankaisusotaa. Kaikkein vähimmin perinnöllistä maaorjuutta, joka
on yleensäkin luonnoton, sillä syyllisyys jonkun rikoksesta ei voi
periytyä.
Että rauhansopimukseen liittyy myöskin _armahdus_, se kuuluu jo sen
käsitteeseen.
59 §.
_Rauhan oikeus_ on: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on
sota, eli _puolueettomuuden_ oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen
solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus _takeisiin_, 3) useampien
valtioiden keskinäisen _yhtymisen_ (liittoutumisen) oikeus,
_puolustautuaksensa_ yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä
hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai
sisäistä suurenemista varten.
60 §.
Valtion oikeus _vääryyttä tekevää vihollista_ vastaan on rajaton
(ei tosin laadultaan, vaan laajuudeltaan, so. määränsä puolesta),
nimittäin siten, että loukattu valtio ei tosin saa käyttää _kaikkia_
keinoja, vaan kumminkin luvallisia keinoja siinä määrin kuin sen
voimat myöten antavat, puolustaakseen sitä, mikä on sen omaa. --
Mutta mikä on sitten _vääryyttä tekevä vihollinen_ kansainoikeuden
käsitteiden mukaan, jonka vallitessa, kuten ylipäänsä luonnontilassa,
jokainen valtio on oman asiansa tuomari? Se on sellainen, jonka
julkisesti (joko sitten sanallisesti tai teossa) ilmaistu tahto
paljastaa perusohjeen, jonka mukaan, jos siitä tehtäisiin yleinen
sääntö, rauhan tila kansain kesken ei olisi mahdollinen, vaan
luonnontilan täytyisi tulla ikuisesti jatkuvaksi. Samaan lajiin
kuuluu julkisten sopimusten loukkaus, jonka voi edellyttää koskevan
kaikkien kansojen oloihin, joiden vapautta sillä uhataan ja joille
se on kehotuksena yhtymään moista ilkivaltaa vastaan ja ottamaan
asianomaiselta siihen käytettävä voima pois, mutta _ei_ silti liioin
_tarkoituksella jakaa tuon loukkaajan alue keskenään_, ikäänkuin
pimittää kokonainen valtio maan päältä, sillä se olisi vääryys
kansaa kohtaan, joka ei voi menettää alkuperäistä oikeuttaan liittyä
yhteiseksi kansaksi, minkätähden sen olisi sensijaan annettava
omaksua valtiojärjestys, joka on luonnostaan sotaisten taipumuksien
vastainen.
Käsite "vääryyttä tekevä vihollinen luonnontilassa" on muuten
_liikasanaisuutta_, sillä luonnontila on itsessään vääryyden
tila. Oikeamielinen vihollinen olisi se, jota vastustaessani minä
puolestani tekisin väärin; mutta tällöinhän se ei olisikaan minun
viholliseni.
61 §.
Kun kansain luonnontila samaten kuin yksityistenkin ihmisten on
sellainen olotila, josta pitää luopua, päästäkseen lainalaiseen
tilaan, niin on ennen tämän muutoksen tapahtumista kansain kaikki
oikeus ja kaikki valtioiden ulkonainen "minun" ja "sinun", mitä käy
sotimalla hankkiminen ja hallussaan pitäminen, vain _väliaikaista_,
ja se voi tulla _lopullisesti_ päteväksi ja todelliseksi _rauhan
tilaksi_ ainoastaan yleisessä _valtioiden yhtymässä_ (joka on
verrattava siihen yhtymiseen, joka tekee kansasta valtion). Mutta
kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan
ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten
suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta
taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin
on itse _ikuinen rauha_ (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä)
tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitävastoin
niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan,
joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä,
jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan
tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen
myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen
toteuttaa.
Tuollaista muutamien _valtioiden yhtymää_ rauhan säilyttämiseksi
voidaan nimittää _vakinaiseksi valtainkongressiksi_, johon jokaisella
läheisellä valtiolla on oleva vapaus liittyä osanottajaksi.
Tämäntapainen yhtymä (ainakin rauhan säilyttämistä tarkoittavien
kansainoikeuden muodollisuuksien puolesta) olikin olemassa vielä
tämän vuosisadan[22] ensimmäisellä puoliskolla Haagissa johtavien
valtioiden kokouksena, jossa useimpien eurooppalaisten hovien
ja kaikkein pienimpäin tasavaltainkin ministerit esittivät
valituksiansa niiden sotatoimien johdosta, jotka kutakin olivat
kohdanneet toisten puolelta, pitäen siten koko Eurooppaa ikäänkuin
yhtenä ainoana liittovaltana, jonka he omaksuivat julkisissa
riidoissaan jonkunlaiseki sovintotuomariksi. Myöhemmällä ajalla
taas on kansainoikeus jäänyt elämään vain kirjoissa, mutta hävinnyt
neuvoskunnista, tai se on mielivallan jo tapahduttua kätketty
todistelujen muodossa arkistojen pimentoon.
_Kongressilla_ ymmärretään muuten tässä ainoastaan eri valtioiden
ehdonvaltaista yhtymää, joka milloin tahansa _voi hajaantuakin_,
eikä sellaista, joka (kuten Amerikan valtioiden yhtymä) rakentuu
valtiosäännön pohjalle ja on sentähden hajoittamaton. Ainoastaan
tuollaisen yhtymän avulla on toteutettavissa perustettavan kansojen
yhteisen oikeuden aate, jossa ratkaistaisiin niiden riitaisuudet
siviilioikeuden tapaan, aivan kuin oikeudenkäynnillä, eikä
barbaarisesti (raakalaisten tavoin), nimittäin sodalla.
Meissä oleva siveellis-käytännöllinen järki ilmaisee nyt
peruuttamattomana vetonaan: _älköön olko sotaa_ -- ei minun ja sinun
välilläsi luonnontilassa eikä meidän välillämme valtioinakaan, jotka,
jos kohta ovatkin sisällisesti lainalaisia, kumminkin ulkonaisesti
(suhteissa toisiinsa) ovat laittomuuden tilassa; sillä tuommoinen
keino ei ole se, jota käyttäen kunkin on haettava oikeuttaan. Ei
siis ole enää kysymys siitä, onko ikuinen rauha oleva vai olematon
ja emmekö kenties pety tietopuolisessa arvostelussamme, jos oletamme
edellisen vastauksen oikeaksi; vaan meidän on meneteltävä siten
kuin se olisikin olevaa, mikä ehkä ei sitä olekaan, perustettava
toimintamme siihen ja vaikutettava sellaisen valtiosäännön hyväksi,
joka näyttää meistä tarkoitukseen kelvollisimmalta (kenties
ylt'yhteisesti kaikkien valtioiden tasavaltaisuuden hyväksi),
saadaksemme sen toteen ja tehdäksemme lopun tuosta mielettömästä
sotimisesta, jota kaikki valtiot poikkeuksetta ovat tähän asti
pitäneet päätarkoituksenaan, kohdistaen niin ollen siihen sisäisetkin
toimensa. Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen
kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin
emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toiminnanohjeeksemme
vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus.
Jos taas otaksuisimme omassa itsessämme olevan siveyslain
petolliseksi, synnyttäisi se inhoa herättävän toiveen olla mieluummin
vailla kaikkea järkeä ja katsoa joutuneensa periaatteittensa
mukaisesti sysätyksi muiden eläinluokkain joukossa samaan luonnon
koneellisuuden järjestelmään.
Voimme sanoa, että tämä yleinen ja jatkuva rauhan rakentaminen ei
ole ainoastaan osana oikeusopista pelkän järjen rajoissa, vaan
koko sen lopullisena päämääränä. Sillä rauhan tila yksistään on
_lakien_ turvin taattu olotila, joka järjestää lähekkäin asuvan
ihmisryhmän omistussuhteet, siis sellaisten, joita yhdistää sama
yhteinen järjestysmuoto. Mutta tämän järjestetyn olomuodon sääntöjä
ei ole johdettava niiden kokemuksesta, jotka ovat tähän asti sen
suojassa parhaiten viihtyneet, jonkinlaiseksi ohjeeksi toisille,
vaan ne on saatava järjen avulla _a priori_ siitä ihanteesta,
joka ylipäänsä vastaa ihmisten oikeudellista yhteyttä yleisten
lakien alaisina, sillä kaikki esimerkit (koska ne voivat vain
selittää, mutta eivät todistaa mitään) ovat pettäviä ja niin ollen
epäilemättömästi kaipaavat metafysikkaa, jonka välttämättömyyden
juuri ne, jotka sitä pilkkaavat, kumminkin varomattomasti kyllä itse
tunnustavat, sanoessansa esimerkiksi, niinkuin usein tapahtuu: "Paras
valtiojärjestys on se, jonka mukaan valta ei ole ihmisillä, vaan
laeilla." Sillä mikäpä voi olla enemmän metafyysillisesti jalostettu
kuin juuri tämä aate, jolla yhtäkaikki noiden yllämainittujen
oman väitteen mukaan, on mitä taatuin objektiivinen realiteetti,
mikä on esiintulevissa tapauksissa helposti osoitettavissakin, ja
joka yksistään -- jollei sitä yritetä toimeenpanna ja toteuteta
vallankumouksellisesti, yhdellä hyppäyksellä, so. tähänastisen
virheellisen järjestelmän väkivaltaisella kumoamisella (sillä tällöin
tuhoutuisi hetkeksi vaiheaikana kaikki oikeudellinen järjestys),
vaan vähittäisillä uudistuksilla lujien periaatteiden mukaan -- voi
johtaa, yhtämittaisesti sitä lähenemällä, korkeimpaan valtiolliseen
hyvään, ikuiseen rauhaan.