Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa.
Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu
tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on
ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että
ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä
jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen
(kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän
todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista
ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla
voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä
ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen
vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät
aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.
... jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun
vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha
kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen
kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta
missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin -- kuten eräs
muinaisajan mies sanoi -- tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää
niitä.
... niin että _filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille_, joka
toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan
rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko
ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan,
pitäen sitä haaveiluna.
Hobbesin lause: _status hominum naturalis est bellum omnium in omnes_
(ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan)
ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: _est
status belli_ etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään,
että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien
alaisina, vakinaisesti olisi olemassa _vihollisuuksia_, niin on
ainakin heidän _asemansa (status juridicus)_, so. ne olosuhteet,
joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät
niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen
tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa
muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita
toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi
itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on
oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan
toinen lauselma: _exeundum esse e statu naturali_, on edellisestä
johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien
muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa
tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta
turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.
Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet,
jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan)
levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä
hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei
enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet
sen katseluun).
Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti
edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii
pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi
siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa
taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa
maailmalle ikuisen rauhan.
5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla
teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).
... niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän,
joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa
toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään
_yleismaailmalliseen_ valtiojärjestöön tai -- jos tuollainen yleisen
rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa
tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa,
milloin se vie hirveämpään despotismiin -- täytyy tuon hädän
ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny
yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta
joka kumminkin on yhteisesti sovitun _kansainoikeuden_ mukainen
oikeudellinen _liittokuntatila_.
Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun
suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla
täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa
vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen,
aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy
aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain
samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien
metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä
niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät
lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi
valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä
tuhoava apukeino, -- kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin
aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen
valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä,
jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen,
nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen
maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä
vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun
alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on
varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten
puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen,
ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten
jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi
rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin,
siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan
kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden
itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun
ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan
oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla
tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.
Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä,
mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten
varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi
ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata
koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen
kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen)
kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien
nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä
niinsanotun _Euroopan valtain tasapainon_ ylläpitämä jatkuva yleinen
rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se _Swiftin_ talo, jonka
joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien
tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se
heti luhistui.