Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja
pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin
ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin
sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli
alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha
tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana
taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja
huonontaa kansan ajatustapaa.
Tämän (nim. _kansalaisyhteiskunnan_) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin,
kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin
viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä
_maailmankansalaisyhtymää_, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka
ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei
ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo -- etenkin niiden
keskuudessa, joilla on valta käsissään -- estävät sellaista edes
suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä _sota_ (jossa osaksi
valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio
yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa
kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton
(hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös
korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi
yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta
valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua
valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä
ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä
vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten
sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun
kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle)
kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.