Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat ... kaupunkien asujamet ja
maataviljelevä väki ... olivat vielä vihollisuuksissa, ... oli tosin
kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan
vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään
iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: --
(sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee
despotismia)...
Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat
sivistyneitä kansoja, koituvat _sodasta_, mutta eivät niinkään
parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti
jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä _varustelusta_ edessä
olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin
kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin
hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta
turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään
muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla
sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista.
Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko
yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti
edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko
edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien
lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko
pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin _antamaan arvoa ihmisille_?
Katsottakoonpa vain _Kiinaa_, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee
pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole
pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään
vapaudesta. -- Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on,
on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi,
ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut
täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan
silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan
tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin
katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne
kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden
täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin
niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin
nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.