Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden
transcendentaalisen käsitteen mukaan.
Kun jätän kaiken julkisen oikeuden _aineellisen_ sisällyksen
(erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden
keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva),
semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat,
lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se _julkisuuden
muoto_, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen,
koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta
(jota voi ajatella ainoastaan _yleisesti tunnettuna_) eikä siis
mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.
Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella,
ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa
kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen
toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti
käytettävän, järjestä _a priori_ löytyvän arvosteluperusteen, jona
jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (_praetensio
iuris_) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen
kokeella heti havaittavana.
Erotettuamme pois kaiken kokemusperäisen, mitä valtio- ja
kansainoikeuden käsite sisältää (jommoiseen kuuluu ihmisluonnon
häijyys, joka tekee pakon välttämättömäksi), voimme nimittää
seuraavaa lauselmaa julkisen oikeuden _transcendentaaliseksi
yleiskaavaksi_:
"Kaikki toisten ihmisten oikeuteen kohdistuvat toimet,
joiden perusohje ei siedä julkisuutta, ovat vääriä."
Tätä periaatetta ei ole katsottava ainoastaan _eetilliseksi_
(siveysoppiin kuuluvaksi), vaan sitä on pidettävä myös _juridisena_
(ihmisten oikeutta koskevana). Sillä sellainen toiminnanohje, jota
minä en voi _saattaa tunnetuksi_, tekemättä samalla tyhjäksi omaa
tarkoitustani, vaan joka pitää kaikin mokomin _salata_, jos sen mieli
onnistua, ja jota minä en voi _julkisesti tunnustaa_, ärsyttämättä
tällä teolla kaikkia muita auttamattomasti aikeitani vastustamaan,
-- se ei voi nostattaa tuota välttämätöntä ja yleistä, siis _a
priori_ havaittavaa kaikkien vastatoimintaa minua vastaan mistään
muusta syystä kuin siitä, että se uhkaa jokaista vääryydellä. --
Tuo periaate on edelleen yksinomaan _kielteinen_, toisin sanoen se
ilmaisee asian vain negatiivisen huomion välityksellä: mikä _ei ole
oikein_ toisia kohtaan. -- Se on selviön tavoin todistamatta varma
ja sitäpaitsi helppo käyttää, niinkuin selviää seuraavista julkisen
oikeuden esimerkeistä.
1. _Mitä tulee valtio-oikeuteen (ius civitatis)_, sisäiseen
nimittäin, niin siinä esiintyy kysymys, jota monet pitävät vaikeana
ratkaista, vaan jonka transcendentaalinen julkisuuden perusaate
ratkaisee varsin helposti: "Onko kapina oikeudenmukainen keino
kansan käytettäväksi niinsanotun tyrannin (_non titulo, sed
exercitio talis_) kukistamiseen?" Kansan oikeuksia on loukattu, ja
hän (tyranni) ei kärsi mitään vääryyttä siinä, että hän menettää
kruununsa; tämä on epäilemätöntä. Mutta tästä huolimatta on mitä
suurimmassa määrässä väärin alamaisten puolelta hakea oikeuttaan
tällä tavalla, ja yhtä vähän he voivat valittaa vääryyttä, jos he
joutuisivat tuossa taistelussa häviölle ja perästäpäin saisivat
kärsiä siitä kovimman rangaistuksen.
Tästä voi nyt järkeillä moninkin tavoin puolesta ja vastaan, jos
tahtoo ratkaista asian oikeusperusteiden dogmaattisella johtelulla;
mutta julkisen oikeuden transcendentaalinen julkisuuden perusaate
suoriutuu ilman tätä laajaperäisyyttä. Sen mukaan kysyy kansa
itseltään ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa, tokko se uskaltaisi
saattaa yleisesti tiedoksi mahdollisen kapina-aikeen perusohjetta. On
helppo huomata, että jos valtiojärjestystä luotaessa tahdottaisiin
varata tilaisuus harjoittaa joissakin esiintulevissa tapauksissa
väkivaltaa päämiestä kohtaan, niin täytyisi kansan vaatia
itselleen oikeudellista valtaa päämieheen nähden. Mutta silloin
tämä ei olisikaan päämies tai, jos kumpainenkin seikka pantaisiin
valtiojärjestyksen edellytykseksi, ei sen aikaansaaminen olisi
mahdollistakaan, mikä kuitenkin oli kansan tarkoituksena. Kapinan
epäoikeudellisuus käy siis selville siitä, että sen perusohje,
_jos se julkisesti tunnustettaisiin_, tekisi mahdottomaksi oman
tarkoituksensa. Se olisi siis välttämättä pidettävä salassa. -- Mutta
juuri tämä salaaminen ei olisikaan välttämätöntä valtionpäämiehen
puolelta. Hän voi vapaasti ilmoittaa, että hän tulee rankaisemaan
jokaisen kapinan johtajat kuolemalla, uskokootpa nämä vaikka
kuinka, että hän puolestaan on ensiksi rikkonut perustuslakia. Kun
hän nimittäin on tietoinen siitä, että hänellä on _vastustamaton_
ylivalta (mikä on semmoisena hyväksyttäväkin jokaiseen valtio- ja
yhteiskuntajärjestykseen, koska se, jolla ei ole kylliksi valtaa
suojella jokaista kansan jäsentä toisia vastaan, ei ole myöskään
oikeutettu heitä käskemään), niin ei hänen tarvitse pelätä, että
hän saattamalla perusohjeensa tunnetuksi tekisi tyhjäksi oman
tarkoituksensa; tämän kanssa sopii varsin hyvin yhteen sekin,
että jos kapina onnistuisi kansalle, tuon päämiehen täytyisi
palata jälleen alamaisen asemaan, hänen ei sopisi liioin aloittaa
takaisinvaltauskapinaa eikä hänen toiselta puolen myöskään tarvitsisi
pelätä edesvastuuseen joutumista entisestä valtionhoidostaan.
2. _Kansainoikeutta koskevaa_. -- Ainoastaan edellyttämällä
jonkunlaista oikeudellista tilaa (so. sellaisia ulkonaisia ehtoja,
joilla oikeus todella voi tulla ihmisen osaksi) voi olla puhetta
kansainoikeudesta; sillä julkisena oikeutena sisältyy jo sen
käsitteeseen sellaisen yleisen tahdon ilmeneminen, joka määrää
itsekullekin hänen omansa, ja tämä _status iuridicus_ on saatava
ilmi jostakin sopimuksesta, joka ei sentään saa (kuten se, josta
valtio syntyy) perustua pakkolakeihin, mutta voi kumminkin olla
myös sopimus _jatkuvasti vapaasta_ yhteenliittymisestä, kuten
yllämainittu eri valtioiden valtioliittoa koskeva. Sillä ilman
minkäänlaista _oikeudellista tilaa_, joka yhdistää tehoisasti eri
henkilöt (fyysilliset tai moraaliset), toisin sanoen luonnontilassa,
ei voi olla muuta kuin ainoastaan yksityisoikeus. -- Tässäkin tulee
nyt esille politiikan ja moraalin ristiriita (viimeksimainittu
katsottuna oikeusopiksi), jossa jälleen tuo perusohjeiden julkisuuden
arvosteluperuste samalla tapaa tai joutuu helposti käytettäväksi,
mutta ainoastaan siten, että sopimus yhdistää valtiot vain sitä
varten, jotta ne keskenään ja yhdessä pitäisivät yllä rauhaansa
toisia valtioita vastaan, mutta ei suinkaan tehdäksensä valloituksia.
-- Tällöin tulevat kysymykseen seuraavat politiikan ja moraalin
vastakkaisuutta koskevat tapaukset, joihin samalla yhtyy niiden
ratkaisukin.
a) "Jos joku noista valtioista on luvannut toiselle jotakin, koskipa
lupaus sitten aseellista avunantoa, maa-alueellisia luovutuksia,
apuvaroja tms., niin kysytään, voiko se sellaisessa tapauksessa,
josta riippuu valtion menestys, vapautua sanansa pitämisestä siten,
että valtion päämies tahtoo käydä kaksoishenkilöstä, ensiksikin
_hallitsijasta_, koska hän ei ole vastuussa kenellekään valtiossaan,
ja toisaalta taas ylimmästä _valtionviranomaisesta_, joka on
vastuuvelvollinen valtiolle; mikä kaksijakoisuus johtaa siihen
tulokseen, että mihin hän on ensinmainittuna sitoutunut, siitä hän
pääsisi jälkimmäisessä ominaisuudessa vapaaksi." -- Mutta jos nyt
joku valtio (tai sen päämies) antaisi tämän perusohjeensa tulla
julki, niin luonnollisestikin kaikki toiset joko karttaisivat sitä
tai sitten liittoutuisivat muiden kanssa vastustaaksensa tuon
yhden vaatimuksia, mikä osoittaa, että politiikan täytyy kaikessa
oveluudessaankin tässä kohden (julkisuuden tullen) ajaa karille omat
tarkoitusperänsä, ja että siis mainitun perusohjeen täytyy olla väärä.
b) "Kun joku pelottavan suureksi kasvanut (_potentia tremenda_)
naapurivalta herättää huolestumista, niin käykö olettaminen, että
se, koska se _voi_ sortaa, myöskin on _tahtova_ sitä tehdä, ja
antaako tämä vähempivoimaisille oikeutta (yhteiseen) hyökkäykseen
sitä vastaan, ilman edelläkäynyttä loukkaustakin?" -- Valtio, joka
tahtoisi _saattaa tunnetuksi_ tässä kohden myönteisen perusohjeensa,
tekisi onnettomuuden tulon vain yhä varmemmaksi ja nopeammaksi.
Suurempi valta ehättäisi näet pienempäin edelle, ja mitä tulee
viimeksimainittujen yhtymiseen, on se vain heikko ruokosauva sitä
vastaan, joka osaa käyttää menettelyä _divide et impera_. --
Puheenaoleva valtioviisauden perusohje, jos se selitetään julkisesti,
tuhoaa näin ollen välttämättömästi oman tarkoituksensa ja on siis
väärä.
c) "Kun pienemmällä valtiolla on sellainen asema, että se katkaisee
suuremman valtion yhtenäisyyden, joka on kuitenkin tarpeellinen tuon
suuremman säilymiselle, niin eikö tämä ole oikeutettu kukistamaan
ensinmainitun ja yhdistämään sen itseensä?" -- On helppo huomata,
että suuremman valtion ei tietenkään kävisi ennakolta ilmaiseminen
tuollaista perustelua; muutoinhan näet joko pienemmät valtiot
yhtyisivät ajoissa tai sitten toiset mahtavat alkaisivat riidellä
saaliista. Täten tekee tuo perusohje julkiseksi tulemalla itsensä
kelvottomaksi, mikä on merkki siitä, että se on väärä ja voi olla
sitä varsin suuressa määrin, sillä jos vääryydellä onkin pieni kohde,
niin se ei estä tehtävää vääryyttä tulemasta hyvinkin suureksi.
3. _Mitä maailmankansalaisoikeuteen tulee_, niin sivuutan sen tässä
kajoamatta, sillä sen perusohjeet ovat helposti esitettävissä ja
arvosteltavissa, se kun on yhdenmukainen kansainoikeuden kanssa.
* * * * *
Se peruskäsitys, että kansainoikeuden toimintaohjeet eivät siedä
julkisuutta, on nyt tosin hyvänä todisteena siitä, että politiikka ja
moraali (oikeusoppina) _eivät pidä yhtä_. Mutta nyt on meidän myöskin
päästävä tietämään, millä ehdolla sitten niiden perusohjeet pitävät
yhtä kansojen oikeuden kanssa. Sillä toisinpäin ei käy päättäminen,
että kaikki ne perusohjeet, jotka sietävät julkitulemisen, ovat
sentähden oikeitakin, koskapa ehdottoman ylivallan omistajan ei
tarvitse pitääkään toiminnanohjeitaan salassa. -- Kansainoikeuden
mahdollisuuden ehto on: että ennen kaikkea on olemassa _oikeudellinen
tila_. Sillä ilman sitä ei ole olemassa julkista oikeutta, vaan
on kaikki oikeus, mitä tuon tilan ulkopuolella on ajateltavissa
(luonnontilassa), pelkkää yksityisoikeutta. Nyt olemme edellä
nähneet, että sellainen valtioiden välinen liittotila, jolla
on yksinomaisena tarkoituksena sodan poistaminen, on ainoa
_oikeudellinen_ tila, joka on yhdistettävissä niiden _vapauteen_.
Siis on politiikan ja moraalin yhteensopivaisuus mahdollinen
ainoastaan valtioliittoyhtymässä (joka on siis oikeusperiaatteiden
mukaan _a. priori_ olevainen ja välttämätön), ja kaikella
valtioviisaudella on oikeudellisena lähtökohtanaan tuollaisen yhtymän
rakentaminen mahdollisimman laajassa mitassa, ollen kaikki sen
rikkiviisaus ilman tätä tarkoitusperää vain typeryyttä ja peiteltyä
vääryyttä. -- Tällä tusinapolitiikalla on silläkin _kasuistiikkansa_,
huolimatta mitä parhaasta jesuiittakoulusta, -- _reservatio
mentalis_: kun laaditaan julkisia sopimuksia sovittamalla niihin
sanontatapoja, joita tilaisuuden tullen voi tulkita omaksi edukseen
mielensä mukaan (jommoinen on esim. _status quo de fait'n_ ja _de
droit'n_ erotus); -- _probabilismi_: kun saivarrellen uskotellaan
toisilla olevan pahoja aikeita tai sitten tehdään oikeusperusteeksi
pohjan kaivamiselle toisten, rauhallisten valtioiden alta pelkkä
todennäköisyys, että ne mahdollisesti tulevat ylivoimaisiksi; --
vihdoin _peccatum philosophicum (peciatillum, baggatelle)_: kun
pidetään helposti anteeksiannettavana vähäpätöisyytenä _pienen_
valtion sulattamista, jos joku paljon _suurempi_ siitä voittaa, minkä
luulotellaan edistävän maailman yhteistä parasta.[21]
Tässä on avuksi tuo politiikan kaksinaisuus, jolla se käyttää
tarkoituksensa palvelukseen milloin mitäkin moraalin haaraa. --
Niinhyvin ihmisrakkaus kuin kunnioitus ihmisen _oikeutta_ kohtaan
on velvollisuus, mutta edellinen on vain _ehdollinen_, jälkimmäinen
sitävastoin _ehdoton_, ilman muuta käskevä velvollisuus, joten
sen, joka tahtoo antautua hyvänteon suloisen tunteen valtaan, on
usein saatava täysi varmuus siitä, ettei hän ole rikkonut tätä
jälkimmäistä velvollisuutta. Moraaliin edellisessä merkityksessä
(siveysoppina) soveltautuu politiikka helposti, jättääkseen ihmisten
oikeuden ylempien vallanpitäjien käsiin. Mitä taas tulee moraaliin
tuossa toisessa merkityksessä (oikeusoppina), siihen, jonka edessä
sen pitäisi notkistaa polvensa, niin se ei pidä otollisena lainkaan
antautua välipuheisiin sen kanssa, vaan koettaa mieluummin kiistää
siltä kaiken tosiperäisyyden ja selittää kaikki velvollisuudet
pelkäksi hyvänsuopeudeksi; nämä valonaran politiikan juonet
tekisi kyllä filosofia helposti tyhjiksi saattamalla tiedoksi sen
perusohjeet, jos se vain uskaltaisi sallia filosofin julkaista
omiansakaan.
Tässä tarkoituksessa ehdotan toista transcendentaalista ja myönteistä
julkisen oikeuden periaatetta, jonka yleiskaava olisi tämä:
"Kaikki perusohjeet, jotka _tarvitsevat_ julkisuutta (jottei niiden
tarkoitus menisi tyhjiin), ovat sopusoinnussa samalla sekä oikeuden
että politiikan kanssa."
Jos ne nimittäin voivat saavuttaa tarkoituksensa ainoastaan
pääsemällä julkisuuteen, täytyy niiden vastata yleisön yhteistä
tarkoitusperää (onnellisuutta), jonka (yleisön) kanssa sopusointuun
pääseminen (tekemällä se tyytyväiseksi tilaansa) on politiikan
varsinainen tehtävä. Mutta jos tämän tarkoitusperän kerran pitää
olla saavutettavissa _ainoastaan_ julkisuudella, so. poistamalla
kaikki epäluulot politiikan perusohjeita kohtaan, niin täytyy näiden
myös sopeutua yleisön oikeuteen, sillä tässä yksistään on jokaisen
tarkoitusperien yhtyminen mahdollinen. -- Tämän periaatteen enempi
pohtiminen ja pitemmälle kehittämien on minun jätettävä toiseen
tilaisuuteen. Mutta että se on puettava transcendentaaliseen
yleiskaavaan, näkyy siitä, että kaikki kokemusperäiset ehdot
(onnellisuusoppi) on erotettava siitä pois lain ainesisällyksenä ja
huomio kohdistettava yksistään yleisen lainmukaisuuden muotoon.
* * * * *
Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo
toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä
lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei _ikuinen rauha_, joka
on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niinsanottujen
rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä
aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain
likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa
tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä
lyhyemmiksi).