Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä
ikuisen rauhan näkökannalta
Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä,
ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan
meidän _pitää_ toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on
tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä
selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän
näet tuo käsite häviää itsestään (_ultra posse nemo oblliatur_). Näin
ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa
samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa
(toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa);
viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä
jonkunlaiseksi yleiseksi _taitavuusopiksi_, so. sellaisten toiminnan
ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat
keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä,
että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.
Politiikka sanoo: "_Olkaa taitavia kuin käärmeet_"; moraali lisää
siihen rajoittavana ehtona: "_ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset_".
Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja
moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin
on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden
käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa
edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa.
Vaikka lauselma "_Rehellisyys on paras politiikka_" sisältääkin
teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin
onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "_Rehellisyys on parempi
kuin kaikki politiikka_" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden
yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin
rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä
viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin
kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien
syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella
ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai
huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa
mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden
sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille
järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.
Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on
pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän
sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys
tunnustetuista: mitä meidän _pitää_ ja mitä me _voimme_)
varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen
päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan _ole tahtova_ sitä,
mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan
viittaava ja johtava päämaali. -- Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen
riitäkään _kaikkien yksityisten_ ihmisten tahto elää vapauden
periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen
(_kaikkien_ tahdon _erillinen yhtäläisyys_), vaan että _kaikki
yhdessä_ tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon _joukko_-yhtäläisyys);
tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta
kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien
erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä
joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta _toimeenpantaessa_
(käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun
kuin _valtaan_, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin
rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa
kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta
(teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että
tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista
katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen
kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi
oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).
Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella
lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on
siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei
alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun
on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan;
eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi
toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä
tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai
alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt
kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden
suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole
toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka
nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä
liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä
tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa
löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.
Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen
perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi
tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona
käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen
viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas
oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää
politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin,
niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa.
Minä voin nyt kyllä vielä ajatella _moraalista politikkoa_, so.
sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että
ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en
_poliittista moralistia_, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että
valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.
Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos
valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja,
joita ei ole voitu estää, niin on -- erittäinkin valtionpäämiesten
-- velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian
korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se
järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä
kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt
valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen
rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina
asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden
moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin
järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja
rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa
vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi
perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen
mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien
kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti _hallita_
itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan
valtiosäännön mukaan despoottinen _hallitsijavalta_, kunnes kansa
vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain
arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja
niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä
jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen
aiheuttamalla mullistavalla _vallankumouksellakin_ saavutettaisiin
-- oikeudenvastaisella tavalla -- lainmukaisempi järjestys, eipä
uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena
johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen
vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai
viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin
rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin,
niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi
valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen
onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan
kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin.
Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen
toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]
Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden
soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan
(varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä),
niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen
antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle.
Moralisoivat politikot sensijaan -- mikäli se heistä riippuu --
_tekevät mahdottomaksi_ olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen
ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita,
uskotellen, että ihmisluonto ei _kykene_ toteuttamaan hyvää järjen
osoittaman aatteen mukaisesti.
Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet
kerskuvat, onkin heillä _juonet_ mielessä; heidän aikeensa
suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin
alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin
(jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten
juristien tapaista (_ammatti_-juristien, ei _lainsäätäjäin_),
milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet
heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna
toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään
olemassaolevan lakisäädöksen ja -- kun tämä muutetaan korkeimmassa
paikassa -- sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin
kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään.
Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään
senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin
_valtiojärjestyksen_ periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis _a
priori_ eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa
_ihmisiä_ (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä
monien kanssa), tuntematta kuitenkaan _ihmisiä_ ja ymmärtämättä mitä
hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä
antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä
varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen
valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä
siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä,
seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti
annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin,
missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden
periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee
pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi;
esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä
huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti,
kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta
enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu.
Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin
päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien
sofististen ohjeiden kanssa:
1. _Fac et excusa_. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen
anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan
kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden).
Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon
helpommin ja hienommin _teon jälkeen_ (varsinkin ensiksimainitussa
tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla
samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää
järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia
syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse
tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa,
että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa
oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on _bonus eventus_ niminen
jumala paras oikeuden edustaja.
2. _Si fecisti, nega_. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut,
saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä
kapinaan, kiellä _oma_ syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä
on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu
naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän
ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo
toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.
3. _Divide et impera_. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa
on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain
ylimmäksi miehekseen (_primus inter pares_), niin saata heidät
eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu
sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta;
kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun
tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden
virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi
toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet
auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.
Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää,
sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin
tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian
silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä
yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan
toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin
eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan
_epäonnistumisesta_ (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden
puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina
vielä jäljelle _valtiollinen_ kunnia, johon ne voivat aina turvautua,
nimittäin _vallan laajeneminen_, olipa se hankittu millä keinoin
tahansa.[19]
* * * * *
Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta
luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin
käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän
yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää
oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa
poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti
kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on
erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he
osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa
he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja,
karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle
mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä
ja seuralaisena. -- Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen
kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien
vilpilliset _edustajat_ saataisiin tunnustamaan, että he eivät
puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään --
kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa
-- omaksuvat esiintymistapansa, -- jotta näin tapahtuisi, saattaa
olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja
muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana
pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha,
mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa
siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen
siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset
vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka
ja moraali sopusointuun keskenään.
Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä
kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko
käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen _aineellisesta
peruslähteestä, tarkoituksesta_ (ehdonvallan esineenä), vai
_muodollisesta_, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen
perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit
tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus
mikä hyvänsä)?"
Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava
etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys,
kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä
asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen
toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha)
olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän
velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden
muodollisesta perusteesta. -- Nyt on tuo edellinen prinsiippi,
_poliittisen moralistin_ perusjohde (valtio-, kansalais- ja
maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä _taidollinen
tehtävä (problema technicum)_; jälkimmäinen sitävastoin, ollen
perusjohteena _moraaliselle politikolle_, jolle se on _siveellinen
tehtävä (problema morale)_, on menettelytavan puolesta kerrassaan
ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan,
jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös
velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.
Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan
paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää
ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus
tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa
sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta.
Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin
kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko
turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla
vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin
avulla tai sitten kansanvallalla, -- tämä kaikki on epävarmaa.
Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista
(lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi
johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). -- Vielä epävarmempi
on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu
_kansain oikeus_, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja
joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen
hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. -- toisen,
nimittäin _valtioviisausprobleemin_ ratkaisu sitävastoin pakottautuu
esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja
saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä
päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan,
ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan
koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun
mukaan.
Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen
valtakuntaa ja sen _vanhurskautta_, niin päämääränne (ikuisen
rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet
ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin
perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee _a priori_ tunnettavaan
politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme
riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten
fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin
on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri
_a priori_ olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri
kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä
ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin,
kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon
mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun
tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. -- Niinpä
esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on
yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten
oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon,
vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka
paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi
liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee
nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi,
tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti
sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina
(esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän
mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että
tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa
pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan
ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa,
jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että
eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin
kaikista maailman olennoista.
Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan
käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: _Fiat iustitia, pereat
mundus_, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman
veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen
oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan
viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä
väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa
oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä
velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla
kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä
toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan
etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua
valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös
järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien
ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia
laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi)
yhtymäksi. -- Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta
kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva
niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja
onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee
huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta
kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas
käsite (velvoituksen, joka perustuu jo _a priori_ puhtaan järjen
asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset
mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että
pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta
erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin
suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava
ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle,
vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.
* * * * *
_Objektiivisesti_ (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja
politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. _Subjektiivisesti_
katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei
kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä
nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin,
se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava
periaatetta: _tu ne cede malis, sed contra audentior ito_)[20] ei
tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan
päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy
lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa
itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta -- joka on
paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi,
koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien
rikkomusten puolustukseksi -- ja kykenee voittamaan sen juonet.
Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja
kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee _toisilleen_ vääryyttä,
sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka
ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken
kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa
ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa
toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä
oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille _tapahtuu_
molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin
niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle,
että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti,
kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi
esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi
syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva
siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä
edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti
toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita,
mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain
-- nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja
ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle -- ei näytä voitavan
puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita
ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on
aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella
käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän,
meille tutkimattoman mahdin omiksi. -- Tuommoisiin epätoivoisiin
johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla
oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat
toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä
valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa
kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä.
Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin
hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan
vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa
ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota
politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat
keskenään ristiriitaan, -- ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä,
kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa.
Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden
keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on
notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan
toivoa -- vaikkakin hitaasti -- pääsevänsä sille asteelle, jolloin se
tulee pysyväisesti loistamaan.